Uteliaisuus on tietyssä määrin hyve. Kuitenkin uteliaisuudessa nähdään olevan jonkinlaiset rajat. Näitä rajoja määrittelevät jonkinlaiset hyvät tavat. - Näin esimerkiksi liiallisesti uteliasta naapuria saatetaan kutsua "kerrostalokyylääjäksi". Eikä pidetä siitä, jos joku utelee henkilökohtaisista asioista, kuten lapsettomien perheiden lastenhankinta -ajatuksista, sinkkuelämää elävien avioitumusaikeista ja ihan yleisesti seksiasioista.Uskonnossa uteliaisuus muuttuu kuitenkin helposti joksikin joka oikeutetaan. ~ Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska uskonnoilla on usein instituutiotason esteitä ; Pohjimmiltaan uskonnollinen tabu suojelee oppia ja kirkkoinstituutiota kyylääviltä uteluilta. Tabuasema suojaa tutkivilta kysymyksiltä ja kritiikiltä. Näin uskonto ilmenee usein kysymyksinä, joihon ei haluta tai suostuta vastaamaan.
Tämä hienotunteisuus ja suojelu ovat kuitenkin vain instituutiota ja dogmia suojeleva kritiikki-immunisointijärjestelmä. Sen suojaa ei laajenneta yksilöihin jotka toimivat uskonnollisen instituution piirissä. Heidän suhteen avoimuuteen suorastaan kannustetaan. Moni kokee tämän ystävällisyytenä ja kiinnostuksena. ~ Vaikenemiseen ei osata suhtautua hienotunteisuusteeman kautta, vaan vaikenija nähdään epäystävällisenä ja epäsosiaalisuutena.
Uskonnoissa avoimuus koetaan hyvin tärkeäisi asioiksi henkilötasolla. Uskovaisia kannustetaan kertomaan omia tarinoitaan. Etenkin fundamentalistien kanssa jutellessa anekdootit lentelevät. Sitä kerrotaan tarinamuodossa entisistä pahoista teoista, tunnustetaan ja kadutaan uusia pahoja tekoja. Aiheena ovat henkilökohtaiset, julkisesti hieman hävettävät ja joskus jopa intiimit asiat. Tämä johtaa tietysti siihen että ihmiset kertovat arkaluonteisia salaisuustyyppisiä asioita. Tämä on sinällään merkittävää, että tarinoilla osoitetaan oma sitoumus ja se että henkilö luottaa järjestelmään. Kun kertoo henkilökohtaisen tarinan, on avoin ja jakaa tietoa jota voitaisiin periaatteessa käyttää henkilöä vastaan. Valitettavasti tämä kertominen tarkoittaakin juuri tätä kautta sitä, että mukana on uskonnon vallan kasvattaminen.
Tämä ei ole mitenkään merkityksetön asia. Sillä uskontokeskustelussa on tavallista että uskova valittaa siitä, että keskustelua käydään väärässä kontekstissa. Esimerkiksi itse pyrin käymään asioita argumentaatiotasolla. Mutta hyvin usein esimerkiksi erilaisissa foorumeissa yksityisviesteihin paukahtelee kaikenlaisia kysymyksiä joissa kysytään henkilökohtaisia elämänhistoriallisia syitä. Argumentaation ei itsessään vastata, vaan kritiikin ilmentyessä kysytään vain kriitikon motiiveita. Tämä keskustelutapa on hyvin tungettelevaa eikä kovin asiallista. Lisäksi se nihiloi kritiikin epäasiallisesti. Uskonnonvastaisuus selitetään kaunaisuutena.
1: Itse asiassa tässä ei ole mitään "uskovaisen hyväksymää tapaa" vastata. Kaunan puute tarkoittaa sitä että olet "epäreilu". Uskonto ei ole tehnyt mitään pahaa ihmiselle, mutta sitä on silti lyötävä. Tämä nähdään pelkästään kiusaamisena ja huonotapaisuutena ja ilkeytenä. Ja tämä todistaa että uskonnottomat ovat moraalittomia. ~ Huonot kokemukset ja niiden kertominen taas tarkoittaa että ihminen on henkilökohtaisesti sumentanut näkemyksensä jollain marginaalisella joka edustaa väärää kristillisyyttä. Tämä asetelma näyttää että uskovainen petaa keskustelukentän joksikin jota Stephen Law kutsuu nimellä "intellectual black hole" ; Kun näkemys on hyväksytty, ei ole mitään tapaa argumentoida tai keskustella aiheesta ja se tiivistyy pelkäksi inttämiseksi. Näkemys on kritiikki -immunisoinut itsensä jonkinlaiseksi epärationaaliseksi mielipidejuntaksi.
Pascal Boyerin kautta taas on selvää että juuri tämä nenän työntäminen henkilökohtaisiin asioihin on se, joka tekee uskomussysteemistä uskonnon. "Ja ihminen loi Jumalat" -kirja nimittäin kuvaa erilaisten konseptien suhdetta ihmisten käyttäytymiseen. Olennainen muutos toimintaan ei suinkaan tule mahtavuudesta itsessään. Esimerkiksi avaruusolentojen voidaan katsoa olevan erittäin teknisesti ylivoimaisia mutta niistä ei tehdä uskonnollisia insituutioita. Mahti ei riitä. Suhde niihin voi olla uskoa, mutta siitä puuttuu uskonnollisuus.
Hyppäys uskosta uskontoon tapahtuu Boyerin mukaan jos taholle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Strateginen tieto pitää sisällään ihmisen salaisuuksia, sellaisia joita hän ei välttämättä muuten kertoisi kenellekään. Mukana ovat teot ja ajatukset (ajatusten kohdalla mukaan tulee tosin yleensä myös tieto tehdyistä teoista). Niiden tulee olla myös jotenkin sosiaalisesti tärkeitä. Eli esimerkiksi kaksinaismoraaliset teot tai ajatukset. Tai rankaisematta jäänyt rikos. Uskonnoissa myös ajatusrikos, kuten syntinen ajattelu, on mahdollinen rikos. ~ Eli jos hengelle, avaruusolennolle tai muulle vastaavalle annetaan pääsy ihmisen strategiseen tietoon esimerkiksi ajatustenlukukykyä korostamalla, ihmiset alkavat käyttäytymään sen suhteen uskonnollisesti. Mukaan tulee rituaalinen toiminta, rukoilun kaltaiset metodit ja muu vastaava käytös.
Tähän prosessistoon liittyy ja siihen rakentuu helposti myös inhimilliselle taholle delegoitu tunnustusjärjestelmä, joka on osana leputysprosessia. Kuulustelija voi olla vaikka rippi -isän tai sen anekdootteja utelevan fundamentalistin kaltainen hahmo. Tämä maallinen taho jolle strategisen tiedon salaisuudet tunnustetaan, on tietysti ihminen, joka saa tunnustuksen kautta konkreettisen vallankäyttövälineen.
1: Fundamentalistin viestittäminen skeptikoillekin näyttäytyy tätä kautta eräänalisena kyvyttömyytenä ajatella toisen ihmisen kautta. Sitä ollaan niin lujasti oman lahkon rakenteessa kiinni, että ei ymmärretä että skeptikko ei ole systeemissä sisällä, joten hänellä ei ole mitään emotionaalista tunnustamisen tarvetta. Fundamentalistille itselleen tunnustaminen on helpotus, sillä jaettu strateginen tieto kadottaa uhkaavaa sisältöään. Tämänlaiseen luottamusheittäytyminen ei kuitenkaan tunnu uskonnottomalle hyvältä, sillä hänen strateginen tietonsa ei ole uhattuna in first place. Toisaalta tässä vaaditaan kriitikolta luottamusta systeemin sisälle etukäteen. Usein luottamus kuitenkin ansaitaan ensin. Se, että joku inttää ja utelee on kyyläämistä. Uteleminen taas on inhottavaa koska siinähän itse asiassa pohjimmiltaan vaaditaan itselle luottamusasemaa omalla auktoriteetilla. Tämä ei rakenna luottamusta vaan päin vastoin vähentää sitä. Kyyliin ei luota kukaan.
Tämä tarkoittaa sitä että uskonto rakentuu nokkavuudelle. Uskonto on sitä että on olemassa jonkinlainen superkyylä. Tässä on mukana tietysti epätasapaino, eli vallankäytöllinen inbalanssitila. (Joku voisi sanoa jopa että epäreiluusasema.) Uskovan strateginen tieto on hallussa, mutta superkyylän strategiseen tietoon ei uskovalla ole pääsyä. Tässä ei tarvitse muistaa muuta kuin että suhde jossa arkaluonteiset salaisuudet kulkevat vain yhteen suuntaan ovat kyyläyssuhteita.
Kirjoittaja aikoo jatkaa yhä "väärällä tavalla" keskusteluaan uskontokysymyksistä. Koska uskontokysymyksessä keskustelu on joko argumenttitasolla tai kysymys on tungettelusta. On suorastaan törkeää että keskustelun taso halutaan kontekstoida siten, että uskovainen ihan oikeasti katsoo että hänellä on oikeus vaatia että asiaa käsitellään juuri heidän ehdoillaan ja juuri heidän säännöillään. Ja että tämä sisältää epäreilun henkilökohtaisten ja intiimienkin asioiden paljastusta juuri sen verran kuin uskova haluaa ilman että vastaava revittely-kritiikki-ihmisyydenrevintäkone toimii uskovaisten itsensä suuntaan. En toki väitä että tämän tulee olla kaikkia määräävä tila. Mielestäni jokainen saa päättää missä kontekstissa uskontoa pitää kiinnostavana ja mistä perpektiivistä siitä haluaa keskustella. Kunhan ei pakota toista omaansa. Eikä vaihda pelikenttää toiseen tilanteen mukaan ~ eli ensin heitä argumentteja joita pitää Jumalatodistuksena ja sitten dumppaa tämän aloittamansa keskustelukontekstin johonkin "uskonnoton on kaunainen" -ad hominem -tasoon. ~ Jos tämä rajaus ei kelpaa, niin voitte saman tien minun puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos jo etukäteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti