"Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit! / Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit! / Karkeloi kansa ja kunnailla soi. / Muumeilta elämää oppia voi. / Hei muumit! / Hei muumit! / Hei muumit!"("Muumilaakson tarinoita", loppulaulu)
Kotia pidetään yleensä suojaisena paikkana. Siihen liitetään sellaisia sanoja kuin turvallisuus. Se, mikä on turvallisuuden suhde avoimuuteen onkin sitten se jossa näkemykset eroavat hyvinkin paljon.
1: Kun olin lapsi, meillä oli Järvenpäässä naapurina Ilmi -niminen mummeli. (Sittemmin edesmennyt.) Hänen kotinsa oli hyvin avoin paikka. Siellä kävi ihmisiä. Vaikka paikka olikin alueena esikaupunkia, tässä oli jotain sellaista mitä kuvataan vanhoissa maalaispitäjissä jossa kaikki tuntevat kaikki. Ovissa ei ole lukkoja ja vieraissa käydään kun kahvi- tai juoruiluhammasta alkaa kolottamaan.
2: Omalla kohdallanikin kodin turvallisuus on hyvin tärkeä asia. Mutta minä en todellakaan ole Ilmi. Minulle se kuitenkin ilmenee enemmänkin kontrollina. Kodin turvallisuus on enemmän sitä "kotini on linnani" -mallia, jossa vieraaksi pääseminen on luottamuksen osoitus ja jonkinlainen erikoisoikeus ja kunnianosoitus. Turvallisuus syntyy juuri siitä että ovet ovat lukossa ja oven takana on valtaisa määrä teräaseita sekä jonkinasteinen taito käyttää niitä. Ja halu käyttää molempia edellämainittuja tarvittaessa. Tätä voisi kutsua sensuristiseksi turvallisuudeksi.
Machiavellin "Ruhtinas" käsittelee pääasiassa sitä teemaa, onko johtajan parempi olla pelätty vai rakastettu. Kysymys on aiheellinen, koska molempia kautta voidaan rakentaa turvallisuutta. Mukaan voidaan saada myös perinteinen viisauden ja älykkyyden eroa pohdiskeleva, hieman puujalkavitsiä muistuttava, aforismi. "Älykäs selviää vaikeuksista joihin viisas ei edes joudu." Tässä minun tapani rakentaa protektiivinen koti edustaa sitä älykkyyttä ja Ilmin harjoittama ystävällinen avoimuus taas sitä viisautta.
Ylläoleva käsittelee kuitenkin etupäässä kodin utopiaa. Aina koti ei oikeasti täytä ihannetta. Tästä esimerkiksi käynee Julie Millerin countrykappale "Precious to God", joka käsittelee insestiä. "She knows it doesn't help to pretend to be asleep. / She knows that there are secrets daddies have, that little girls must keep. / But she doesn't know / Where the children go / When home is where the hurt is." Koti voi olla myös tuskan paikka.
Turvallisuuden toteutumattomuus ajaa usein ajamaan kodin utopiaa toisella tavalla.
Toki omalla kohdallani ei ole tapahtunut mitään niin radikaalia kuin tuossa laulussa. Mutta uskallan sanoa silti että tapahtui (a) kaikenlaista ja (b) riittävästi. Perusluottamus ja perusturvallisuus ovat minulle itse asiassa hieman vieraita käsitteitä. Minun perusluottamukseni on ulkoisesti rakennettu ja pönkitetty. Ideaalikodin utopian murtuminen on selkeästi ajanut minua siihen suuntaan, että protektiivinen kotikuva "on päässyt rakentumaan". Tässä mielessä olen siis utopian kyseenalaistumisen vanki. Joku voi kutsua sitä (inho)realismiksi ja joku toinen ksenofobiaksi. Molempia yhdistää se, että pelko avoimen kodin vaaroista ajaa suojelurakenteisiin ; Ero foobikko-hysteerisestä aggressioreaktiosta tai terveestä itsesuojeluvaistosta valikoituu käyttöön lähinnä pelon perustelutason kautta. (Se onko pelkoni kontekstissaan oikeutettu tai ei, en liene oikea ihminen selittämään tästä.)
Protektiivinen kotimallini selittää toisaalta myös - joistakuista kenties mittasuhteissaan omituista - reagointiani saamiini tappouhkauksiin. Tokihan minua on vartijana uhkailtu päin naamaakin. Se ikään kuin kuuluu homman oheisilmiöihin. Näihin en ole suhtautunut kovin huolestuneesti. Sen sijaan paperilappu, joka on kannettu anonyymisti ajoi mieleni hyvinkin aggressiiviseen protektiolinjaan hyvin pitkäksi aikaa. Tosiasiassa paperilappu ei lyö ketään, ja tämänlainen epäsuora toimija lähinnä osoittaa oman pelkuruutensa. Uhka ei ole kovin reaalinen, ainakaan siihen mittasuhteeseen nähden jota se aikaansai.
1: Mutta se lappupa iskikin minun mieleni heikkouksien ytimeen. Kyseessä on informaatioepäsuhta joka iskee epäturvallisuuden tunteen suoraan siihen ainoaan turvalliseen paikkaan joka minulla on. (Joka ei btw. ollut lapsuuskoti, anteeksi vaan rehellisyyteni.) Hän tietää minusta riittävästi - postimerkitön lappu pitää sisällään implikaationa implisiittisen lausuman "tiedän missä asut". Minä taas en tiedä mitään. Hän iskee kotiin.
2: Vartijaa uhkaileva sen sijaan ei iske kotiin, vaan turpaan. Ja hän ei hyökkää kimppuusi jossain jota sinulle on kuvattu turvallisena vaan jossain jonka riskaabelius on jo lähtökohtaisesti selvää. Mitään informaatioepäsuhtaa ei ole. Ja tarvittaessa voinkin joko ilmoittaa poliisille - tai kostaa henkilökohtaisemmin jos psykoosit sattuu kohdalleen - kun tekijä kerran on selvästi tiedossa asti.
Tästä oppii ainakin sen, että viemällä kodin turvan voidaan järkyttää perusturvallisuutta pahemmin. Siksi osoitteiden kertominen sekä sen luettelu että käykö lapsi vielä siellä ja siellä päiväkodissa ovat sellaisenaan uhkailijoiden käyttämiä kikkoja. Edes "tai muuten..." -lausumia ei välttämättä tarvita ja tehokkuus on taattu. Järkevästi reaktion voimakkuutta ei tarvitse tarkastella, sillä järjellä ei näiden kanssa ole hirveästi tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti