perjantai 12. elokuuta 2011

Marginaaliin tuhertamista

Olen tavannut kirjoittaa kirjoittamisesta aina kun olen saanut nakutettua blogiin pyöreitä satasia kasaan. Tämä on nro 2400. Joten minulla on itse itseni kahlitemana ikään kuin aika nostaa tämä asia esiin. On hyvä muistuttaa itseään ja muita floodaamisen riemusta ; Useamman vuoden yltiökova - kenties innostunut, kenties pakkomielteinen - puuhastelu on kantanut hedelmää. Kenties alkoholikäymiseen asti pilaantunutta hedelmää, josta ei saa kuin päänsä sekaisin, mutta hedelmää yhtä kaikki.

Olen aikaisemmissa bloginkirjoitusasioissani jättänyt marginaalin melkolailla käyttämättä. En ole viitannut siihen kovinkaan usein. Tämä viittaamattomuus voi tietysti johtua siitä, että marginaaleja mietitään suunnilleen yhtä vähän kuin kolikoiden reunakuviointia. (Eli aivan liian vähän.) Marginaali nimittäin itse asiassa tarjoaa kirjassa juuri sen pinnan, johon sormet voi työntää ilman että oma lukupyrintö itsessään olisi aivan mahdottoman paljon lukemisen tiellä.

En olisi miettinyt koko marginaaliasiaa, ellei se olisi tullut minulle eteen aivan toista kautta. "Genoveeva" -blogissa otti esiin kirjoittajan omassa lapsessa ehkä olevan aspergerin syndrooman. Hän lainasi postmodernisti Derridaa ja katsoi aspergerin syndroomaisen olevan tietyssä määrin dekonstruktiosokea, marginaaleja näkemätön ; "Tämä minun lapseni on sitä sorttia, jolle rationaalinen, hyvinkin älyllinen selvitys asioista "menee perille". Älykäs lapsi, eikä ymmärtämisessä ole muuta vikaa, kuin että ei ymmärrä kaikkia sosiaalisia merkityksiä eikä moraalikoodeja, toimii kirjaimellisesti annettujen ohjeiden mukaan. Derridan sanoin: ei lue marginaaliin kirjoitettuja viestejä." ... " Derridan itsensä käyttämä esimerkki on kirjan painaminen, minkä yhteydessä sivuille syntyy marginaali. Marginaalista ei pääse eroon. Tekstiä lukiessa välttämättä syntyy merkityksiä, joita alkuperäisestä tekstistä ei löydy. Jos ne kirjoittaa auki tekstin sekaan ja latoo uuden kirjan, syntyy jälleen uusi marginaali. Minun lapseni ei ymmärrä merkityksiä, joita tekstistä tai sanoista ei löydy. Jotta ne oppisi löytämään, tarvitaan harjoitusta." ... "Dekonstruktio yleisesti ottaen on ero tekstin ja marginaalin välillä, ero kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, se, mikä on rivien välissä. Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta. Näitä rivien välejä ei lue, eikä ei havaitse."

Tämä voi toki selittää miksi olen jättänyt marginaaliasiasta kirjoittamatta. Tai miksi koen tiettyä vastenmielisyyttä dekonstruktiota kohtaan ja tunnen sen sijaan vetoa skientistiseen ajattelutapaan - vaikka leikinkin tulkintakentillä itse asiassa yllättävän hyvin. (Joskin rehellisyyden nimissä likimain aina joko kikkailuleikin tai halveksunnan sävyttämänä.) Näin ollen en tietysti olisi taitavin ihminen kirjoittamaan tätä blogia, joka on yksi marginaaleihin tuhertamiseen erikoistunut paikka. Tätä voin kuitenkin perustella nimen omaan sillä harjoittelulla. Sekä sillä, että kenties marginaalisokeus ei estä mitään koska kirjoittaessa on kuitenkin pakotettu rakentamaan jonkinlaisen marginaalin. Näin ollen tekstissänikin on sellainen, eikä minun marginaalini olisi sen huonompi kuin muidenkaan.

Derridasta on kuitenkin huomattavissa uusi funktio marginaaleille. Se ei ole vain kiinnipitoteline, jota voi tuhrata hilloon ilman että teksti muuttuu lukukelvottomaksi. Marginaalit ovat myös sotkemista varten.
1: Kun muistaa, että olen aika kiinnostunut graffiteista, on selvää että kirjan vandalisointi ilman kirjan tekstin tuhoamista ja leikkelyä tuntuu oleelliselta ja tärkeältä asialta. Hyvin tehdyt marginaaliin tuhertamiset ovat anarkiaa ilman tuhoamista. Marginaalit ovat yksi "laajennetun alleviivauksen" muoto.

Itse asiassa marginaaliin tuherrus onkin käytetty metafora ; Sen poliittisesti korrektimpi nimitys, "reunahuomautus", on filosofiasta kirjoittajien parissa jostain syystä hyvin paljon jollain tavalla käytetty klisee. Esimerkiksi koko filosofia nähdään "reunahuomautuksina Platoniin". Ja itse asiassa tämä minun blogi voidaan nähdä nimen omaan marginaalituherruksina ties mihin milloinkin. Muutenkin viittauksen käyttämättäjättäminen osoittaa huonoa kliseenhallintakykyä. Reunahuomautus -käsite taas sopii tähän blogiin paremmin kuin erinomaisesti ; Tapani tuottaa tekstiä taas perustuu tunnetusti kimpoutusmetodiin, jossa törmäytän vastakkain erilaisia asioita ja katson mitä ihmettä tässä tapahtuu. Tämän joskus itseäni yllättävän ja leikinomaisen ja joskus taas vakavamman tuhertamisen lopputuloksena on se, että on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen ottaen on ideoiden syntypaikan ja henkilön rooli. ; Ovatko ne lähteitä, vai onko kyseessä esimerkiksi kommentaari, vastine vai jopa vastaankirjoitus. Jotenkin ideaoinnin syntytapa on kuitenkin yleensä ottaen lopputuloksen kannalta oleellinen. (Se, onko teksti itsessään sitten oleellinen onkin jo aivan eri asia.)

Itse asiassa jotkut parhaista lukukokemuksistani perustuvatkin nimen omaan kirjaston kirjoihin. Niihin kun tulee erilaisia alleviivauksia ja kommentteja. Muistan esimerkiksi Järvenpään kirjastosta erään evoluutioaiheisen teoksen (nimi valitettavasti unohtunut), jonka alleviivaukset kertoivat että aikaisempi lukija oli ollut suhteellisen paatunut kreationisti. Tämä huomio toi uuden, eikä ollenkaan huonon, kerroksen lukukokemukseen. Pääsin itse asiassa hieman katsomaan miten kreationistien mieli toimii kun he lukevat evoluutioteosta.
1: Ainakin kyseisessä tapauksessa ; Huonosti. Alleviivaukset rakensivat esimerkiksi quote miningiä keskelle tekstiä. Ja se ympärillä näkyvä teksti itsessään kaatoi ne alleviivaukset. Tämä teki varsin hämmentävän olon.

Toisaalta joskus kommentit ovat myös ajaneet miettimään asioita aivan uudella tavalla. Eli marginaali on opettanut jotain jota ei olisi muuten hoksannut. Esimerkiksi kun lukaisin "Canteburyn tarinoita" reunamerkinnöillä varustetusta kirjasta, hoksasin miettiä monia sellaisia asioita jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta. Esimerkiksi hahmonkuvauksissa korostui seikat ja piirteet jotka jätettiin mainitsematta. Tämän huomion jälkeen hahmokuvaus alkoi näyttämään varsin pinnalliselta ja stereotyyppiseltä. Kommentit siis tavallaan pilasivat kirjan uskottavuuden, mikä voi sinällään olla tärkeä saavutus - ja olen tätä mieltä vaikka "Canteburyn tarinat" onkin taatusti laskettavissa niihin tärkesiin kirjoihin joista pitäisi olla jotain tietoa ja joihin tutustuminen olisi kulttuuriteko.

Tosin reunahuomautuksilla koristettuun tekstiin reagointi negatiivisestikin on kulttuurireaktio. Kulttuurireaktio tekee asiasta henkilökohtaisen. Ja ilman tätä henkilökohtaisuutta ei olisi motivaatiota tehdä sitä tekstiä. Marginaali on siis, paitsi jotain jota syntyy kun tehdään tekstiä, myös se jonka varassa teksti itse asiassa syntyy. Tämän kaiken jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että miksi ihmeessä "marginaali" esiintyy aiheetta epäoleellisen vertauskuvana. [Tämä epäolennaisena näkemisen vuo huomata vaikkapa siinä kun jonkin ihmisryhmän kerrotaan olevan marginaalista, sanoja yleensä vihjaa vähäiseen kannattajamäärään ja pieneen määrään ja vaikutusvallan olemattomuuteen ja relevanssin vähyyteen.] Kuitenkin jos sitä on "vain oman elämänsä leipätekstissä", sitä tulee unohtaneensa paljon tärkeitä piirteitä. Syntyy jonkinlainen ideaali, pelkän työminän rooliin jäänyt tuottaja. Jokin josta Montaigne ei varmasti olisi iloinen, koska siinä näyttäytyy jokin epäinhimillinen ideaali joka voi esiintyö sellaisena vain peittämällä olemassaolevia piirteitään - ja roimasti.

Tai sitten voisi lainata Derridaa ; "If you read philosophical texts of the tradition, you'll notice they almost never said 'I', and didn't speak in the first person. From Aristotle to Heidegger, they try to consider their own lives as something marginal or accidental. What was essential was their teaching and their thinking. Biography is something empirical and outside, and is considered an accident that isn't necessarily or essentially linked to the philosophical activity or system."
Kuvan kuulakärkikynäteksti on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä ja rakas. Kyseessä on periaatteessa harmiton, muutama vuosi sitten saamani, omistuskirjoitus Guy Windsorin kirjoittaman "Swordsman's Companion" -kirjan etulehdellä. Kirjailijan teksti kertoo että "Tuomo, I hope you find this useful. Come spar with us! Guy" Siellä harjoittelen.

Ei kommentteja: