Huumori sidotaan usein totuuteen. Ei toki mielikuvissa, mutta humoristien itsensä puhuessa huumorista tämä näyttää olevan suorastaan vallitsevaa. Huumoria ei siis esitetä huvittavana viihteenä jonka suhde totuuteen on irrelevantti. Sen sijaan huumorin tärkeyttä korostetaan siten että se on valistavaa ja paljastaa jotain totuudesta. Tämä ikään kuin muuttaa huumorin joksikin muuksi kuin "humpuukiksi".
On tavallista että etenkin satiirikot korostavat sitä, miten heidän huumorinsa tärkein tehtävä on valistaa, näyttää miten maailma on ja herättää tämän havaitsemisesta naurut. He toki korostavat, että totuuden ei tarvitse olla objektiivinen ja lopullinen totuus, vaan että tähän riittää subjektiivinen ja henkilökohtainen totuus. Tämä on melko tärkeää USA:ssa, jossa uutisointi on viihteellistynyt sen verran runsaasti että on jopa vaikeaa sanoa, onko "The Colbert Reportin" kaltaiset ajankohtaisille asioille naureskelevat ohjelmat uutisohjelmia ; Vähintään hyvin moni saa sen kautta tietää monista poliittisista tapahtumista, joista he eivät muuten kuulisi.
1: Parodiantekijät ovat astetta kauempana. Sen kohdalla korostetaan enemmänkin asioiden essenssiä. Kyseessä ei selvästi ole imitaatio tai jäljittely, vaan olennaisten elementtien esiinotto ja liioittelu. Kuitenkin tässäkin ajatellaan usein että mukana on jonkun verran jotain totuutta.
Juutalaisongelma
Huumoria voidaan kuvata vastustavana voimana, ja usein sitä perustellaankin kapinan ja kritiikin kautta. Satiirikko siis ikään kuin paljastaa vallitsevien järjestelmien heikkoudet. Tätä voisi vahvistaa aiemmin kirjoittamani, se, että esimerkiksi hyvin usea stand-up -koomikko on juutalainen. Huumori, etenkin satiiri, muuttuu siis tottapuhuvaksi kapinalliseksi.
Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että tosiasiassa ihmiset eivät pidä kaikkea hauskana. Psykologien mukaan "Kerroin vain vitsin" -puolustus on siitä ongelmallinen, että usein ihmiset kokevat asian niin että jos nauretaan jollekulle toiselle tärkeistä asioista, kyseessä on viaton ja hauska asia. Silloin huumori koetaan viattomana. Jos huumorin terä sen sijaan iskee siihen itselle tärkeään asiaan, on kaikilla taipumusta kokea tilanne nimen omaan hyökkäävänä ja loukkaavana. Tämä johtaakin siihen, että me usein koemme että jos vitsailemme muille ja he loukkaantuvat, he ovat "huumorintajuttomia". Kuitenkin esimerkiksi uskonnottoman silmiin näkyvä uskovaisten huumorintajuttomuus onkin tätä kautta maailmankuvaero, ei edes yleinen asennoitumisero. Näin huumori muuttuukin helposti "kohderyhmähuumoriksi". Ja suosittu huumori muuttuu vastarinnan sijasta nimen omaan vallitsevaa systeemiä ylläpitäväksi.
1: Tälläisestä esimerkiksi voisi ottaa "Pokka Pitää" -komediasarjan. Siinähän naureskellaan Hyacint Bucketin snobistiselle elämänasenteelle. On hyvä huomata, että Hyacinth kuitenkin näkee vaivaa ollakseen ylhäinen kuin monet aidot ylhäiset. Hänelle nauraminen onkin siksi tavallaan vallitsevan ylhäisyyshierarkian tukemaa, vallitsevaa arvostus-status -systeemiä ylläpitävää, naurua. Hyacinthin yritys peilautuu lähtökohtaan ja näyttäytyy tekopyhyydeltä, eikä sen sijaan parhaansa yrittämiseltä ja taistelulta vallitsevia olosuhteita vastaan. Tässä huumorissa emme suinkaan komppaa tätä naista.
Näin juutalaisten menestys näyttää erikoiselta. Jos he ovat todella ulkopuolisia objektiivisia tarkkailijoita jotka näyttävät ihmisille totuuden, ja että ihmiset tajuavat tämän ja saavat katharsis -kokemuksen ja naurulla puhdistavat tunteensa ja ilmapiirin, niin heidän ei pitäisi ylläolevan valossa menestyä.
Tähän on ratkaisu, joka perustuu totuuden hylkäämiseen ja sen korvaamisen ennakkoluuloilla.
Laajasti viihdyttävään huumoriin on kuitenkin keino. Tässä takana on se, että ihmiset kokevat että heidän oma sisäpiirinsä on kompleksinen ja monimutkainen ja että sen ulkopuolella on olemassa jotain hallittavia stereotypioita. Tämä tarjoaakin satiirille tilaa - ei totuuden vaan jo voimassaolevien stereotypioiden avulla. Kun esimerkiksi tehdään stereotypia jostain ihmisryhmästä, siitä voidaan tehdä sellainen että ihminen ei identifioidu siihen itse. Vaan identifioi siihen vaikkapa naapurinsa. Eli kun hahmo on riittävän lähellä viitatakseen johonkin josta katsojalla on stereotyyppinen näkemys ja jos samalla etäännyttää hahmoa sen verran että katsoja ei koe että sillä viitataan itseen, syntyy katsojan mielessä hauskuutta. Jos tässä onnistutaan, voidaan ikään kuin "olla loukkaamatta" juuri ketään. Apu syntyy tietysti siitä että melko harva oikeasti muistuttaa esitettyjä stereotypioita. Ongelmana on kuitenkin se, että joskus etäännytys unohtuu ja silloin "raa-an totuuden" sijasta monen suututtaakin juuri se, että vitsi kertoo epätotuuden, johon kaikki uskovat. Sellainen taatusti ärsyttääkin.
1: Tässä hauskin paikka on tietysti se, että me uskomme helposti että me olemme fiksumpia kun muut. Eli koemme että yleisesti ihmiset seuraavat tätä stereotyyppien tunnistamista, mutta että me itse olemme sille immuuneja. Tämän "olen keskivertoa parempi" -ilmiön voidaan katsoa vaikuttavan esimerkiksi monessa mediasensuuriliikkeessä ; Muiden koetaan olevan herkkäuskoisia, joten kun olet tutustunut aineistoon huomaat sen potentiaaliset riskit muihin ihmisiin, niihin jotka - toisin kuin sinä itse, koska olet niin ovela ja kykenevä ajattelemaan omilla aivoillasi - tarvitsevat suojelua koska ovat heikompia ja avuttomampia.
Itsekriittiset ja itseen kohdistuvat vitsit ovat toki tavallisia, mutta niissä on kuitenkin aina mukana joko hyväntahtoinen sävy, tai sitten se on luonteeltaan aseitariisuvaa huumoria. Ja vähintään jos näin ei ole, vitsin kertojalla ei ole yhtä hauskaa kuin kuuntelijalla. Humoristin kannattaa toki kertoa jollain tavalla itsestään ja heikkouksistaan - ja jos ei koe että niitä on, niin sitten täytyy kertoa siitä, koska muut kyllä huomaavat tämän heikkoudeksi. Mutta tässäkin kertojan psykologia on mukana. Itselleen nauraminen on tärkeää, mutta se on hieman eri asia kuin pelkän itsepilkan esittäminen.
Tämä epäitsekriittinen asennoituminen näyttäytyykin itse asiassa juuri siinä, miten huumoriin suhtaudutaan kaksijakoisesti ; Humoristit itse selittävät ajavansa totuutta ja olevansa kapinallisia. Humoristit nähdään ulkopuolelle helposti pelleinä jotka suoltavat humpuukiviihdettä. Ja samalla se tietysti kuvaa meitä katsojia, koska koemme että nauramme älykkäille totuuden paljastaville vitseille, vaikka tosiasiassa nauramme enimmäkseen omien stereotypioidemme kautta.
Tästä kaikesta voidaan pompahtaa takaisin ihmettelemään niitä juutalaisia ; Juutalaisten etulyöntiasema onkin luultavasti juuri siinä että he ovat ulkopuolisia, mutta eivät liikaa. He tuntevat stereotypiat, mutta tietävät ne stereotypioiksi. He ovat juuri sopivasti sisällä ollakseen tuttuja ja tunteakseen systeemin, mutta juuri sopivan etäällä jotta heidän juttunsa olisivat riittävän etäännyttäviä.
On todennäköistä että jos luit ylläolevan tekstin nyökytellen, teit sen siksi että se kuvasi niitä muita ihmisiä, ja että tiesit että jotain tälläistä voisi "rahvaalta massalta" odottaakin. Mutta olit tietysti itse fiksumpi ja parempi. Ihan kuin tämän jutun kirjoittajakin, joka suorastaan kylpee itsetyytyväisyydessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti