Kuitenkin kun katsoo arvokeskustelua, voi huomata että tosiasiassa katsojavaikutus ei riitä selittämään sääliökulttuuria. Sillä arvokeskustelussa ensiaputilanteissa passiivisuutta yritetään murtaa. Mutta kiusaamisen kohdalla kohdistetaan tilaa pääasiassa kiusaajien ymmärtämiseen. Tässä medikalisointi on tärkeimpänä. Tästä hyvä esimerkki on "Rasistit ja koulukiusaajat ovat henkisen väkivallan mestareita" -blogaus. Se nimittäin edustaa standardilinjausta joka "vastustaa kiusaamista mutta ymmärtää kiusaajaa" ; "Vihan ja ennakkoluulojen harhamaailmassa elävät haluavat korostaa erinomaisuuttaan ja peittoavat huutelullaan heikkouden ja epävarmuuden. Keinovalikoima rasistien ongelmienratkaisupakissa on varsin suppea, tavoitteena häikäilemättömästi vain möläytysten esittäjän oman suosion ja itsekkäiden päämäärien vahvistaminen." Vielä vahvempaa linjaa edustaa "Opettaja" -lehdessä (11.1.2013) esiintynyt kiusaamisen käsittely. Siinä selitetään että "yksikään lapsi ei käyttäydy huonosti siksi, että hän haluaa tehdä niin, vaan siksi, että hän ei osaa muuta. Lapset eivät ole manipuloivia ja pahoja, eivätkä halua ärsyttää tahallaan." ~ Käytösongelmissa ongelmaa yritään sietää ja tämän jälkeen se laitostetaan, vaikka "Opettaja" -lehtikin korosti että "käytösongelmissa laitoshoito tai terapia ei yleensä ole tehokasta."
Merkittävää on että kiusaaminen on tekijäkeskeistä. Uhrille ei anneta analyysitilaa. Ongelmaa ratkaistaan siten että kiusaajan päätä rapsutellaan. Tosiasiassa kiusaamisessa on kysymys väkivallasta. Ja turvallisuuspuolella toimineet oppivat varsin pian että kaikki väkivalta liittyy "moraaliseen närkästykseen" ja siihen että koetaan että väkivalta on ratkaisu. Kenties tämä tarkoittaa sitä että väkivaltaa käyttävän keinovalikoima on rajoittunut. Mutta tosiasiassa väkivaltaa ei käytetä siksi että ollaan heikkoja ja epävarmoja vaan siksi että koetaan että ollaan vallassa. Selitys siitä että koulukiusaaja olisi jotenkin heikko on sama kuin selittäisi että muinainen rooma törkki sotilasmahdilla Jeesusta ristille ja keihäällä kylkeen koska koki Jeesuksen uhkana. Teknisesti tässä on vähän totuutta, mutta kokonaisuuden kannalta oleellista on se, että vallankäyttö onnistuu jos ja vain jos tarjolla on valtaa.
Kiusaamisen vallan miettimisen kanalta voi olla hedelmällistä tarttua Habermasiin, johon voi tutustua vaikka "olemisen porteilla" -blogissa. Hän otti tarkasteluun konfliktit. Hänestä yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat on tavattu esittää medikalisoidun kriisikäsittelyn kanssa. Silloin yhteiskunnalla on ideaalitila (Sollzustand) jota tavoitellaan. Tästä poikkeamista pidetään sairaana yhteiskuntana. Habermasin mukaan tämä ei ole riittävä. Lisäksi olisi otettava huomioon se miten yhteiskunnassa elävät kokevat muutoksen. Ilman tätä puolta mikä tahansa muutos nähdään tätä kautta helposti uhkana ja rappiona, vaikka ihmisten onnellisuus kenties jopa paranisi muutoksessa. Tätä voidaan pitää konservativismin syvimpänä ongelmana, sillä se jättää huomioimatta aikalaiskokemuksen. Habermas korostikin että kriisi ja konflikti on paitsi yhteiskuntarakenteen tila, niin aina myös kooste siinä elävien ihmisten kokemuksista.
Tässä mielessä kiusaamiselle on helppo nähdä rooli. Rooli jonka vuoksi sitä tuetaan ja sympataan. Kiusaaminen on nimittäin normatiivista. Kiusaajalla on "moraalinen närkästys" kiusattua kohtaan. Nämä arvot eivät ole satunnaisia. Kiusatuiksi joutuvat muista jollain tavalla poikkeavat, oudot, normaalitilasta poikkeavat. Normista poikkeavat. Näin ollen erilaisuus on itsessään poikkeama, se on ulkoisessa mielessä konflikti. Kiusatut ovat kuitenkin siitä inhottavia että he eivät ilman kiusaamista tajua olla onnettomia asiantilastaan. Sisäinen konflikti puuttuu. Kiusaaminen on prosessi jossa ulkoisesta konfliktista (erilaisuus) tehdään oikeutus rakentaa sisäinen konflikti (erilaisuuden vuoksi kiusatuksi joutuminen).
Ja tässä yhteiskunnalla, vanhemmilla ja muilla ihmisillä on oleellinen rooli. ; Esimerkiksi homoseksuaaleista keskustellessa esiin on usein tullut se, että homoadoptioita ei tulisi sallia koska näitä adoptoituja lapsia kiusattaisiin. Usein tätä väitettä esittävät nimenomaan homoseksuaalisuuden vastustajat, ne jotka vastustavat kaikkia muitakin homoseksuaalien oikeuksia. Sen sijaan ne ihmiset jotka kannattavat homoseksuaalien avioonmenoa harvemmin viittaavat tämänlaisiin. Jos sen sijaan menisin esittämään, että perussuomalaisten adoptiot tulisi estää koska perussuomalaiset ovat karmeasti vihervasemmistolaisten kiusaamia, minut naurettaisiin pihalle. Naurettaisiin vaikka tätä "voi kun meitä normaaleja keskivertosuomalaisia vainotaan" -henki on vahvana juuri näillä samoilla ihmisillä joista homojen adoptoimien kiusatuksi joutuminen on relevantti uhka ja argumentti.
Tätä kautta voisi viitata vaikka Ossi Ojutkankaaseen joka korostaa että monilla on perusasenteena "Olisit normaali - vaikka lääkkeillä!" "Laasasen blogissa käyty keskustelu alleviivasi hyvin, miksi aiheesta on vaikea puhua. Tässä kommentissa Petri Haapa sanoi nimittäin seuraavasti: "Minulla on kokemusta vain yhdestä tyypistä, jolla oli diagnosoitu Aspergerin syndrooma. Mukava kaveri, kun lääkitys ensin saatiin kohdalleen". Tämä antaa mielestäni hyvin yksipuolisen ja ikävän kuvan ihmisten suhtautumisesta neurologisiin poikkeamiin. Ne nähdään muita ihmisiä alituisesti ärsyttävänä vammana joka pitää korjata syömällä lääkkeitä. As-henkilö ei siis ole hyvä ihminen sellaisenaan. Etkö usko? Lue itse vaikkapa tätä äitien käymää keskustelua as-piirteisestä lapsesta. Tuollaisia keskusteluja löytyy Googlella lukuisia muitakin. Niiden yleissävy on valitettavan sama. Tässä hyvä kiteytys: "Voi kun ois taikasauva, jolla vois muuttaa lapsensa tavikseksi".
Kiusaaminen tukee vallitsevaa järjestelmää. Kiusaaja ajaa yhteisön hyviksi ajamia asioita. Näin ollen osasyy sille miksi kiusattu jätetään kiusaamiskeskusteluissa ulkopuoliseksi ja huomio keskitetään kiusaajan psykologisointiin on se, että jos kiusaaminen nähdään ymmärrettävänä, se itse asiassa muuttuu jotenkin samalla myös hyväksytymmäksi. On ikään kuin luonnollista kiusata niitä outokaisia. Lisäksi sääliö välttää itse kiusatuksi tulemisen sillä että ei puutu. Näin ollen normaali sääliö ei pidä kiusaamisesta, mutta he eivät tee sille mitään.
"Panuhuoneessa" esitettiinkin jopa ajatus siitä että rasismi- ja monikulttuurisuuskeskustelu on vain kuriositeetti isommassa pääteemassa. "Äärioikeisto esittää mielellään ”kritisoivansa monikulttuuria” siksi, että maahanmuuttajat muka repivät Suomen yhtenäisyyden ja hajottavat kansakunnan kummallisilla kulttuureillaan. Todellisuudessa kuitenkin kansakunta on jo hajotettu ja sen on tehnyt nimenomaan äärioikeisto, joka on rajannut Junttaset ja Korhoset, Virtaset ja Lahtiset, Suomiset ja Tuomisetkin oikeiden suomalaisten ulkopuolelle" ... "breivikistit ovat alun alkaenkin nimenomaan ihmisoikeus- ja ihmishenkikriitikkoja, ja heitä ottaa aivoon ennen kaikkea se, että kaikki syntyperäiset suomalaiset eivät ajattele samalla tavalla kuin he eivätkä pokkaa heidän ylhäisyydelleen riittävän syvään. Meikäläiset natsiterroristit keskittyivät vielä aika myöhäisessä vaiheessa suomenruotsalaisten ja totaalikieltäytyjien uhkailuun ja solvaamiseen - siis oman kansan sisäiseen kulttuuriseen ja ideologiseen kurinpitoon - koska tässä maassa ei yksinkertaisesti ollut silloin eikä ole nyt niitä ”varsinaisia maahanmuuttajia” kovin uskottavien uhkakuvien rakenteluun. Kesti aikansa ennen kuin Suomen äärioikeisto omaksui alan kansainväliset trendit maahanmuuttokritiikkeineen ja muslimivihoineen."
Rasismikysymyksessä on kysymys muusta kuin pelkästä rasismista, sen taustalla on suurempi teema. Teema joka selittää kiusaamisen ja nurkkakuntaisen yhteisöllisyyshenkemme. Teema joka selittää niin paljon viitaten niin keskivertoihmiseen että sen esilletuominen ei tule oikein kysymykseenkään.
Kysymys on siitä että suomessa vallitsee yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri joka on perustaltaan fundamentalistinen. (Joka ei ole perussuomalaisten erityisoikeis. Teemme sitä kaikki.) Fundamentalistinen nimenomaan Boyerin määrittelemässä fundamentalismissa, jossa fundamentalismi on oman sisäryhmän kontrollia. Tämä yhteisöllisyyttä korostavat puoli asettaa ehdot joilla ollaan Suomalainen. Tässä teemoin uskonnottomia kiusaava yhteisöllismielinen ei itse asiassa enää näe että uskonnottomuus olisi itsessään uskonnottomuutta vaan se on enemmänkin maanpetturuuden muoto. Tästä tiukemmasta linjasta löysempiä tietysti on. Hekin puhyvat yhteisöstä. Keinot ovat kevyemmät, asenne sama.
Toki tätä pahentaa se, että suomessa on paljon kristittyjä, aitoja rasisteja ja vastaavia kiusanhenkiä että vihervasemmistolaisia:
1: Kristillisessä kulttuurissa uhrius on marttyriutta. Säälistä tulee korkein kruunu. Siksi kiusatulla on rooli. Hän on eräänlainen jeesustarinan edustaja. Kristitty kokee hyvyyttä siitä että hän sympatiseeraa ja säälii kiusattua. Tämä antaa heille tunteen omasta erinomaisuudesta ; He ovat osana ihmisyyttä koska he ovat myötätuntoisia. Toisaalta kristinuskon tärkein hyve on armeliaisuus. Ja tätä ei voida kohdistaa kiusattuun koska kiusattu on redusoitu eräänlaiseksi jeesusallegoriaksi. Kiusaaja on armon kohde, ja kristitty saa kokea itsensä kaksin verroin upeaksi kun on niin armelias pahana pitämäänsä kiusaajaa kohtaan. (Kaikki kristityt eivät ajattele näin mutta kristillisyys lietsoo tämänlaista aivan perverssiä ajatusrakennetta.)
2: "Aidot kiusanhenget" kokevat kiusaamisen jopa velvollisuudekseen. Homot rikkovat yhteiskuntarakennetta vastaan ja ajavat sen pois hyvinvointitilasta. Heille kiusattu voi olla todellakin uhka, merkki omasta heikkoudesta. Näin ollen he toimivat hieman toisella logiikalla kuin keskiverrot sääliöt, joita tämä blogaus pääasiassa koski. Heille kiusaaminen on välttämätön raju rankaisutoimenpide. Vähän kuten keskiverto katutappelijallekin.
3: Osa vasemmistilaisista näkee että ihminen on perustaltaan hyvä. Näin ollen kiusaajassa on pakko olla hyvää. Hän ei voi manipuloida tai olla paskiainen. Toisaalta kiusaaja voidaan nähdä renegadena. Koska kiusaaminen ei itsessään ole normaaliarvojen mukaista - se on vain keino normatiivisten piirteiden vahvistamiseksi - toimintaa joten kiusaaja on lähempänä vallankumouksellista tai proletaaria kuin mitään muuta. Kiusaaja on vähemmistö joka rikkoo enemmistön normeja, joten jos hän ei ole suoraan proletaari niin hän sentään ajaa edes yhteistä ideaalia.
Ikävä totuus onkin se, että arvokeskustelu näyttää että kiusaamisen sivustakatsomista ei voida perustella katsojavaikutuksella tai muulla periaatteessa neutraalilla tavalla. Sillä kiusaajan paapominen subjektiiviselal ymmärtämisellä ja kiusatun ulkoistaminen objektiksi, teon kohteeksi, ovat merkkejä siitä että takana on muutakin. Ensiaputilanteisiin vastaavaa puolustelua ei löydy. Siksi olisikin oikein edes tunnustaa se, että tosiasiassa valtava osa ihmisistä vihaa kiusaamista mutta arvostavat että joku tarttuu toimeen ja ohjaa niistä outokaisista normaaleja ihmisiä, kunnon ihmisiä, ylipäätään ihmisiä.
6 kommenttia:
Merkittävää on että kiusaaminen on tekijäkeskeistä. Uhrille ei anneta analyysitilaa. Ongelmaa ratkaistaan siten että kiusaajan päätä rapsutellaan.
Näin siksi, koska kiusaajan tilanteen analysoiminen antaa paremmin tietoa siitä, miten kiusaamista voi ehkäistä. Ei ole järkeä yrittää muuttaa kaikkia kiusattuja sellaisiksi että heitä ei kiusattaisi (uhrin syyllistäminen), joten syy täytyy löytyä tekijän analyysista. Kiusaajan motiivien etsiminen ei ole mitään pään rapsuttelua.
osasyy sille miksi kiusattu jätetään kiusaamiskeskusteluissa ulkopuoliseksi ja huomio keskitetään kiusaajan psykologisointiin on se, että jos kiusaaminen nähdään ymmärrettävänä, se itse asiassa muuttuu jotenkin samalla myös hyväksytymmäksi.
Ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole sama asia, eivät edes "ikäänkuin". Jos esimerkiksi kiusaajaprofiileista löytyy usein kasvatusväkivaltaa, väkivallan voidaan olettaa lisäävän riskiä tulla kiusaajaksi (tai että jokin kolmas elementti aiheuttaa molemmat). Sitten voidaan tiedottaa tuleville vanhemmille väkivallan pitkäaikaisista vaikutuksista ja mahdollisesti kiusaaminen voisi vähentyä. Sen sijaan jos sama aika olisi kulutettu kokonaan uhrin säälittelyyn ja kiusaajan tuomitsemiseen, ei olisi edes tuota pientä mahdollisuutta kiusaamisen vähentymiseen. Ja kasvatusväkivalta siis vain yhtenä esimerkkinä, toki kiusaamisella on muitakin syitä.
Uhrin auttamista ja kiusaajan auttamista täytyy käsitellä erikseen, eivätkä ne sulje toisiaan pois.
"Kiusaajan motiivien etsiminen ei ole mitään pään rapsuttelua."
On. Sillä ei sieltä mitään ratkaisuja tule. Lopputulos on valitettavasti aina pelkkä psykologinen tulkinta. Ei olen rankaisu-terapointikoneistosta tietoakaan. Toisin sanoen sillä ei haeta ratkaisua.
Eli vaikka selityksesi toimii teoriassa, se vaatisi aivan toisenlaisen todellisuuden.
"Ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole sama asia, eivät edes "ikäänkuin"."
Akateemisessa jargonissa täsmälleen näin. Mutta valitettavasti tässä kohden virallisen totuuden lisäksi on se käytännössä vallitseva konnotaatiosto. Kun menet lukemaan niitä palstoja niin paistaa nimenomaan se, että kiusaajia säälitään "rankoista kokemuksista" ja lopputuloksena on se, että heitä rapsutetaan.
Vanha kaava on se, että kiusattu ei saa terapiaa vaan joutuu vaihtamaan koulua. Kiusaaja sen sijaan saa pysyä entisessä koulussa ja häntä terapoidaan. (Tästä itse asiassa oli hieman siinä Opettaja -lehdessäkin.)
"Uhrin auttamista ja kiusaajan auttamista täytyy käsitellä erikseen, eivätkä ne sulje toisiaan pois."
Eivät sulje, teoriassa. Käytännössä tämä huomio on mielenkiintoinen koska se johtaa takasiin siihen että miksi kiusattu jää aina objektiksi. Aina keskitytään kiusaajaan, heidän tunteisiinsa, ymmärtämiseen ja terapointiin.
Kiusattujen olon parantamista ei mietitä. Kiusaajien kyllä. Tämä tila oli juuri se jonka halusin esilletuoda tässä blogauksessa. Jostain syystä et sitä ymmärtänyt.
Eli selityksesi toimisi jälleen teoriassa, mutta ei käytännössä. ; Olet ilmeisesti lukenut jotain vasemmistopolitiikkaa ja unohtanut elää välistä.
Omakohtainen tilanne. 7 vuotta kiusaamista. Aputtamiskertoja 0. Koulussa on ollut saarnoja, joissa on kysytty kiusaajan motiiveja. Ne ovat olleet ikään kuin oikeutuksia. Että älä Tuomo oo tollanen. Kiusaajilla on traumat, ankea lapsuus ja muut, joten heidät terapiaan. Itseltäni on toki udeltu yksityiskohtia, joka tarkoittaa sitä että kiusaamisen lisäksi joutuisi avautumaan kiusaajan läsnäollessa henkilökohtaisista asioitsa. Joka on sama kuin se että on pakotettu antamaan kiusaajalle lisää aseita jotta kiusaaminen jatkossa on helpompaa. Ja opettaja saa kiusallisia tietoja joita ei muuten saisi tietää. Eli saa sosiaalipornoiloa kaupantekijäisiksi. Kotiin pääsee vasta kun antaa kiusaajalle anteeksi, eli jos ei vaikka halua antaa anteeksi niin se on samaa kuin pidennetty jälki-istunto.
Kiusaaminen loppui kun hakkasin tyyppejä kettingillä. Terapia, puhuttelu, tunteista höpöttely ei lopeta kiusaamiskäyttäytymistä. Sillä kielipeli on kiusaajille vierasta todellisusuvieraantunutta vasemmistolaista utooppista ihmiskuvaa jossa ihminen on muka perimmiltään hyvä.
Näkemyksenä yhtä vaikeasti yhteensovitettava kuin julma luonnonkatastrofimaailma sopii näkemykseen täydellisestä rakastavasta Jumalasta. (~ Teodikea, theos, Jumala, dick, mulkku.)
Tosin en yllättynyt että tämä näkökulmani poiki vastustavan vastauksen. Tämänlaisen asian kun ei haluta olevan edes puolitotuus.
Se, että tätä näkemystä vastustaa on itse asiassa täsmälleen samaa mitä tekivät perussuomalaiset Abu-Hannan rasismipuheiden kohdalla. Ei ole kivaa kun itseä syytetään jostain Vastaukset näyttää kovasti siltä että "Jollet täällä viihdy, mutakuono, niin painu huitsinnevadaan tallaamaan taateleitasi, ei täällä Suomessa mitään rasismia ole."
Siksi kiusaamista ei saa käsitellä sellaisesta kulmasta jossa sääliösivustakatsojilla olisi mitään osaa tai arpaa tapahtumissa. Passiivisuus on ihmisen tietoinen valinta. Ja selvästi kiusaaminen on erityistapaus jota käsitellään eri tavalla kuin vaikka ensiaputilanteessa ohimenemisiä. (Vaikka tosiasiassa kiusaamiseen voi kuolla koska se on väkivaltaa.)
On helppoa syyttää "jotakuta muuta". On vaikeaa kestää piikkiä itsessä. Sen vuoksi "rasismin denialismi" oli päivän sana viime joulukuussa. Siksi odotan että miten monta omaa osuutta lieventävää lausuntoa tämä blogaus provosoi.
Jokainen heistä muistuttaa lähinnä siitä että sanat ilman tekoja ovat tyhjiä. Oletuksenani on, että sinä et ole mennyt kiusaamistappeluun väliin pysäyttämään. Koska puolustauduit, tiedän jo ennalta että et ole luunmurtumaakaan tälläisessä saanut. Koska muutoin et olisi provosoitunut kommentoimaan.
Minun teoriani on falsifioitavissa:
1: Osoita että kiusaaminen ei ole normatiivista. Eli että kiusaaminen kohdistuu joko keskivertoihin tyyppeihin tai on tasaisesti jakautunutta. Normatiivisuuden tukeminen on tähän asti oleellisin kiusaamisen sivusta. Kiusaaja edustaa sivustakatsojaa. Kaikkia ns. "kansalaisia". Kiusaaja ajaa heidän asioitaan erilaisia vastaan.
2: Osoita että kiusattu saa sympatiaa ja tukea. Keskustelut kuitenkin aina näyttävät olevan niin että vain kiusaajaa ymmärretään. Kiusattu on etäinen kohde jonka elämän tehostamiseksi ei anneta mitään keinoja. Tai jos ne ovat keinoja, niin ne ovat juuri noita edellämainitsemiani totaalisen toimimattomia uhrin lisärankaisukeinoja.
Näin karkeasti otten Miten muuten olisi muka mahdollista että kiusattu otettaisiin huomioon kun hänen tunteidensa analysointi ja ymmärtäminen olisi vain uhrin syyllistämisen näkökulmaa? Tosiasia on että jo tämä lähtökohta muuttaa kokonaisuuden niin että ei voida sanoa että "kiusajan ja kiusatun auttaminen samanaikaisesti" onnistuisi.
Uhrin syyllistäminen on juuri "päivän sana". Aina kun kysytään kiusaajan tuntemuksia, tämä tekee kannanoton joka on syy. Uhrin kuuntelemattomuus tekee hänestä abstraktion joka syötetään täyteen omia ennakko-oletuksia. Näin kiusattua ei koskaan kohdella ihmisenä vaan hän on aina jonkinlainen "jeesusmyytti", joka vastaa "pseudoauttaja-tenttaaja-rankaisijan" (esim. kuulustelevaa opettajaa jne. paskiaisia) ihmiskuvaa johon kiusattu tungetaan pakosta. Eli kiusatun "auttamisprosessissa" joka on tehty kiusattua kuuntelematta (koska kuuntelu olisi uhrin syyllistämisen näkökulma) häntä rangaistaan lisää. Kiusaaja sen sijaan saa psykologinapua eikä joudu vaihtamaan koulua. (Kiusattu vaihtaa yleensä koulua, ei kiusaaja. Mikä on selkeästi rangaistus kiusatulle, vinkki siitä että kiusaaminen jotenkin antaisi vastauksen kysymykseen "kuka ei kuulu joukkoon?")
Joku voisi toki ajatella että tekstini olisi siitä ikävästi rakennettu, että vastaaja ei oikeastaan voi edes lähtökohtaisesti voittaa. Tarkkaavainen analysaattori nimittäin huomaa että sitä nimittäin on tehty keskustelukenttä sellaiseksi, että tosiasiassa sääliöt ovat vähän kuin natsit.
Heidän tekonsa ovat sen laatuisia että ei voida keskustella ovatko he eettisiä vai eivät, vaan pelkästään siitä että miten he ovat epäeettisiä. Ja jos joku yrittää muuta huomaa olevansa epämiellyttävässä tilanteessa. Sillä jokainen selitys jonka he antavat on lähtökohtaisesti jotain "riittämätöntä". Eli se korostaa korkeintaan sen, että natsit ovat itselleen sepustaneet jonkun eettisen viitekehyksen jossa heidän holokaustitoimintansa olisi hyväksyttävää. (Mikä on itseasiassa ilmiselvyys. Olenkin aina dissannut Hitleriä sen vuoksi että hän on hemmetinmoinen optimisti. "Lopullinen ratkaisu" jolla maailma tehdään paremmaksi kuin taikaluodilla. On niillä oikeutukset tekoihin, mutta se on aina väistämättä tekosyy.)
Eli kun sääliö antaa syyn, se on tekosyy. Se kertoo vain siitä että ihmiset eivät tee oikein koska sepittävät tarinoita jotta heidä väärintoimimisensa olisi oikeintoimimista.
Tästä kohden ei voi oikein puolustautua muutoin kuin vetoamalla siihen että kiusatun subjektiiviset tunteet tulevat tielle. Eli ei enää ole objektiivinen näkökanta asiaan. Tässäkin tuppaa asia tietysti iskemään omaan nilkkaan siinä määrin että täysin auki jää se, että miten kiusattu voi olla tämänlainen traumatisoitunut subjektiovellova kusipää jos auttamisjärjestelmä oikesti olisi. Ja jos apua olisi, niin miten kokemus on juuri muusta. Juutalaisilta saa kieltämättä värittyneen kuvan keskitysleireistä. Niistä puuttuu se kulma joka löytyy hymyilevistä natsien valokuvista. Missä valkoinen arjalainen polttaa sikaria ja hymyilee vaimonsa kanssa piknikillä. Joo, se kulma minulta puuttuu kiusaamiseenkin. Tai oikeastaan ei. Se on mulla siinä sääliössä. Ja tämä on juuri kertomus niistä hymyilevistä natseista hymyineen.
PS. Loppuun voisin laittaa leppoisan keventävän vitsin joka voittaa pieruhuumorin ja kikkelivitsit -joskin vain niukasti. "Kiusaajat kärsivät kuulemma kovasta sisäisestä tuskasta. Ehdotukseni on tehokas särkylääke, Burana 9mm . Se parantaisi kiusaajan oireet kerrasta. Sitä ei kutsuttaisi murhaksi, koska jos se olisi laillinen parannusmenetelmä, lääketiede voisi tarjota sitä psykologisin perustein ja sitä voitaisiin kutsua terapiaksi. Tai teloitukseksi, jos psykologiliitto ei suostu. Olen kuullut että tappaminen on laillista ja hyväksyttävää kun sen nimeää teloitukseksi."
Lähetä kommentti