(Søren Kierkegaard, "Toisto")
Ateismikritiikissä on huomattava vahva linjaus, joka korostaa että uskonnoton vaihtoehto on ikävä, kova ja julma. Ateismn kerrotaan johtavan angstiin, arvotyhjiöön ja vihaisuuteen. Sen kerrotaan johtavan yli-ihmisajatteluun jossa toista sorretaan. Tässä kritiikissä viittaukset ovat itse asiassa likimain aina jonkinlaisia kriittisiä viittauksia eksistentialismiin. Ja jostain syystä eksistentialistit itse ovat löytäneet niihin vastaukset - ja itse asiassa juuri nämä vastaukset ovat tärkeä osa "eksistentialismin perinteen ydintä".
Suurilta osin syynä näyttää olevan se, että ei ole ymmärretty koska on ollut perusasenne että ei ole haluttu ymmärtää vaan enemmänkin päihittää. Mutta sitten on se osa, jossa väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä;
1: Nietzschen yli-ihmisajatuksesta kun levitettiin olkiukkoversiota varsin erikoisesta syystä ; Hänen kuoltuaan hänen pesänhoitajaksi laitettiin hänen sisarensa, Elisabeth Förster. Hän taas oli ollut naimisissa kuuluisan juutalaisvihaajan ja kansankiihottajan kanssa. Nietzsche oli myös vihannut tämän perheen asenteita ja esimerkiksi kutsui sisartaan myrkylliselle tyylilleen uskollisesti "antisemitistiseksi hanheksi". Elisabeth halusi luoda veljensä ajattelusta järjestelmän jolla tukea näitä pyrintöjä. Nietzschen näkemyksistä siis rakennettiin tarkoituksellisesti olkiukkoa. Ei siis ole ihme että moni ihminen on sekoittanut tämän rakennelman Nietzschen omasta ajattelusta.)
2: Sartren ajattelusta tuli muoti -ilmiö hänen tarinallisten kaunokirjallisten kirjojensa kautta, ei hänen akateemisemman filosofiansa kautta. Ihmiset olivat kuitenkin varsin pinnallisia ja tässä muoti -ilmiössä ei ollut niinkään kysymys eksistentialismista siinä mielessä miten Sartre sen tarkoitti, vaan jonkinlaisestai kulttuurista jossa oltiin eräänlaisia "ernuja ja esi-emoja", jossa keskityttiin angstaamiseen ja jazziin. (Ja jossain määrin jazztupakkaan. Ja etenkin punaviiniin.) Kysymys ei siis ollut eksistentialismista, vaan jostain sen nimellä kulkevasta. Sartren ongelmana onkin se, että hän on samanaikaisesti vaikeasti tavoitettava että hyvin helposti lähestyttävä. Tämä johtaa kontrastiin jossa väärinymmärrykset ovat helppoja ja tavallisia.
Tämä on tietysti erikoista, koska ateismi ei nykyään enää kovinkaan vahvasti nojaa eksistentialismiin, vaan skientistiseen ajattelutapaan. (Siksi minäkin käytän termiä "uusateismi", joka on yleensä ateistejen ulkopuolelta tuleva määrite. Käytän tätä jotta se erotettaisiin "vanhasta ateismista" sieltä jostain toisen maailmansodan ajoilta.) Tämä epätietoisuus viittaa siihen että on varsin tavallista että (1) eksistentialismi sekoitetaan ateismiin, tai oikeastaan ateismin esitetään implisiittisesti olevan eksistentialistista vain siksi että monet eksistentialistit ovat ateisteja (tosi moni eksistentialisteista on myös uskovaisia, mutta tähän suuntaan moni ei näytä tekevän vastaavaa loikkaa). (2) eksistentialismia ei ole ymmärretty koska sitä esitetään toistuvasti vääristyneessä muodossa.
Ajattelin tarttua eksistentialismin puolustamiseen. (Ateismia olen puolustanut tarpeeksi, ja toisaalta on inhottavaa jos ateistien hyväksymättömyys tarkoittaa jonkun ihan muun vastustamista siksi että tyyppi ei ns. tajua niiden olevan eri asia.) Jopa minun kirjoituksiin kohdistuvia tulkintoja nimittäin näyttää vaikeuttavan se, että tietyillä kristillisillä lukijoilla on vahvat ennakko -odotukset siitä mitä sanat tarkoittavat ja mitä teemoja ja sisältöjä niihin liittyy. Näin jutut etääntyvät siitä mitä sanon ja tarkoitan (Vaikka olenkin yrittänyt pedanttisesti sekä jaaritteluun asti pikkutarkasti olen sitä yrittänyt tehdä.) Olisi mukavaa jos kommentit tulisivat sisältöön jota teen, enkä siihen olkiukkosisältöön jota uskovaiset ovat kirjoitelleet ikään kuin puolestani (jo valmiiksi tämän moittien, obviously.) Tämä olkiukkostrategia valitettavasti etäännyttää minut kyvystäni uskoa rationaaliseen keskusteluun uskovan kanssa. Mutta vaikeuksien edessä ei pidä lannistua vaan jatkaa yrittämistä entistä suuremmalla innolla.
Eksistentialismin katsotaan kenties olevan synkeää siksi että sen piirissä haetaan usein ymmärrystä konflikteista ja ongelmista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin pessimismi. Muutenhan kristinusko olisi äärimmäistä pessimismiä, koska siinä on ikäviä, surullisia ja raskaita teemoja kuin lankeemus ja perisynti. Tai buddhalaisuus olisi kovaa, koska siinä nykyelämän kärsimykset nähdään ansioina menneiden elämän pahoista teoista, ja kun kärsimyksiä on aika paljon, se vaatii taakseen itse asiassa aikamoista odotustasoa ihmisen yleisestä huonoudesta..
Aluksi on kenties hyvä aloittaa uskonmiehestä, Kierkegaardista. Häntä pidetään eksistentialismin perustajana. Hän itse asiassa kehitti eksistentiaalisen ahdistuksen ajatuksen. Hän korostaa että ahdistus johtuu siitä että ihminen kohtaa sen, mitä luulee tietävänsä silloin kun mukana on riittämättömyyttä ; Ihminen onkin epävarma, riittämätön ja erehtyväinen. Näin ollen eksistentiaalinen ahdistus ei siis johdu mistään Jumalan puutteen erikoisominaisuudesta, vaan sama ahdistus koskee vaikkapa uskoamme onnistua työelämämme projekteissa. (Itselläni tuli tänään työpaikan projektissa ns. "liekehtivä kimaira" vastaan, eli projektin saavutusodotukset eivät täyttyneet odotetussa aikataulussa. Tähän liittyi tiettyä ahdistusta, ja tätä korosti se että yleisesti ottaen sekä itseni että muiden luulo ryhmämme kyvykkyydestä ajaa projekti läpi oli yliarvioitu.) Angst kuuluu siis epäilyyn ja epädogmaattisuuteen. (Siksi voisi olla kehuva selkäätaputus kun uskova väittää että angst liittyy ateismiin, koska se korostaisi että ateismi ei ole dogmaattista luottamusta Jumalan olemassaolemattomuuteen. Angst on kuitenkin vierasta dogmaattiselle uskolle, dogamattiselle ateismille. Agnostismia taas kuvaa vahvempi epäily, joten sen parissa angst voi olla hyvinkin yleistä. Ja yllättäen ; Minä itse asiassa allekirjoitan tämän!)
Samoin eksistentiaalinen maailmaan heitettynä oleminen muuttuu selväksi, kun muistamme sen että ihminen on tietyssä ajassa ja paikassa. Tämäkään ei liity Jumalaan ; Kristitty 2011 elävä ei pysty selittämään miksi juuri hän elää nyt eikä keskiajalla. Täysin selittämättä jää se, miksi esimerkiksi minua ja Kierkegaardia ei ole heitetty "ajassa päikseen", eli että minä olisin elänyt Köpenhaminassa hänen aikanaan ja hän eläisi Suomessa nykyään. Ateistille tämän satunnaisuus on tietysti samanlaatuista, selittämätöntä. Tässä mielessä maailmaan heitettynä oleminen on jotain jota voi kutsua "mysteeriseksi kohtaloksi".
Kierkegaardin usko on myös ensisijassa absurdia. Se ei vaadi perustelua vaan heittäytymistä, uskon hyppyä. Kierkegaardin absurdin kohdalla on tärkeää huomata että Kierkegaard käyttää sanan merkityksessä sen etymologiaa ; absurdus tarkoittaa kuuroa, mykkää ja hiljaista. Siksi kun Kierkegaard vetoaa uskon mielettömyyteen, hän viittaa että ihminen ei ole rationaalisen puheen vallassa, vaan heittäytyy johonkin josta ei ole kuultu. Kierkegaardin mukaan ihmisessä on sisällä kutsu heittäytyä, ja tämä kutsu tulee nimen omaan siitä että ihminen oivaltaa olevansa heitetty maailmaan. (Kierkegaardista uskoon ei vajota tai ajauduta, vaan heittäydytään. Tämä itse asiassa muistuttaa herännäisten uskovaisten uskonratkaisu -teemaa.) Tällä näkemyksellään Kierkegaard moitti sen ajan Tanskan pinnallista tapakristillisyyttä, jossa instituution hyveellisyyttä korostettiin ja ihmisten tunnemaailma jäi syrjään. (Vastaava puhe on itse asiassa tuttua nykyajan uskovaisilta, niiltä joista tapauksovaisuus on tekokristillisyyttä eikä elävää uskoa. Niitä joista valtionkirkon ei tulisi seurata massaa ja leikkiä teologisilla saivarteluilla vaan toimia. Eli karkeasti sanoen juuri niiltä jotka moittivat ateisteja eksistentialismikritiikeillä.)
Angstista ja maailmaan heitetystä kutsusta päästääm sujuvasti ateistisen Jean-Paul Sartren angstiin. Hän korostaa miten vaikeaa on tajuta oma irrallisuutensa ja maailmaan heittäytymisensä. Moni ajattelee että ulkopuolisen merkityksen puute tarkoittaa arvotyhjiötä ja että tämä johtaa siihen että ihminen on onneton ja angstinen.
Jean-Paul Sartre kuitenkin huomasi nimen omaan sen, että ahdistus on tunnetila ja täynnä merkitystä. Kun maailmaan heitetty ihminen tajuaa sen, että hänet on heitetty maailmaan, Sartre kuvaa kokemuksen raskautta laittamalla henkilön oksentamaan. Tämä raju reaktio näyttää että henkilö on kokeva ja tajuaminen onkin täynnä merkitystä. Arvotyhjiössä ei ole angstia. Se, että "Pelästyy merkityksen menettämisestä" ei siis olekaan samaa kuin "olla tyhjä". (Tätä voi kuvata muistuttalalla hokemasta jonka mukaan kyynikko on pettynyt romantikko, joka ei ole luopunut romanttisten asioiden haluamisesta.)
Ja tietysti Sartren mukaan tästä voidaan peräti edetä siihen että ihminen asettaa uskonsa itseensä. Tämä merkitys korostaakin sitä, miten voimakkaasti Sartre keskittyy Mauvaise-foin, huonon uskon, ympärille. Sartre puhuu autenttisesta olemisesta ja epäautenttisesta olemisesta, ei merkityksettömyydestä - Ja tietenkin Sartre itse asiassa käyttää Kierkegaardin tapaa käsitellä kirkkoa huonon uskon määrittelyssä.
Sillä tavallaan Nietzsche vastustaa ensi sijassa hyvin samantapaisia asioita kuin Kierkegaard. Hän vastusti teeskentelyä. Esimerkiksi pelastuksen hän katsoi olevan eräänlaisena yrityksenä hallita tuskaa, joka kuitenkin ampuu käyttäjäänsä sormille ; Se korostaa tuskan valtavaan asemaan ja antaa sille koko elämäntavan määrittämisen kannalta oleellisen voiman. Kärsimyksen voittamisesta tulee elämänmittainen tehtävä, joten kärsimyksen ajatus ja kärsimys hallitsee ihmistä koko tämän elämän ajan. Samoin hänen mukaansa kultaisen säännön ajatus "tee toisille kuin toivot toisten tekevän sinulle" on ajatuksena kammottava, koska se perustuu taustoiltaan liiaksi pelkoon kostosta sen sijaan että se olisi todella puhtaasti ja aidosti hyveellistä. Nietzschen mukaan näissä asioissa kärsimys ja pelko sekä kosto saavat kohtuuttomat vallat ja arvonnousun.
Nietzschen mukaan arvomaailma on tälläisessä muodossaan mätääntynyttä. Ja tämän on itse asiassa pakko värittää hänen kertomuksensa "Jumalan kuolemasta". Kun arvot ovat pinnallista uskoa - samantapaista pinnallista tapauskovaisuutta ja selittelyperinteitä ilman tunteita mitä Kierkegaard kammoksui - on Jumala kuollut. Kristinuskon Jumalan oikeuttamat arvot lojuvatkin tämän takia "kuolleena perinteenä" ympäriinsä. Ja siksi Jumalan raadon on lemuttava ihmisten neniin niinkin rajusti kuin Nietzsche sitä kuvaa.
Nietzschen mukaan tämä arvojen tuhoutuminen ja turmeltuminen ja pinnallistuminen ja institutionalisoimalla ihmisyydestä ja vahvoista tunteista etääntyminen oli nihilismin ydin. Pelastus on vain lupaus pois tuskasta ja vaikeuksista, laiskan ja passiivisen ihmisen taistelutahdon ja yrittämisen vähentäjä. Nietschestä passiivisen tapauskovaisuuden sijasta pitäisi heittäytyä. Hän kutsuu ratkaisuksi vallantahdon. Joka ei tarkoita suinkaan sitä dominointia jota natsit käyttivät, vaan yritystä kehittyä. Yli -ihminen ei tapa, vaan ponnistelee (väistämättömistä) vaikeuksista huolimatta kohti parempaa. Nietzschelle tämä vaatii itseä vastaan taistelua ; Hän puhuu ikuisesta uudistumisesta, johon yli-ihminen joutuu itsensä altistamaan. Vaatimus on kova ja julma, mutta ei ollenkaan sillä tavalla kuin yleensä uskotaan. (Itse asiassa Nietzschen maailmankuva muistuttaakin sellaista että moni aktiivinen herännäinen voisi niitä hyvinkin kannattaa aukikirjoitettuna.)
Lopuksi on tietysti syytä mennä Camuksen näkemyksiin. Hänhän korosti itsemurhaa olennaisena kysymyksenä. "Kapinoiva ihminen" kuvaakin sitä, miten itsemurhan tematiikka auttaa ymmärtämään elämää ja absurdia.
Ja kyllä; Teeman synkkyydestä huolimatta Camuksen kanta tässä aiheessa on hyvinkin "pro life" ; Hän esittää että ihmiset itse asiassa tarvitsevat syyn kuolemalle. Ja itse asiassa hän viittasi siihen miten elämän arvon perustelut muuttuvat usein perusteluiksi kuolemaan. Jos jalous tekee elämisen elämisen arvoiseksi, joku on valmis kuolemaan jalouden idean puolesta. (Uskova joka kertoo että ateisteja ei ole juoksuhaudoista voidaankin näin nähdä jonkinlaisena todisteena siitä että arvostaa tätä asennetta.) Siksi Camus korostaakin että jos joku antaa elämälle tarkoituksen, hän sijaa tilaa kuolemisen perustelulle. Se, että kieltää syvällisen merkityksen johtaakin aidompaan ja parempaan elämään. (Hänen vastauksensa on kenties monille epäintuitiivinen, mutta jos aiheena on se, mitä Camus on ajanut itsemurhallaan, on katsottava mitä Camus sanoo eikä mitä joku joka muutta Camuksen ajatuksia väittää hänen oikeasti tarkoittavan ja joka siksi tekee taktisia muutoksia siihen mitä Camus on sanonut.)
Hänen mielestään ihmisen oli hyväksyttävä absurdille, eikä alistuttava sille. Camus korosti vaikeuksia vastaan taistelevaa ihmistä, eikä niiden edessä lannistumista. Absurdin ja onnellisen elämän ymmärtää jos huomaa että Camus viittaa "Sisyfoksen myytissä" ilmiöihin jotka kuvastuvat Kierkegaardin iloisessa toistossa ja Nietzschen ikuisessa paluussa ; Lannistuminen on sisäiseen tunteeseen perustuva reaktio. Muut voivat yrittää hallita sinua tallaamalla ja pelottelemalla sinua uhkailuilla ja vaaroilla. Mutta sinä päätät lannistua ja alistua tämän edessä. Sitä ei vain pitäisi tehdä näin.
Ylläolleen jälkeen pitäisi olla vaikeaa väittää että kirjoittelisin vihaisesta toisia tallaavasta yli-ihmisyydestä. Tai että voisin olla vihainen ja nihilisti samaan aikaan. Tai että olen angstisessa arvotyhjiössä (koska sanaparit ovat oksymoroneja.) Ja jos joku esittää että kannatukseni Camuksesta pitäisi ajaa minut kohti itsemurhaa, muistutan heitä siitä miten kristillinen merkitys johti minut siihen kummalliseen tilanteeseen, että viimeinen teko jonka katson tehneeni kristittynä on itsemurhayritys. (Oikeasti.)
Tämä universumi, jossa ei ole hallitsijaa, ei tunnu hänestä hedelmättömältä ja arvottomalta. Jokainen sirunen tätä kiveä, jokainen pieni välkkyvä maailmanhiukkanen tuossa öisessä vuoressa on sinänsä jo maailma. Ja taisteleva pyrkimys huippuja kohti riittää täyttämään ihmisen sydämen."
(Albert Camus, "Esseitä", sivu 100)
Otsikko itse asiassa viittaa Blaise Pascalin sanomiseen teoksessaan "Mietteitä". Hän nimittäin, kenties joillekin hieman yllättäen, ei kehota puhtaaseen rationaaliseen uskomiseen vaan korosti uskon irrationaalisia puolia tärkeänä uskolle. Hän kehotti uskonasenteeseen jossa pitäisi elää kuin elämää olisi jäljellä vain 8 tuntia! Tässä on jotain hyvin esi-eksistentialistista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti