Jumala laatikossa

Mystikot ovat katsoneet että Jumalan olemassaoloa ei voi tietää. Pascal jopa esitti että jos uskonto kieltää että Jumalan olemassaolo on kätketty, uskonto on väärä uskonto. Jumalan piilossaoloa on pidetty vahvasti kristillisen Jumalan ominaisuutena.

Jumalan poissaolo on sinällään mielenkiintoinen asia. Sillä tosiasiassa Jumala on varsin mahtava veikko. Tämänlaisen voisi olettaa nimen omaan näkyvän ja ilmitulevan. Onkin selvää että arkikokemus kuitenkin näyttää että on helpompaa valokuvata harvinaisia eläimiä kuin Jumalaa. Ja että kaneilla on enemmän vaikutusta arkitodellisuudessa kuin Jumalalla. Jumalan piiloutuminen voidaankin helposti nähdä ad hoc -selityksenä havaitulle poissaololle ; Flewn vanha ajatus siitä miten "puutarhurista" selitetään "näkymätön puutarhuri" jos tästä ei onnistuta saamaan havaintoja. Tämä näyttää miten ad hoc -selitykset heikentävät näkemystä ja lopulta siitä tulee kumoamattomissa oleva väite, jota ei voi mitenkään erottaa siitä konseptista joka esittää että kohdetta ei ole. Ei oleminen ja oleminen ovat tiloja jota ei tässä vaiheessa voida erottaa toisistaan.

Uskovaisten Jumalan piiloutumista voidaan kuitenkin ymmärtää myös toista kautta ; Hyvin usein kuulee siitä miten ihmisistä tuntuu siltä että Jumala on poissa tai katsoo poispäin. Uskovaiset saavat tämänlaisia tuntemuksia esimerkiksi katastrofien jälkeen. Tämä ahdistus on tuottanut pahan ongelman kaltaisia kysymyksiä ; Jos Jumala on hyvä, miten Hän sallii kaikenmoista. Usein selitykseksi tulee se, että Jumala sallii pahan koska vapaa tahto on todella tärkeä asia.

Mutta tästä voidaan mennä pidemmälle. Ja tämä tekee Jumalan piiloutumisesta jotain joka ei itse asiassa ole kovin helposti odotettavissa Hyvältä ja Kyvykkäältä Jumalalta.

Asia lähtee Jumalan mykkyydestä. Itselläni ei, rehellisyyden nimissä, ole mitään Jumalan läsnäolon tai poissaolon kokemuksia. Yksinäisyydentunteet liittyvät yleensä konkreettisiin ihmisiin, "seuraan jota ei ole juuri nyt tässä". Samoin seurassaolon tunteet. Sosiaalisuuteni on siis sidottu sosiaaliseen toimintaan. Kuitenkin minäkin olen jonkinlainen ongelma uskovaiselle. Sillä jos pelastus on eettisesti tärkeä asia, ja kadotus on paha asia ja kadotukseen johtavat asiat ovat pahoja, niin miten hyvä ja rakastava Jumala pysyy piilossa? Miksi hän ei ilmennä minulle läsnäoloaan yrityksistä pyöriä ties minkälaisissa uskonnollisissa piireissä ja erilaisista heittäytymisistä huolimatta?

On nimittäin hyvä huomata, että Jumalan olemassaolo on todellakin vahvike siihen että hänen käskynsä ovat vastaanpanemattomia. Tottelemattomuus on vaikeampaa. Jumalan piilottelu vähentää paratiisiin joutumista ja lisää kadotukseen lennähtäviä.

Moni ateisti ja agnostikko kuitenkin nimen omaan miettii Jumalan olemassaolokysymyksiä. He päätyvät tulokseen että Jumala ei ole olemassa. Jumala sallii tämän - Hän peräti näyttää ilmestyvän vain niille jotka jo valmiiksi Häneen vahvasti uskovat. Jumalan ilmestyksillä ei siis ole ainakaan kadotukselta pelastamisen intressiä kovin vahvasti mukana. Hän näyttää keskittävän voimansa ja mahtinsa "jo saavutettujen etujen säilyttämiseen". On selvää että tämä on ongelma. Jumalan piilottelu, joka näyttää varsin ilmiselvältä kun sitä katsoo, on vaakalaudalla.

Asiaa selitetään usein yrityksen vähyyden kautta. Mutta tämä voidaan melko helposti kiertää muistuttamalla että jos vanhemmat hylkäävät lapsensa ja lapsi tekee pahojaan, on vanhemmilla selvästi vastuuta asiasta. Saman voi ajatella liittyvän Jumalaankin. Siksi teologit ovatkin hakeneet ongelmaan toisenlaisia vastauksia, parempia ja laadukkaampia. (Tai jotain.) Richard Swinburne onkin esittänyt että ateistien olemassaolon salliminen olisi olennaisesti samanlainen kuin pahan ongelma. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella jumalatodistuksia rustaavan uskovan teologin suuhun ; Heille ateismi on itsessään pahuus, joten ateistin kohtaaminen on hieman kuin kohtaisi ruttotaudin tai maanjäristyksen. Tämä ei ole kovin kiva lähtökohta positiiviselle kommunikaatiolle.) Swinburne päätyykin siihen että koska Jumalan ilmestyminen olisi kovasti vakuuttava, Hän ei ilmesty koska se johtaisi vapaan tahdon tuhoutumiseen. Ateistit eivät voisi olla ateisteja jos Jumalan olemassaolo olisi ilmiselvää. Tämä tuhoaisi valinnanvapauden.

Tämä toki näyttää miten teologi voi olla sekularisti. Tämä on kaunis huomio ja sen täytyy kannustaa meitä joista esimerkiksi uskonnonvapaus on tärkeää.

Kuitenkin tässä on mukana vakavampi ongelma. On varmasti löydettävissä ateisteja jotka ovat esimerkiksi järkyttyneet esimerkiksi siitä miten pahan ongelmaa ratkovat teologit prosessissaan itse asiassa oikeuttavat ties minkälaisia maailmassa tapahtuvia hirmutekoja. Nämä järkyttyneet ovat niitä ihmisiä joissa voi kuvitella olevan kaksi vaihdetta ; He ovat joko ateisteja tai Jumalakapinoijia ; He näkevät Jumalan sellaisena että jos Hän olisi olemassa, Hän ei olisi palvonnan ja tottelemisen arvoinen. Kidutus Helvetissä on luonteva lisä lisäämään kapinan eettisyyttä ; Jumala näyttäytyy heille tyrannina, jolla on erimielisille ja tottelemattomille kidutuskammio. ~ Swinburnen reaktio näihin on tilastollinen ; Hän perustelee että ihmiset ovat yleensä miellyttämishaluisia. Näin Jumalan olemassaolo olisi todellakin vahva yllyke totella. Kapinointi olisi marginaalista. Etenkin kun kapinoinnin seuraukset eivät olisi mielessä jonain kuvitteellisena, vaan niiden toteutuvuus olisi jotain muuta kuin minä se nyt ateisteille ilmenee ; Uskovaisen esittämä perätön uhkaus joka kertoo vain jotain uskovaisten omista mielihaluista. Näin Jumalan ilmestyminen todellakin johtaisi valinnanvapauden karsiutumiseen.

Tämänlaisissa kysymyksissä on kuitenkin ylläolevaa omituisempi piirre.

Uskovaiset tuppaavat kannattamaan samanaikaisesti Jumalatodistuksia että todistuksia joissa Jumalan kerrotaan piilottelevan. Toisin sanoen he selittävät että Jumalasta olisi hyviä todisteita. Richard Swinburnekin on itse asiassa argumentoinut sekä siitä miten Jumala on hyvinkin todistettu. Sekä siitä miten Jumala sallii ateismin piilottelemalla.
Ongelmana on se, että nämä ovat tyystin yhteensopimattomia ;
1: Jos Jumala on piiloutunut, hänestä ei saa Jumalatodistusta. Ja jos meillä on perustelu Jumalan piiloutumiselle, on se samalla perustelu sille että pätevien Jumalatodistusten etsiminen, rakentaminen ja esittäminen on joko mahdotonta -tai vähintään epäeettistä.
2: Jos meillä on Jumalatodistus joka on oikeasti pätevä, Jumala ei piilottele. Jos tässä tilassa keksimme perustelun jonka mukaan eettinen Jumala piiloutuisi, niin siinä tapauksessa joko tämä perustelu on väärässä tai sitten Jumala on paha.

Näin argumenttien synteesiyritykset voisi karkeasti ja ilkeästi typistää seuraaviin malleihin.
1: Jumala piilottelee tavalla jossa Jumalan löytävät vain ne jotka muutenkin Hänet haluaisivat löytää niin pakkomielteisesti että vakuuttuisivat kivenlujasti vaikka perusteluja ei olisikaan. Tällöin jumalatodistuksen esittäminen, julkituominen ja niillä argumentointi ei voi toimia, koska ihmiset eivät vakuutu ellei tuo ehto täytä. Silloin he löytävät Jumalan ilman Jumalatodistustakin. Ja jos Jumala piilottelee tällä tasolla sitä joutuu pakotetusti tunnustamaan että on täysin rationaalista ja perusteltua olla ateisti.
2: Tai siihen Jumalatodistuksia että ateistit ovat tyhmiä puolieläimiä, joiden järjenkäyttö on niin alkeellista että heidän vapaa valintansa ei muutu suuntaan tai toiseen. Tämä on perusteluna hauska ja epäkohtelias, mutta sen voi tietysti kiertää selittämällä että monien ateistejen näkemys siitä miten uskovaiset uskovat todistuksiinsa johtuu siitä että heidän kognitiiviset kykunsä ovat kaiken kaikkiaan niin rajoittuneita että he kokevat perustelunsa rationaalisiksi koska eivät vasta -argumentteja yksinkertaisesti kykene ymmärtämään vaan kokevat ne eiargumentteina tai epäonnistuneina argumentteina.

Teologiassa ikävää onkin juuri se, että perustelusysteemi näyttää vaihtuvan usein lennosta. Lopputuloksena on sitä, että yhdenlaista premissisettiä käytetään ratkaisemaan yhdessä kohdassa oleva ongelma. Ja sitten toisessa kohdassa vaihdetaan lennosta premissisettiin joka on ristiriidassa sen aikaisemman ratkaisun kohdalla. Järkevintä tässä tilanteessa on huomata ristiriita ja selittää että jompi kumpi näistä keskenään ristiriitaisista kohdista on nyt selvästi totaalisen väärässä. Että korjatkaa ja tulkaa sitten takaisin.

Ateistien olemassaolo itsessään näyttää kuitenkin olevan uskovaisille kova paikka - tavalla tai toisella. Tämä selittänee ateistien kohtaamaa aggressiivisuutta. Erimielisyyden lisäksi ateismi itsessään on ilmiönä ongelma. Ongelma jonka ratkaiseminen ampuu pakosti jossain toisaalla sormille ikävästi.