Puolisoni on ollut roolipeligenren liepeillä niin kauan kuin sitä on oikeastaan ollut ilmiönä ("roolipelien" nimellä) olemassa Suomessa. Alkuvaiheiden pelisäännöt olivat kämäisiä ja henkenä ei ollut sitä että olisi jotain koulukuntia tai määritelmiä. Vähällä rahalla pääsi mukaan ja homma oli roolipeliä kunhan sitä kutsui sillä nimellä.
Nykyään tilanne on sitten toinen. Kun larppaajalta kysyy onko hän immersiopelaaja, hän osaa vastata. Sami Koponen on mainiossa Mythopoeiassaan kirjoittanut tähän liittyvän tekstin jossa korostetaan Mike Pohjolan immersiopelaamisen vaikutuksia ja sitä miten siihen on suhtauduttu. "2000-luvun alussa Mike Pohjola kirjoitti Turun koulukunnan manifestin, jossa hän linjasi roolipelaamisen (ennen kaikkea larppaamisen) tavoitteeksi pelihahmoon eläytymisen eli immersion. Hän teki kirjoituksessaan pesäeron voimapelaamiseen (gamism), tarinapelaamiseen (dramatism) ja simulointiin (simulationism). Aikoinaan Pohjolan manifesti sai kuulemma osakseen kovaakin kritiikkiä, mutta 2000-luvun mittaan hahmoon eläytymisestä on tullut selkeästi yksi roolipelaamisen tyylilaji." Nykyään eri koulukuntia sitten saa harjoittaa melko vapaasti. "nykyisessä kotimaisessa roolipeliskenessä ei ole enää keskenään kilpailevia koulukuntia. Kukaan ei yritä omia roolipelaamista itselleen oman eksklusiivisen määritelmänsä avulla, vaan kukin saa touhuta mitä tahtoo ja kutsua sitä roolipelaamiseksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että erot olisivat kadonneet, vaan että niitä siedetään." Ajatus on hyvä ja huomio tosi.
Esimerkiksi itse pelaan ja pelautan lähinnä lyhyitä "dekonstruktiivisia pelejä". Sellaisia joissa on jokin, yleensä moraalifilosofinen, dilemma joka puretaan hahmojen kautta. (Pelaajat eivät välttämättä tiedosta tätä. Joku kysyy että lopetanko joskus tälläisen pyörittelypaskan, ja minä vastaan että lopettavatko he joskus hengittämisen. I have no other way. And I don't even want to.) Ja minulla ei ole halua kieltää immersiopelaajia pelaamasta immersiopelejä. Saati kieltää heitä kutsumasta tätä roolipelaamiseksi. He vain tuppaavat edustamaan minulle sitä ihmisrymää jota löytää uskonnon parissa mystiikasta kiinnostuneista. Minä olen heille "häiritsevä tyyppi" ja he ovat minulle "vieraannuttavia juttuja tekeviä tyyppejä".
Asia olisi tältä osin hyvin, kunnes tiedostaa että proppaaminen on nykyään aivan ihmeellisissä mittapuissa. Ja kuten "Mythopoeiassa" on huomautettu, tämä on liitoksissa immersiopelaamiseen. "On ymmärrettävää, että eläytyminen sai parhaan jalansijansa larppaamisen puolelta. Hahmoon eläytyminen on toki helpompaa silloin, kun et ole yksinomaan mielikuvituksen ja toisten pelaajien sanallisten kuvailujen varassa, vaan peliympäristön lavasteet, pelaajien asut ja koko kehollinen ilmaisu tukevat mielikuvitusleikkiä. Pohjoismaisessa larppaamisessa – vai pitäisikö sanoa avantgarde -larppaamisessa, joka nyt vain sattuu olemaan kotoisin Pohjoismaista – on ollut jopa tendenssi viedä lavastus mahdollisimman pitkälle, niin ettei mikään muistuta pelimaailman ulkopuolisista asioista." Immersiopelaaminen on elitististä pelaamista siinä mielessä että se vaatii helposti enemmän rahaa. (Toki tätä on hölmöä sanoa ihmisen, joka ihasteli miten 9000 euroa maksanut damaskusteräksinen pitkämiekka oli "hyvä investointi".) Vaikka immersio onkin sisäinen tila ja sinällään ilmainen niin proppaamisen kautta syntyy tilanne jossa tämä tila saadaan helpommin rahalla. Osta itsesi onneen -tie on siis avattuna. (Mikä on koomista kun tiedostaa että yhteys mystikkoihin on silti olemassa ja mystikot usein pitävät ns. askeesista.) Jos olisin kommunisti niin sanoisin että tämä rahaelementti tekee immersiopelaamisesta eräässä mielessä "luokkakysymyksen".
1: Pen&Paper on sen sijaan lähes ilmaista. Tarvitsee vain kynän, jonkinlaisen randomgeneraattorin ja vähintään välttävät älynlahjat. Jotka ovat kyllä useimpien saavutettavissa. Immersiopelaaminen tässä kontekstissa on kuitenkin hyvin vaikeaa. Jo se että tilanne hoidetaan nopalla johtaa siihen että "neljäs seinä" - tai ainakin jokin sen tapainen konsepti "näyttelijän" ja "katsojan" (jotka ovat sama henkilö) välillä - rikkoutuu koko ajan.
Tosiasiassa tämä ei ole kovin suuri ongelma. Sillä roolipelikenttä on melko suuri. On aivan mahdollista että yhden huono puku pilaisi peli-ilmapiirin monelta immersiopelaajalta joten sosiaaliset konfliktit olisivat jotain jota voisi syntyä helpostikin. Perimmiltään ; Koska jokainen tekee erikseen omaa juttuaan, sitä voidaan olla sovussa. Siedätyshoito -lähestymistapa sen sijaan voisi tuoda ongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti