Nukkuminen on kummallista. Kuitenkin nukkuessa kriittinen mieli hiljenee, jolloin sitä ei huomaa kaikkia outouksia. Toisaalta lucid dreamingissä, eli omien unien sisällön ohjailussa on tärkeää huomata, että on unessa. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen kriittisen mielen käyttöä. Ainakin itselläni shamanismin kanssa pelleilyssä tulikin ongelmaksi se, että tulin tässä liian hyväksi. Lopputulos oli se, että kriittinen mieli oli sen verran lujasti päällä, että oli vaikeaa nukkua ollenkaan. Sitten kun nukkui, ei voinut olla hallitsematta niitä uniaan. (Asiaa ei auta se, että nukkumiseni on ollut likimain aina jumissa.)
Eräs omituisin unieni piirre on se, että jokin osa aivoistani ei ole selvästi koskaan valmistunut lukiosta, eikä täyttänyt 20 vuotta. Unimaailmassani elän ikuisesti nuoruuttani. Valitettavasti tämä sattui olemaan myös ns. elämäni paskinta aikaa.
Näen nimittäin hyvin usein unia siitä että minulla on pitkän matematiikan kokeet, joita sitten pitää stressata. Valmistumiseni lukiosta on vaakalaudalla toistuvasti vielä tässä 30 korvillakin, kun lukiosta valmistumiseen on mennyt puoli elämää. Ja siihen täytyy aina reagoida asiaankuuluvalla kylmällä hiellä ja lukupaniikilla. Olen myös niissä tappeluissa joissa olin siihen aikaan. En niissä pahemmissa, jotka kaivelevat valvetilaani ja jotka olivat myöhemmin, vaan niissä vähäisissä juuri tässä vaiheessa. Niihinkin pitää reagoida asiaankuuluvasti aggressiivisella ja ärstyisällä kuumalla hiellä. Samoin toistuvasti eroan sen ajan tyttöystävistäni joiden kanssa siihen aikaan erosin. Johon täytyy tietysti tuntea asiaankuuluvaa totaalista yksinäisyyttä vaikka on elänyt vakioparisuhteessa samassa talossa saman eukon kanssa ties kuinka pitkään. Ja joka kerran reagoin asiaankuuluvasti hien jäätymisellä joka kylmää niin että sitä tekisi mieli kutsua hikoilun negatiiviselle skaalalle menemiseksi.
Kaikki hyvät jutut nämä unet näyttävät ohittavan. En yleensä näe uusintoja niistä onnellisista päivistä. (Joita oli. Kai oli. Muistelisin että ihan varmasti jotain oli. ... Olihan?)
Pahinta tässä on tietysti se, että tunnetilat ovat hormoniohjattuja, joten vereeni päätyy addrenaliinia ja muita oleellisia aineksia. Ja ne jäävät sinne lillimään vielä heräämisen jälkeenkin. Tosiasiassa likimain jokainen aamu ensi töikseni kiroan syntymääni. Lisäksi toivon usein että psykoanalyysi olisi oikeassa. Ongelmani ei selvästi ole se, että mieleni torjuisi tietoisuudestani kaikenlaista roskaa. Ongelmana on se, että sen mieleenpalauttaminen on juurikin niin helppoa. Valitettavasti psykoanalyysin torjunta kuvaa olotilaani vähemmän. (Kenties minun tulisi traumatisoida itseäni enemmän jotta pääsisin näistä eroon?) Jostain syystä sitä muistaa - ei vain tapahtumatason kuvauksena, vaan myös kaiken siihen liittyvän tunteiston - eikä unohda. (Vaikka juuri muisti onkin kohdallani varsin seulainen, noin yleensä.)
Pahinta tässä on se, että tapahtumat näyttävät oikeasti jumiutuneet jostain syystä siihen itsemurhayritysaikaani. Jos fiilikset olivat tuolloin sitä koko ajan, en ihmettele sen aikaista ratkaisuani. Nyt valvetila hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ja mielentila paranee kun addrenaliini sekä muut olennaiset asiat poistuvat verenkierrosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti