Jukka Hankamäki kirjoitti minusta mielenkiintoisen tekstin suvaitsevaisuudesta. Nostan siitä esiin pari pääteemaa;
1: Hänen mukaansa suvaitsevaisuus on sietämistä. Ja tätä kautta se on asenteeltaan valehtelua ; Sitä vain kestetään ja hyväksytään jotain jolle ei koe arvostusta. Suvaitsevaisuus on siis kaksinaamaista.
2: Suvaitsevaisuus näyttäytyykin hänen mukaansa keskustelussa jonain, jota käytetään silloin kun muuta perustelua ei ole, muulloin puhutaan oikeuttamisesta tai hyväksymisestä. Suvaitsevaisuus
3: Hänestä suvaitsevaisuus tarkoittaa keskenään ristiriitaisten ilmiöiden sietämistä, ja että käytännön tasolla suvaitsevaisuus yhteiskunnassa rakentaa standardien ja poliittisten korrektiuksien verkoston, joka tarkoittaa sitä että tarvitaan paljon standardeja ja siivoamista. Lopputuloksena syntyy "julkinen kulttuuri" joka on kliininen monokulttuuri.
4: Hänestä suvaitseminen on ristiriitaista, koska jos joku vaatii suvaitsevaisuutta, hän itse asiassa kieltää jotain, eikä olekaan suvaitsevainen.
5: Suvaitsemattomuus sisältää laatustandardin. Tieteessä objektiivinen määrittää asioiden uskottavuutta. Samaan tapaan etiikassa on säännöt. Suvaitsevaisuus muuttaa etiikan harmaasävyiseksi. Suvaitsemattomuus on ehdottomuutensa vuoksi tarkkuutta.
6: Jonkinlaisen poliittisen epäkorrektiuden tekeminen osoittaa sitoutumisesta ja innosta.
Tämä muistuttaa tietysti monelta kohdin omia näkemyksiäni. Olen ajanut kantaa, jossa
1: nykyisin vallitseva suvaitsevaisuuden ilmapiiri on itse asiassa lähinnä omien intressien piilotusta - joka tuntuu vaivaavan postmodernistista ajattelua.
2: Ja tämän vuoksi se on sensuristista ; Sensuuri taas tapahtuu (1) Tabunrakentamisen kautta (et saa olla natsi) (2) Isolaation kautta. (Uskonnon julistaminen pois kaduilta koska se on häiritsevää, suvivirttä ei saa laulaa kevätjuhlassa ja ateistien bussimainoksia ei saa näkyä katukuvassa koska se loukkaa monen vakaumusta).
3: Samoin olen esittänyt että kokonaisuudesta tulee nihilististä, arvolauselmat koetaan uhkaavina. Nietzschen "viimeisen ajan ihmiset" olivat juuri sellaisia jotka kuluttavat aikansa vaivattomasti, ilman että sitoutuvat mihinkään joka sisältää vaikeuksia ja haasteita. Laiskuus ja vähästä loukkaantuminen lannistavat passiivisuuteen.
Olen kuitenkin toisaalta hyvin eri linjoilla Hankamäen kanssa;
1: Jos hänen lähtökohtansa siitä että monokulttuuri on laatua muuttuu erikoiseksi koska hän osoittaa että suvaitsevaisuuskulttuurikin ajaa monokulttuuriin. Tämän voisi siis luulla tarkoittavan laatua. Standardi on toki byrokraattisen kuuloinen sana, mutta siinäkin on kysymys nimen omaan käskystä tietynlaiseen. Tämä standardikin on arvostelma. Samaan tapaan Hankamäkikin huomaa että suvaitsevaisuuskulttuuri on suvaitsematonta tietyllä tavalla suvaitsemattomia kohtaan. Tämäkin voidaan nähdä arvolauselmana, joka ei olekaan relativistista kaiken hyväksymistä, vaan jotain jolla onkin enemmän tekemistä arvostusten, oikeutuksien ja vastaavien kanssa..
___1.1: Joku voisi huomata että minun ajattelussani on tässä samanlainen konnankoukku kuin Hankamäellä. Väitän että sensuuri on suvaitsemattomuutta. Tässä päästään tietysti siihen että Nietzscheläinen nihilismi sitoutuu ensi sijassa vaivannäköön, tuskaan ja onnellisuuteen. Byrokratiassa arvovalinnat joko lakaistaan maton alle, eristetään muilta näkymättömiin tai sitten ulkoistetaan valtiolle. Nihilistisessä yhteiskunnassa valtio huolehtii että nihilistit eivät joudu vaivautumaan taistelemaan edes sen helposti päällemenevän televisionsa puolesta. Hankamäki ei kuitenkaan ole jakanut kulttuuria kerroksittaisiin osa -alueisiin, joissa on julkista tasoa, alakulttuureita ja muuta vastaavaa. Hän puhuu pelkästä kulttuurista. Kenties hän on kuitenkin käyttänyt näitä muualla (on kohtuutonta vaatia ihmistä kirjoittamaan kaikki siihen liittyvät asiat aina) joten tästä "minun ongelman ratkaisusta" saattaa oikeasti löytyä joku keino avata "hänenkin ongelma".
Minä olen kuitenkin tunnetusti monikulttuurin ystävä. Minun näkemykseni monikulttuurista tosin eroaa Hankamäen näkemyksestä melkoisen paljon. En ole niitä relativistisia ja leppoisia poskelletaputtajaihmisiä. Minulla on suvaitsevaisuutta ehdoilla. Siinä missä Hankamäki näyttää korostavan yhden kulttuurin sisäistä monokulttuuria ja sen rakentamaa omaleimaisuutta (hieman kansallisvaltioajatuksen kaltainen idea?) minä kannatan sitä että ristiriidat ovat esillä ja ristiriidat tunnustetaan. Yhteiskunnan tehtävänä ei ole olla ristiriidaton, vaan pluralisti. Sen sisällä ihmiset ovat sitten toivon mukaan omalla tavallaan koherentteja. Ja tottakai tämä tarkoittaa sitä että dialogille, riidalle ja kinastelulle on tilaa. Tämä on parhaimmillaan puhdistavaa ja verevää. Tälle on tottakai asetettava jonkinlaiset rajat. Näistä periaatteista (suvaitsemattomia mutta ah niin epänihilistisenä arvovalintana) voi olla Harm Principle, fyysisen vahingoittamisen kielto.
Tämä tosin johtaa siihen, Hankamäestä poikkeavaan näkemykseen, että etiikasta tulee harmaasävyistä ja neuvottelukysymys. Käsittääkseni etiikkaa ei voidakaan verrata binaariseen järjestelmään jossa on "hyväksyttävä-eihyväksyttävä" -lauselmia, jossa jokainen valinta on joko oikea tai väärä, kenties vaikeasti arvioitava, mutta kuitenkin tietty. Sen sijaan se on hieman kuten vaikkapa nopeus, sinänsä kenties hyvinkin arvioitavissa, mutta siinä ei ole teräviä muutoskulmia. (Ylinopeussakkojen antaminen muuttuu käytännössä pakosti mittaustarkkuuskysymykseksi.)
Toki tässä on hyvä huomata, että yhteiskunnallisella tasolla tämä tarkoittaa minun silmissäni nihilismiä kohti menemistä. En hae kontrollia ulkopuolelta, koska se on ihmisten asia. Tätä voisi kenties verrata mielipidekysymykseen vaikkapa lempiväristä ; Se, että yhteiskunta ei määritä lempiväriä ei tarkoita sitä että musta ei olisi minusta perkeleen hyvä taustaväri (ja että tämä sama kysymys näyttää herättävän tunteita monissa tämän blogin lukijoista joista se on aivan karmea ja tekee blogini lukukelvottomaksi.) Haluan siirtää vaivannäön sille tasolle missä tunteetkin ovat ; Yksilötasolle.
Näin ollen korostuu se, että yksilöille tarjotaan paljon vapauksia ja vapaus on oikeus, ja suvaitsevaisuus on vapausoikeuden synonyymi. Jos vetoat sananvapauteen, vaadit suvaitsevaisuutta sanomisiin. Vapaus taas ei tarkoita nihilististä valintojenteon kieltoa, vaan ihmisen on itse sitouduttava omiin valintoihinsa. Voidaan puhua jopa "Sartrelaisittain" vastuunkannosta ~ Jos et ole valmis kantamaan tekojen seurauksia, et ole oikeasti vapaakaan.
Lopputulos voisi olla jotain samantapaista kuin "Sinkkuelämää" -sarjassa. Keskiössä olevat neljä naista ovat mieltymyksiltään hyvin erilaisia. Heitä toki yhdistää tietty muodikkuus, trendikkyys ja pinnallisuus. Mutta juuri sarjan olennaisessa asiassa, seksissä, heillä on keskenään hyvin erilaiset mieltymykset, toteutustavat ja näkemykset. Sarja onkin valtaosin ystävällishenkistä kinastelua. On oikeastaan yllättävää missä määrin sarja prosessoi asioita siten että esillä on jokin toisen elämän tapahtuma, johon muut tekevät kommentaarin. Ja lopulta henkilö itse päättää mitä tekee. Joidenkin sanomat vaikuttavat, jotkut eivät vaikuta. Ja joskus näkemys kommentteihin voi muuttua jakson aikana. He kaikki tekevät jotain jota toiset eivät voisi itse tehdä tai kuvitella tekevänsä - eivätkä edes hyväksy sitä. Se onnistuu koska he osaavat erottaa toisistaan sen, mikä kuuluu yhteisölle ja mikä kuuluu yksilölle.
1: Sarja nauraa niille jotka muistuttavat siitä että seksuaalisuus on poliittista koska siinä on useampi kuin yksi ihminen. Onhan se, mutta sen ei pitäisi tuhota seksuaalisuuden yksilöluonnetta. Ja tästä ei pitäisi päätellä seksuaalisuuden olevan naapurin asia.
___1.1: Vasta kun väkivaltaa tapahtuu vastoin jonkun tahtoa, on yhteiskunnan kenties puolustettava tätä oikeutta.
Karkeasti voisikin sanoa että kannatan maksimaalisesti arvovalintojen yksityistämistä. Kulttuuri on siis liian tärkeää jotta se ulkoistettaisiin kirkoille ja poliitikoille. Yhteiskuntaa ja kulttuuria ei minusta pitäisi rakenntaa ylhäältä ihmisille tarjottavaksi. Yhteiskunnalla täytyy kuitenkin olla "jonkin verran väkivaltakoneistoa" (koska harmaasävyisyys, koska kaikki eivät kanna vastuutaan vaikka valitsevat).
1: Näin ollen vaikka onkin hupsua tehdä hyväntekeväisyys byrokratioidusti yhteiskunnan verotuken kautta, kun ihmiset voisivat auttaa toisiaan vapaaehtoisesti. Verotus jopa estää aitoa jaloutta, koska verorahat on pakko antaa, ei olisi välttämättä varaa antaa vielä lisää. Nyt on vain pakolla viety raha joka ei mittaa henkilön eettisyyttä tai sisällä moraalista valintaa josta tekijä saisi iloa. Kuitenkin Harm Principlen kautta voidaan ajatella että avun tarvitsijoiden kokemat konkreettiset tuskat ovat ongelma joka kuitenkin vaatii ratkaisua. Ja kun ihmiset eivät siinä kykene yksin (evidently) vaikka he kokevatkin asian tärkeäksi (evidently) he tarvitsevat tähän tahdon ja tekemisen väliseen kuiluun ulkopuolisen pakotteen. Verotus onkin siis tavallaan yhteiskunnan ihmisten epäeettisyyden mittari. Ja me todellakin olemme syntisiä.
Tässäkin on hyvä huomata että tätä ei tehdä siksi että se on sen primaarinen homma, vaan sen vuoksi että ihminen ei selvästi kykene pitämään huolta tästä asiasta itse.
Tästä taas päästään siihen että jos meillä on yhtenäinen kansa, se vaatii jonkinlaista indoktrinaatiointikoneistoa joka tekee kulttuurista eriytyneen monokulttuurin, kasvattaa lapset tiettyyn kulttuuriympäristöön sen sijaan että "suhinasuvaitsisi" ties mitä kaikenlaista individualistista ja normikulttuurista poikkeavaa. Tämänlaista kontrolliyhteiskuntaa tarvitaan jos puolustuskyvyttömyys on suurta ~ vain typerien ja huonojen maailmassa. Kenties minä olenkin enemmän optimisti kuin pinnalta katsoen voisi luulla. Ja kenties vaikka populistinen linja kovin vetoaakin Kansan tahtoon, se näyttää olevan kovin negatiivinen siinä miten kyvykkääksi se tämän Kansan katsoo..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti