Ateistien suhde pahan ongelmaan (Onko Taivaallinen Kuningas kalju?)

Yksi ateistejen hyvin usein toistama ongelma on viittaaminen pahan ongelmaan. Heille on siis tärkeää näyttää että maailma on mahdoton hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Näkemys on siis sellainen, että se perustuu kristillisen Jumalan ominaisuuksiin, attribuutteihin.

Tätä korostava lähtökohta alkaa näyttämään varsin erikoiselta heti, jos sitä aletaan katsomaan vaikkapa Bertrand Russellin, ateistisen filosofin, kautta. (On miellyttävää rakentaa omituisuus sisältäpäin, se on vakuuttavampaa ja vähemmän ulkoapäin määrittelyä kuin se tavallisempi "koko ajattelun ehdot muuttamalla tyypin ajattelu näyttää omituiselta".) Hän oli myös vankkumaton loogikko. Tämä sai hänet miettimään sellaista - monesta kenties enemmän saivartelevan juristin esitykseen kuuluvan, kuin tärkeän tai kiinnostavan aiheen.

Kysymyksen, miten kohdella logiikallaa vähätukkaisia kuninkaallisia joita ei edes ole.

Perusesimerkki on lause "(Nykyinen) Ranskan kuningas on kalju" jos Ranskalla ei tällä hetkellä ole kuningasta, vaan kyseessä on tasavalta. Peruslähtökohdan Russell nosti ongelman joka rakentuu siihen että logiikassa virheellisen väittämän negaatio on tosi väittämä. (Tämä on hyvin intuition mukaista ; Jos otetaan ytimeksi vaikka aurinkokeskeinen maailmankuva ja sen perusväite "Aurinko kiertää maata", sen vääräksi osoittaminen johtaa siihen että tiedetään että "Aurinko ei kierrä maata".) ~ Kuitenkin kun näin on, päädytään "Ranskan kuningas tasavallan aikana" -esimerkissämme varsin erikoiseen tilanteeseen. Jos ei ole kuningasta, miten hän voi olla kalju? Jos lause kuitenkin oletetaan epätodeksi, niin päästään yhtä kummalliseen lopputulokseen "Ranskan kuningas ei ole kalju" joka on yhtä naurettava tai hyvä kun koko kuningasta ei edelleenkään ole.

Russellin itsensä mukaan esimerkiksi lauseen "Ranskan kuningas on kalju" onkin vain epäselvää kirjoittamista, puutteellista määrittelyä. Oikea muoto on "On yksi olio, joka on Ranskan nykyinen kuningas, ja tämä olio on kalju." Tämän muotoilun jälkeen lauseen muodosta sitten pystytään toteamaan, onko se tosi vai epätosi. Lopputulos oli että lause oli epätosi. Asian voi ratkaista kätevästi myös aivan toisenlaisella tavalla. Arationaalisuuden huomioivalla ajattelulla. Tällöin olemattomaan viittaavat lauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan mielettömiä. Ne ovat logiikan ulkopuolisia lauseita.

Pahan ongelmaan asia saadaan tietysti siten, että jos otetaan ateistinen perusoletus, eli oletetaan että Jumalaa ei ole olemassa (tai että on muualla todistettu että Jumala ei ole järkevä konsepti), on lause "Jumala on hyvä ja kaikkivaltias" hyvin samanlainen väitelause "kohde+sen attribuutti" kuin mitä aiemmin mainitusta rojalistiseen keulakuvasta. Näin voidaan sanoa että:
1: Russellin tapaan ajattelevat päättelevät että Pahan ongelman argumentaatio iskee johonkin jonka tiedetään jo olevan epätotta. Jos tiedetään että Jumalaa ei ole, tiedetään saman tien että hän ei ole hyvä eikä kaikkivaltias. Joten tämän todistaminen on turhaa. Jos Jumalan kumous on perusteltu, ei hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta tarvitsisi puhua. Näin ollen ateistit jauhavat paljon tyhjää. Tämä ei kuitenkaan ole sisäisesti ristiriitaista, vaan enemmän voimien tuhlailua. Ateistit eivät siis tavallaan kritisoikaan pahan ongelmaa itsessään, eli esitä että Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, vaan vastustavat pahan ongelmassa itse asiassa tästä väännettyä muotoa "On olemassa Jumala joka on hyvä ja kaikkivaltias."
2: Arationaalisuusperiaatteen käytössä käy vielä pahemmin. Sillä arationaalinen ei voi olla samanaikaisesti tiedetysti tosi tai epätosi. Se, että havaitaan asia epätodeksi tai todeksi johtaa arationaalisuustilan purkautumiseen. Näin siis jos Jumalaa ei ole, koko Pahan ongelma on mieletön. Jos olemattoman Jumalan hyvyys ja kaikkivaltius ovat arationaalisia - kuin tasavaltalaisen ranskan kuninkaan kaljuus - Pahan ongelman väittäminen epätodeksi on kannanotto että Jumalan attribuutit "hyvyys" & "kaikkivaltius" olisivat epätosia. Tämä tarkoittaisi sitä että se ei olisi arationaalinen. Jos joku yrittää tämän jälkeen osoittaa että Pahan ongelma on tosi, se heijastuu siihen että Jumalan olemassaololle itse asiassa annetaan tilaa.

Itse asiassa ylläoleva voisi pinnallisesti ajatellen antaa tilaa ajatukselle, jonka mukaan ateistit eivät ole oikeasti ateisteja mallia "eivät usko Jumalien olemassaoloon", vaan kyseessä olisi enemmänkin Jumalaviha. (Tai sitten ateistit ovat toimissaan epäloogisia typeryksiä.)

Kuitenkin asia voidaan nähdä siten, että ateistit ovat tässä pahan ongelman käsittelyssään ensisijassa vastareaktiossa uskontoon. Mutta eivät Jumalaan itseensä. Tämä näkyy siitä, että he itse asiassa ensin ottavat epädogmaattisen perusoletuksen, jossa perusta on siinä että heidän oma näkemyksensä on väärässä. Tämän jälkeen he osoittavat tämän perusoletuksen epätodeksi. ~ Tämän asennemuutoksen kautta argumentti voidaan kirjoittaa auki. Tämän prosessin kautta se muuttaa muotoaan. Ja se itse asiassa muuttuu tilanteeksi jossa vastapuolelle annetaan mahdollisuus, ja sitten näytetään että tämä mahdollisuudessa ei onnistuta ; Lauseessa oletetaan kaikkihyvän ja kaikkivaltiaan Jumala olemassaolo ja tämän lauseen virheellisyydestä päätellään että sen negaatio on tosi. - Eli toisin sanoen virheellisen väittämän negaatio on tosi väittämä. (Mistä tämä olikaan tuttu?)

Valitettavasti tästä seuraa se, että ateismi on hyvin suurelta osin ateismia juuri tietynlaista Jumalaa kohtaan. Jos Pahan ongelmaa ylikorostetaan, ateismi muuttaa luonteensa "Ei ole Jumalaa" -kannanotosta "Ei ole kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää Jumalaa" -kannanotoksi. Minun silmissäni tämä näyttää riittämättömältä ja jopa tylsältä.