Kansan muisti

Ihmiset ovat osa yhteiskuntaa, ja monesti ihmiset tuntuvat kantavan vastuuta ja katuvan tekoja joihin he itse eivät ole osallistuneet. Näin kehittyy eräänlainen periytyvä synti, joka tuntuu monista aivan yhtä epäoikeudenmukainen kuin ajatus perisynnistä, johon vain pääsee osalliseksi sukulaisuuden kautta. (Eri ihmiset vastaavat tähän kysymykseen "oikeudenmukaista" ja sitten on niitä joita näin ei mene.)

Malliesimerkki tästä on varmasti Saksan häpeä natsihistoriastaan. Syyllisyyttä kantavat myös syyttömät, sellaiset jotka eivät olleet toisen maailmansodan aikana hengissäkään. Ajatus tälläisestä syyllisyydestä rikokseen jota ei ole tehnyt ei ole aivan vieras minullekaan. Olin nimittäin peruskoulussa järkyttynyt, kun tajusin että Suomi oli sota -aikaan tiimissä natsejen kanssa. Siihen asti sotaveteraaneja oltiin aina esitetty oikeastaan vain positiivisessa valossa. Tämä toi kiillotettuun peiliin tahran, joka tuntui silloin mullistavalta. Nyt se tuntuu vain inhimilliseltä.

Lisäksi olen päässyt kokemaan sen, miten tilanteet voivat levitä sukupolvelta toiselle. Tämän huomasin kun olin töissä bingossa. Siellä oli venäjävastainen henki yllättävä rajua. Tästä ei tosin kohdallani seurannut mukautumista, vaan lähinnä järkyttyminen. Mummot olivat nimittäin yleisesti ottaen aika herttaisia. Ymmärrettävästi minun oli vaikeaa samastua heidän tunne -elämäänsä täysin, koska en ollut elänyt sota -aikana. Minun veljeäni tai puolisoani eivät "ryssät" olleet ampuneet. Jos asia ei olisi tullut suorasanaisesti esiin ja bingomummot olisivat kasvattaneet minut, olisi ollut mahdollista että olisin asenteiltani hyvinkin venäjävastainen, sellaisella tasolla jonka pohjasyytä en oikein ymmärrä. Tässä ei tietysti olisi mitään yliluonnollista ; Valtaosa ihmisten viesteistä on eleellisiä. Ne eivät ole "suoraa ääneen lausuttua sanallista tietoa". Mutta asenteet ja tunteet välittyvät silti yllättävänkin tehokkaasti.

Tämänkaltaiset ajatukset ovat saaneet jotkut psykoanalyysistä innostuneet ajattelemaan että yhteiskunta on kuin ihmisyksilö. Sillä on muisti. Sillä on traumoja. He usein liittävät mukaan teeman jossa trauma on nimen omaan tiedostamaton ja paranee vasta kun asia mainitaan ääneen ja tuodaan esiin. Jos traumaa ei paranneta, on "yhteiskunta sairas" ja tämä heijastuu pahoinvointina yhteiskunnan yksilöille. Ajattelutavassa on rakennettu analogia yhteiskunnan ja yksilön välille ja yksilön ominaisuudet vain levitetään yhteiskuntaan. ~ Vastaavantapainen tapa rinnastaa maailma ja ihminen on tietysti tuttu muuallakin, esimerkiksi shamanismissa. On siis ikään kun analogisuus ihmismielen ja yhteiskunnan mielen kanssa.

Tämä ajattelutapa tuo mukaan analogiamyllyn pyörittämistä ties missä asioissa. Esimerkiksi "Karhu" -olut voidaan nähdä trauman ilmenemisenä. Syynä on se että Karhu on ollut meille suomalaisille ennen pyhä. Juomme siis kaljaa traumareaktiona kirkon tuhoamista peijaisista. Samalla tavalla voidaan tietysti miettiä miten "Playboy" -lehden puputytöt ovatkin liitoksissa pääsiäispupuun. Molemmat ovat samalta kulttuuripiiriltä, ja playboypupu voidaan tämän jälkeen nähdä neuroottisena reaktiona siihen että kristinusko pakotti luopumaan pakanallisena pitämästään hedelmällisyydenjumalatar Eostresta. Pornografinen ikoni näyttää tämän jälkeen kieroutuneena hedelmällisyyskultin purkautumiskeinona.

Tämänlainen yhteyksien ja samanlaisuuksien etsiminen tarjoaa tietysti ylläolevaan tapaan loputonta hupia huumorin ystäville. Sillä tunnettua on että samanlaisuuksia näkee kunhan vain etsii - tämä "yhteyksien näkeminen" onkin esimerkiksi valtaosan salaliittoteorioiden perustoiminnoista.

Kuitenkin, tuntuu että tässä yhteiskunnan terapointiasiassa ei oikein mietitä miten tämä loikka yksilöstä yhteisöön oikein oikeutetaan. Jos ihminen ei tiedä jostain asiasta, hänellä ei ole siitä traumaa. Päin vastoin, nykysaksassa on toimintoja jotka näyttävät pikemminkin että yhteisö on traumatisoitunut nimen omaan siitä että hirmuteot on yleisessä tiedossa. Toki tiedostaminen on sinällään tärkeää ja voi kasvattaa ; Minäkin opin terveemmän suhtautumisen kansallistunteeseen kun tajusin että talvisodan veteraanit eivät olleet täydellisiä superihmisiä ja utopiaihanteita, vaan eläviä tavallisia ihmisiä. Ponnistukset näyttivät jopa eiitsestäänselvemmiltä ja tämä lisäsi toiminnan arvostamista. Mutta tämä ei silti riitä siihen että olisi pätevää sanoa että kaikkien unohtamat tapahtumat jotenkin vaatisivat tiedostumista.

Voi toki jopa olla että menneistä sodista on asennejäämiä jotka ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle "kasvattajabingomummojen asenne-elekielen" kautta. Mutta tässä tapauksessa jos trauman alkulähde selviää, ei silti ole suinkaan varmaa että yhteys asennevamman ja tapahtuman välillä selviäisi ja pakottaisi purkamaan asennevamman. Sen sijaan, se mikä ihmisen assimilaatiointoisuudesta tiedetään, kävisikin todennäköisesti niin että tämän asian esiintuominen on vain todiste siitä että "sellaisia ne on, aina on sanottu" joka taas vahvistaa asennevammaa.

Ja tottakai siinä "Playboyssa" ja "Karhussa" olla sen verran perää, että kulttuurin kuvasto on tupannut pysyä kuvioissa ja uudelleenvärittyä kautta aikojen. Esimerkiksi kristinuskon on katsottu kaapanneet paikallisia juhlapäiviä ja kristillistäneen niiden sisällön. Näin ihmiset on eriytetty vanhoista näkemyksistä ja sitoutettu uusiin ilman että tapoja tarvitsee muuttaa. Tämä kuvasto ei ole nykyihmiselle välttämättä enää trauma - aikoinaan se on toki sellainen voinut olla - ja niiden mukanapysyminen on enemmän kulttuuripiiriin kuulumisen merkki, ei mikään oire sairaudesta.

En siis usko että kansalla on mitään alitajuntaa sanan täydessä merkityksessä ; Eikä sen kansan muistinkaan kanssa näytä kovin hyvin menevän.. Historian on kerrottu toistavan itseään. Olen aina ajatellut että takana olisi ihmisten perusluonne. Mutta voihan se olla sitäkin että ihmiskunnan yhteismieli on vain liian vanha, rutiineihinsa sortunut dementikko. (Mihin analogiassa vedetään raja?)