Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.