Edellisen blogauksen nakuteltuani ajattelin harkita nukkumista. Lähdin huolimattomasti ja kompastuin pöytään. (Samaan johon löin varpaani tuossa pari kuukautta sitten.) Kompastuin ja kaaduin. Ja häpeäkseni en todellakaan kaatunut siten kuten Fiore dei Liberi on meille opettanut.
Itse asiassa kaaduin varsin huonolla tekniikalla. Kaaduin päin epämääräistä esineistöä ja suoran kaatumisen sijasta päädyin pyörähtämään epävakaaseen ja kaatuvaan tuolipinoon. Ja lopulta romahdin perseelleni laatikkon sisälle "linkkuveitseksi". Toisin sanoen kasassa oli katastrofin ainekset. Toki kaatuminen ei ollut totaalisen huono ; kieriminen tässä tilanteessa oli toki hyväkin ratkaisu, en esimerkiksi lyönyt päätäni ja vähensin kaatumiset lattiaa ja sirpaleita vastaan. Mutta kaatuminen olisi voinut lähteä kauniimmin ja sen olisi voinut suunnata helposti varsin vaarattomaksi.
Tällä hetkellä minussa on tuntematon määrä damagea. Syynä on se, että en todennäköisesti kykene juuri nyt tuntemaan lainkaan kipua. Esimerkiksi silmilläni näen että vasemman käden sormissa ei ole kaikki oikein kunnossa. Kaatuessa sormukset ovat pureutuneet aika syvälle. Nämäkään eivät kuitenkaan oikeastaan tunnu yhtään missään. Minulla on sormista lähinnä hetkittäisiä ja lyhytaikaisia kipuaistimuksia, jotka ovat tunteena lähempänä muistoa kivusta kuin itse kipua. Ilmiö on tunnettu ja se johtuu enforfiineista. Huonompi asia on se, että sitä tarvitaan yleensä vain oikeissa kiputilanteissa, ei pikkuisissa vammoissa.
Kykenen tällä hetkellä vain näkemään vahingot ulkoisesti. Tein jonkinlaisen perustarkistuksen, jonka mukaan "mitään erityistä" luunmurskausta ei tapahtunut. Eli en ole totaalisessa informaatityhjiössä.
Tämä kivuton tila on tavallaan hieno tila ja siunaus. Tavallisesti kivunsietoni kun on juuri toisin päin. Esimerkiksi torstaina miekkailutunnilla minuun osuttiin miekalla. Se ei tehnyt minuun minkäänlaista vahinkoa. Kuitenkin koin hetken ihan oikeaa kipua. Torstaintuntinen kuvitteellinen kipu onkin psykologien tuntema ilmiö. He miettivät milloin kipu on ruumiissa oleva vahinko ja milloin korvien välissä.
Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että olen sen verran irrallinen, että minusta oli luontevaa kirjoittaa blogaus niillä ei niin hyviltä näyttävillä sormilla. Sen sijaan että olisin suoraa päätä mennyt terveyskeskukseen tarkistettavaksi. Ja kyllä, tässä ei edes kuva auttanut.
3 kommenttia:
Onpa erikoinen ominaisuus. Enpä olisi tuotakaan tiennyt sinulla olevan. - Isoin sisko
Kummasta "oudosta" olet ollut pihalla?
Endorfiinit ikävä kyllä myös lopahtaa aikanaan. Tänään olen arvuutellut että mitkä jutut ovat kipeimpiä. Hartiassa on pihatuolin reunan jämät (pidetään niitä yöt sisällä suojassa säältä jne.) Lantio on ikävän tuntuinen, kun sen pyöräyttämiseen koko kaatumisprosessi meni (omituinen, miltei S -mallinen kaatumissysteemi muuten.) Nilkka ja käsi ovat vain "normijuilimista", joka nyt ei eroa jostain mitä tavallista riehakkaaman ja varomattomamman treenin jälkeen voi tulla ihan tavallisestikin..
Ikävin on kuitenkin häntäluu. Istunen kummallisesti pari viikkoa.
Lähetä kommentti