John Pieretillä on mielestäni pieni mutta oleellisesti oikeansuuntainen huomio tieteensosiologiasta. Hän nostaa esiin, miten tieteen luonteesta keskustellessa esiin nousee helposti "oikea maailmankuva". Kuitenkin nimen omaan eri maailmankuvien kinastelu on olennainen osa sitä, että tieteellinen metodi toimii. "a method that, in truth, draws its greatest strength from the fact that it can be practiced by people of many differing and incompatible philosophies, thus all but guaranteeing that any scientific consensus is not based on a particular "worldview" but, instead, on the empiric evidence that has been vetted by people of many differing "worldviews." Any "scientific community" comprised of only atheists or only theists ... or Republicans or Democrats, under 30's or over 30's, left handers or right handers ... would not have this advantage."
Hän siis korostaa että tiedeyhteisön erimielisyys ja hyvin monenkirjava maailmankuvasto johtaa siihen että asioita joudutaan setvimään. Jos kaikki ovat samaa mieltä, syntyy helposti "ajan henki", jossa maailmankuvan oikeaoppisuus ratkaisee teorian suosion. Kun eri maailmankuvia on tarjolla, ei asiaa voida ratkaista maailmankuvan oikeaoppisuuden kautta, vaan on kisattava erimielistenkin kanssa. Tämä korostaa sitä että vertaisarvioinnin sijasta olisikin tavallaan puhuttava "kilpailija -arvioinnista". Kun erimielisyys velloo, kysymys ei siis ole mistään kollegaalisesta dogmatiikantarkastuksesta kuten kävisi jos tarkastaja ja tutkimuksen jättäjä kannattaisivat vahvasti samaa maailmankuvaa ja komppaisivat toisiaan. Maailmankuvien laaja kirjo pakottaa arvioinnin maailmankuvariippumattomammaksi.
Tämä on tärkeä huomio, joka huomataan tietysti usein historiassa. Galilein oikeudenkäynti ja Brunon roviollapolttaminen ovat suorastaan kliseisiä muistutuksia siitä, että jos vain yksi näkemys hyväksytään, tieteen eteneminen helposti jarruttuu. Tämä dogmaattisuus on kuitekin paljon helpompi huomata historiasta, kuin siitä mitä itse tekee. Tämä muistutus onkin nykyään paikallaan niillä joista nimen omaan kristillisyys on tieteenteon ydin. Tai niitä ateisteja, joista uskovainen tiedemies on kaksoisstandardilla tai kaksinaamaisuudella elävä olento.
Tosin tässä Pieretin asenteessa on kuitenkin mukana pieni vaara. Se on relativismi. Jos ytimeksi asetetaan tiedonsaaminen, käy helposti niin että toiset asiat osoittautuvat huonoiksi ja toiset järkevämmiksi. Näin esimerkiksi ei nähdä mitään tarvetta palata kinastelemaan palamisesta siten että uudelleenlämmitetään vanhaa elementtiajatteluun rakentuvaa flogistonteoriaa. Samoin tieteen edistyminen tarkoittaa sitä että näkemys joka jossain vaiheessa oli järkevä lakkaa olemasta sellainen.
Siksi lähtökohdaksi ei voi suoraa laittaa sitä, että Jumalakysymystä ei voisi ratkaista jompaan kumpaan suuntaan. (Koska olen agnostikko, uskon tietysti vahvasti että tällä hetkellä sitä ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan.) Ja jos tämä ratkaisu tehdään, on kinastelua sitten taas hieman eri alueilla. Se, että erimielisyys ja eri maailmankatsomukset sallitaan, ei tarkoita sitä että ollaan relativisteja joissa mikä tahansa hyväksytään. Pieret on itse tietysti voimakkaasti tiedehenkinen eikä relativisti, mutta hänen on kenties vaikeaa nähdä tätä vaihtoehtoa koska se on hänelle itselleen niin vieras. (Ja mitä tämä kertoo minusta...)
Lopputulos tästä on se, että hypoteesinmuodostuksessa ja tieteentekijöiden vakaumusasioissa ollaan joustavia, mutta onnistumista sitten odotetaan. Näin lopputila on se, että karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti