Armeija on vellihousuille (sekalaisia sekavia ajatuksia miehisyysvankilasta)

Suomen armeija ja minä emme sovi yhteen.
Väärä vuosisata, väärät vermeet, vääränlainen taktiikkakokonaisuus..
Sotapäälliköt eivät itse esimerkkiä antaen taistele joukkojensa edessä.

Suhteeni armeijaan on jokseenkin huvittava. Tämä on monivaiheista. Olen toki itse käynyt armeijan. Armeija itse lienee sitä mieltä että tämä ei ollut hyvä ratkaisu ; Toisaalta sain osan puolesta lausuntoja siitä että olen motivoitunut kaveri, kun taas toiset korostavat sitä että minulla on ylitsepääsemättömiä vaikeuksia auktoriteettien kanssa. Tämä ei tietysti sovi armeijan henkeen. Että tehdään jos nähdään järki tai nähdään että tässä on kyse muustakin kuin kyykyttämisestä kyykyttämisen vuoksi.

Armeijan käyminen, aggressiivinen tapani olla sekä tietysti teräasefanaattiseksi kutsuttavissa oleva harrastuspiirini taas ovat monien mielikuvissa varsin "militantinoloisia". Ja onhan tämän blogin ulkoasukin kuulemmani-tietämäni mukaan joistakuista ahdistava kun musta, verenpunainen, teräaseet ja vastaavat tekevät tästä "ylimaskulinistisen" joka taas on väärä mainos kun sisältö on niin liberaalia. Armeija ja sota ovat tärkeitä aiheita. (Joten käsittelen sitä vähän, tosin tällä hetkellä kuumeessa, joten teksti voi olla hitusen omituista.)

On kuitenkin hyvä huomata, että en ole militaarinen. En ole ritari (knight), vaan kaksintaistelija (duellist). Minulle konfliktit ovat joko henkilökohtaisia tai merkityksettömiä. Tässä mielessä sota ja ammattiarmeijuus ovat sitä mitä "Takkiraudassa" sanotaan. "Asevelvollisuus on osoitus siitä, että ihmisen henki ei kuulu hänelle itselleen eikä valtio anna ihmiselle oikeutta päättää itsestään, elämästään, vapaudestaan eikä siiä, miten ja mihin hän parhaan nuoruutensa käyttää, ja että valtiolla on milloin tahansa oikeus riistää hallintoalamainen pois puolisoltaan, perheeltään, lapsiltaan, vanhemmiltaan, työnantajaltaan ja kaikilta sidosryhmiltään - ja heittää tämä sotaan; sotaan, jonka syttymiseen hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa, ja jossa hänellä itsellään ei ole mitään voitettavaa - ainoastaan pysyminen hengissä; ja jossa hänellä on edessään sanoinkuvaamaton marttyyrius ja silpoutuminen mitä hirvittävimmillä tavoilla, ja työkyvyn menettäminen, mielenterveyden järkkyminen, vammautuminen loppuiäksi - ja kuolema." Tässä periaatteessa paistaa vahva ihmisen hengen ja elämän itsearvon kunnioitus sekä Immanuel Kantin näkemykset siitä että ihmistä ei tulisi käyttää välineenä. Sota onkin aina suora kannanotto siihen että abstrakti valtio ja ideologia on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin elämä, jopa usea elämä. Ideologian välineellistävä voima voidaan rinnastaa elämään siten miten monta ihmistä voidaan laittaa kuolemaan sen puolesta. Välineellistämistä voi tehdä tietysti elämää pienemmilläkin yksiköillä, mutta kun kontrastiksi laitetaan yksilön elämä, on mittari jotenkin makaabereissa mitoissa. Siis jos olettaa että ihmisillä on arvo itsessään ja että kaikki eivät ansaitse kuolemaa.

Armeijaa puolustetaan yleensä kahtaa kautta.
1: Perustellaan pragmaattis-taloudellisin syin jolloin korostuu sitä että maanpuolustus on halvin tapa hoitaa asia ja että palkka-armeijaan ei ole varaa. Tämä ei ole vasta-argumentti itseisarvoteorialle, koska siinä päinvastoin korostetaan että tässä välineellistetään. Ideologian arvo ihmistä vastaan nousee mittakaavaan jonka Takkirauta kuvaa sanoin "Sota on helvetti. Ja asevelvollisuus - siis ihmisten lähettäminen tuohon helvettiin ilman palkkaa, ilman ihmisoikeuksia, orjan asemassa, vasten heidän tahtoaan, rangaistuksen uhalla - on aivan erityisen julkeaa helvetillisyyttä. Ja asevelvollisuus on osoitus siitä, että hallintoalamaiset ovat valtion jauhelihaa." Elämän haaskaukseen pakottaminen valtion puolesta viitaten palkkakysymyksiin vittuilee Kantille suorastaan maksimaalisesti. (Etenkin kun muistetaan että millä valtio oikeuttaa itsensä alamaisilleen? Sillä että sillä on jotain tarjottavaa rauhan aikana. Jos kassassa ei ole mitään, ei valtiolla ole oikeasti mitään annettavaa. Miksi taistella jos ei saa kunnolla relevantisti palkkaa tästä? Karkeasti sanoen : jos kassa on tyhjä, ei ole mitään valtiota jota kannattaisi - tai ansaitsisi - puolustaa.)
2: Toisaalta näyttää korostuvan intressi. Siinä armeijaa käymättömät tulkitaan pelkureiksi. Eli ihminen joka ei halua mennä sotaan ja valmistautua sotaan olisi pelkuri joka joko halveksii valtiota ja sen palveluja tai sitten häneltä puuttuu hyveellisyyttä ja luonteen ominaisuuksia. Tämä on itseisarvo-välineellistämistason kannalta irrelevanttia, sillä yksilön vastaiset intressithän päinvastoin korostavat että tässä velvoitetaan uhraukseen ja alistetaan ideologian välineeksi. Mutta toki tässä kohden on muistettava että tosiasiassa monesti pelkuruus ilmenee nimenomaan jargonina jossa pelkuruuden synnyttämä reaktio oikeutetaan viittaamalla johonkin muuhun. Tässä mielessä pelkuruusteema ei kenties ole useinkaan kovinkaan väärin, mutta se on ihmisen itseisarvon kannalta irrelevanttia.

Näkisin että armeijakeskustleun ongelmana on yhteisen pohjan puute. Armeijaa puolustavat kulmat nojaavat eri pohjaetiikkaan kuin sitä vastustavat. Näin toisen argumentit eivät kohtaa eikä toista vakuuteta. Itsestäni positiivista olisi, jos ihmisille perusteltaisiin miksi heidän tulisi kuolla. Koska armeija on paikka jonne ihminen menee, on ihmisen oma asia vakuuttuuko hän näistä argumenteista. Jos argumentti puree niin hyvä. Jos ei pure, niin armeijalaitoksen tehtävänä olisi ottaa toisen arvopohja perustaksi ja perustella miksi tästä pohjasta se armeija olisi mitä mainioin asia. Eli jos armeijaa puolustava argumentaatio ei onnistu, se on armeijan ongelma ja sen tulisi ratkaista se.

Soveltamiset ja sivujuonteet - aina sitä samaa.

Nämä teemat tuppaavat livahtamaan myös sodasta ja armeijasta puhumisen sivuaiheisiin. Sama ohipuhuminen jatkuu, ja argumentit ovat kenties sisäisesti loogisia, mutta ne eivät koskaan vakuuta sitä vastapuolta jonka logiikkaan ja perusteluihin ne eivät tarjoa haastetta tai edes vastausta.

Esimerkiksi tasa-arvoisuuteen. Petteri Järvinen on siitä erikoisessa tilanteessa että hänestä ne ihmiset jotka haluavat laajentaa armeijan myös naisten velvollisuudeksi tekisi heistä vellihousuja. Ajatus on siitä erikoinen, että tässä mies ei olisi armeijavastainen vaan päinvastoin haluaisi laajentaa tämän ihanan oikeuden kuolla ja silpoutua maansa puolesta myös naisten ihanaksi kasvattavaksi onneksi ja kunniaksi. Tässä ei paeta mistään joten pelkuruus näyttää makaaberilta. Järvisen argumentitkin ovat mielenkiintoisia "Biologisista syistä johtuen naiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan päävastuun lapsista ja olemaan poissa työelämästä useita vuosia. Se, jos mikä, on tasa-arvon kannalta ongelmallista. Jokainen mies, joka haluaa naiset armeijaan, saisi vastaavasti jäädä kotiin hoitamaan lapset vauvasta esikouluun, jotta vaimon asema työmöarkkinoilla ei kärsisi. "Samat säännöt kaikille, kromosomeista riippumatta", perusteli Hesarissa eräs tunnettu vastaaja. Yleensä naiset jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja avioeron sattuessa he kantavat jälleen päävastuun lastenhoidosta. Se niistä samoista säännöistä."
1: Ajatus on sinänsä huvittava, sillä naisilla ei ole lisääntymispakkoa. Esimerkiksi meidän perheessämme "lapsia ei ole eikä tule". Ja jos valtio pakottaa muuhun, se olisi itsessään riittävä syy lähteä sotaan valtiota vastaan ; Ihmisarvo redusoituisi lisääntymiseen ja siihen että paitsi maksaa verotuloja valtiolle niin tuottaa uusia kansalaisia. Lisäksi ihmiset lisääntyvät koska lapset tuovat heidän elämäänsä iloa enemmän kuin raskauden tuska.
___1.1: Näin olen kuullut, tosin pidän tätä illusionaarisena haihatteluna, joka on se syy miksi en lisäänny. Jos uskoisin siihen niin harhautuisin luultavasti lisääntymään. Kakaroiden ja minun roolini olisi vain valitettavasti se, että he luultavasti pilaisivat minun elämäni ja minä aivan varmasti tuhoaisin heidän elämänsä. Tämä on armeijan kohdalla oleellista, koska jos vanhemmuudessa minun silmissäni on vastenmielistä se, että pitäisi ryhtyä marttyyriksi ja sen tekee kannatettavaksi se, että tosiasiassa kysymys on muustakin, että saa uhraukselle jotain vastinetta, on armeija pakotettu marttyyriusdiskurssiin, koska se ei oikeasti kykene tarjoamaan kuolleille muuta kuin kuolemanjälkeisen mitalin, jolla taas ei voi siinä tilassa edes iskeä naisia tai leveillä baarissa!
2: Järvinen ei liene muutoinkaan elänyt nykyajassa. Sillä jo minun ikäistenikin parissa - saati nuoremmissa - yritetään juuri kannustaa siihen että miehet jäisivät kotiin. Ja jos katsotaan tasa-arvokeskustelua niin se, että lapset jäävät äidille nähdään juuri miesten asemaa heikentävänä tasa-arvo -ongelmana. Järvinen tukeekin tältä osin epätasa-arvoa toisella epätasa-arvolla. Kun sukupuolilla on epätasa-arvoinen suhde perheeseen, tällä epätasa-arvolla puolustetaan epätasa-arvoa muualla, eli armeijassa. Tämä on oikeastaan vallitsevassa tasa-arvokeskustelukulttuurissa sitä että Järvinen haluaa moikia miehiä mahdollisimman epätasa-arvoiseen asemaan.
___2.1: Tosin itseäni ihmetyttää että jos naiset armeijaan haluavat miehet ovat vellihousuja jotka eivät kestä naisina viikkoakaan, niin jos tämä on totta, niin mitä helvettiä Suomen Mahtava Armeija heillä oikein tekee? Nähdäkseni miesten osiota armeijassa korostetaan fyysisillä tekijöillä kuten sillä että he kestävät keskimääräistä paremmin asioita ja ovat naisia keskimäärin vahvempia. Vahvuusargumentissa kuntotesti muuttuu kuitenkin relevantimmaksi mittariksi kuin.
3: Raskaus ei myöskään ole vankeusrangaistus, siihen ei liity armeijan kaltaista pukeutumis-tietyssä paikassa olemispakkoa. Siihen ei liity pakkorutiineja eikä kyykyttämistä. (Raskaus lienee toki vittumaista, arvelen näin miehenä joka en ole ollut raskaana ja joka ei erinäisistä syistä tule koskaan olemaankaan. Mutta kyllä sitä vittumaisuutta riittää elämässä muutenkin.) Itse kuitenkin näkisin että Järvinen unohtaa olennaisimman. Nimittäin vellihousuisuuden. Nähdäkseni hyvin suuri osa ns. militanttiudesta tai armeijamielisyydestä johtuu siitä että ihminen samanaikaisesti ei ole tutustunut väkivaltakulttuuriin että ei pidä sotaa realistisena vaihtoehtona. Tällöin armeija on kuntokoulu, jonka itsensä perustelu on tietysti kupla, koska jos sota ei ole reaalinen vaihtoehtona ei armeijaakaan tarvita. Usein ajatuksena on se, että armeija toimii pelotteena ja niin maahan ei tule toista armeijaa.
___3.1: Tämä vaihtoehto ei tunnu uskottavalta sen jälkeen kun katsoo niitä velvollisuuarmeijalaisia. Esimerkiksi itse olen sodassa varsin huono. Näkökykyni vakavien rajoitteiden vuoksi toimintakenttäni on kahden metrin kohdalla. Asia on sinänsä relevantti, että nykyään sotia ei ratkaista miekkamittelöissä joissa minulla olisi sekä reaalisesti merkittävä ihmisten palasiksisilpomiskyky, halu että näkökään ei ole oleellisena esteenä. Minä olen käytännössä Suomen Armeijalle turha. On vitun sama laittaako minut kentälle vai ei. Enkä edes katso olevani heikoimmistoa. En usko että suomen armeija tarjoaa niin reaalista lihasta että se itsessään toimisi konkreettisena esteenä. Enemmänkin yhteistyö ja sodan eskaloituminen joksikin jossa on pääasiassa muita kuin suomalaisia on se isompi ja oleellisempi ongelma.
4: Tosiasiassa se, että tiedostaa pelkonsa väkivaltaan liittyen liittyy siihen että on kohdannut väkivaltaa. Tämä erottaa vahvasti minua ja Petteri Järvistä. Minä olen liiankin tuttu "väkivaltakulttuurin" kanssa. Jos katsotaan sitä miten paljon olen kohdannut itseeni kohdistuvaa väkivaltaa, on tietysti johtanut siihen että en elä missään rohkeilukuplassa. ; Tilastot nimittäin näyttävät että yllättävän moni menettää sodassa ja väkivallassa toimintakykynsä, ja paskoo housuunsa. Sotatilastot joita armeijassa tässä yhteydessä meillekin kerrottiin, kuvasti ennen kaikkea siitä että vellihousuisuus on oleellinen osa sodankäyntiä.
___4.1: Väkivaltaa toistuvasti kohdanneena tiedän, että se rikkoo mieleni mukavan sosiopaattiseksi, sellaiseksi jolla ihmisarvo ei ole itseisarvo, ja jossa välineellistäminen ja siihen liittyvät kysymykset ovat irrelevantteja. Itse asiassa vihaprofiilini on sellainen että rauhan ajan kulttuurissa se on varsin huolestuttava. Sotaan se sen sijaan sopii paremmin ; Tämä tarkoittaa sitä että tiedän että mitä väkivalta tekee minulle. Ja tässä kohden huvittavaa onkin se, että Petteri Järvinen ei tiedä onko hän vellihousuporukkaa mutta minä melko varmasti tiedän että en ole.

Nähdäkseni oikeaa tasa-arvoa on se, että mies voi valita kotihoitajaksi jäämisen ja nainen voi valita armeijan. Maksimaalista tasa-arvoa on se, että mieskin saa valita meneenkö armeijaan ja nainen päättää jääkö kotiin. Sukupuolistereotypia ei rajoita tasa-arvoisuudessa by definition ; Jos sukupuolijakauma syntyy ilman sukupuolistereotypioita, niin se kertoo siitä että sukupuoli liittyy asiaan. Kuitenkin luonnossa pääasiana on se, että variaatiota on. Miehiä on fyysisesti erilaisia ja samoin naisia. Esimerkiksi itse olen riuku, kaikesta liikunnasta huolimatta olen riuku. (Voin valita olenko rasvainen riuku vai tiivistä lihasta oleva riuku. Tällä hetkellä olen jälkimmäistä.)
1: Jos joku väittää että pelkään kuolemaa tai kärsimystä, hän on hyvin väärässä, eikä luultavasti tiedä minkälaista elämää elän. (Toki Petteri Järvinen suuntaa sanansa Jussi Halla-aholle joka on tunnetusti sivari ja tuliaseharrastaja jolla vaikuttaa olevan jonkinlaisia ulkomaalaisiin, homoihin ja ulkomaalaishomoihin kohdistuvia paranoijia, eli pelkuruustematiikka on kenties jossain määrin perusteltua.) Syynä ei ole kuoleman ihannointi tai tuonpuoleisodotukset. Vaan se, että tosiasiassa dying in misery is only marginally worse than living in it. Jos minulta kysytään miksi en tee itsemurhaa - tunnetila joka syntyy helposti osalle kun hän kohtaa väkivaltakulttuurin - vastaus on se, että eläminen on kuitenkin marginaalisesti parempaa. Toivetilani olisi olla ollenkaan syntymättä. Sodassa kuoleminen ei siksi ole minulle niin iso ongelma kuin se on muille. (Haavoittuminen on paha, mutta itsemurha on toisaalta minulle aina reaalinen vaihtoehto kaikkiin ongelmiin joka tapauksessa.)

Loppuun jotain joka on epävirallinen kuumehoureinen "out of record" -ajatusleikki joka kohdallani itse asiassa kenties pitää osittain paikkaansakin, mutta jota ei saa ottaa liian vakavasti, vaan sitä tulee pitää kenties enemmänkin ajatuskokeena.

Omalla kohdallani vellihousuisuuteen liittyy kuitenkin toinenkin osa. Se on se rooli joka johtuu kaksintaisteluperiaatteesta. Kuvitellaan että kaksintaisteluperiaate voitaisiin ottaa osaksi elämäntapaa, siitä huolimatta että Suomen laki ei siitä välitä.
1: Kaksintaistelijana ottaisin vellihoususyytteet joko vakavasti tai viitteenä lausujansa omasta vellihousuisuudesta. Se, kumpana ne otan riippuvat lausujasta ja tämän valmiudesta. (Itse en hyökkää enkä esimerkiksi piekse ketään vain siksi että tämä on kusipää tai vellihousu.) Ne hyökkäävät kunniaa kohtaan. Ne tekevät konfliktista henkilökohtaisen. Kaksintaistelija olisi siksi periaatteessa valmis korostamaan sitä että olen ihan oikeasti niitä ihmisiä joille kaksintaistelu kuolemaan asti on relevantti vaihtoehto. Jos pitää kaksintaistelijaa vellihousuna, voi häntä minua vellihousuksi - siten että lausunto on herrasmiehen esittämänä vakavasti otettava tosiasiaväite eikä barbaarisen pelkurin epäkunnioittavaa käytöstä - heti kunhan hommaa sekundantin joka hoitaa asiat loppuun kaksintaistelijan sekundanttini kanssa. Aamutuimaan käydyssä kohtaamisessa sitten mitataan se, kenellä on löysää housusa ja kellä terästä sydämessä. (Sama henkilö yleensä.) Ilman tätä vellihousuisuussyytteet ovat vain sitä että ihminen heittelee herjoja koska tietää fyysisen koskemattomuutensa turvatuksi. Eli nimittelee lähinnä sen vuoksi että on vellihousu, koska sanoja varottaisiin heti jos kaksintaistelu olisi yleinen normi ja jotain jota voisi odottaa tuollaisista sanoista. Petteri Järvinen voi saada tästä ajatusputkesta jotain mielenkiintoisia ajatuksia suhteessa omaan käytökseensä. Hän osannee itse arvioida onko hän itse vellihousu joka ei kestä relevanttia mahdollisuutta omaan kuoliaaksi silpoutumiseensa - eikä täytä siksi armeijan tarpeita.
2: Jos armeijaan kutsu tulee sotimaan, sosiopaatti menee sotimaan. Kun valtio antaa aseen ja luvan ja käskyn tappaa, tämän tilaisuuden hyväksikäyttäminen voi olla jopa houkuttelevaa ; Kerrankin lain antamat rajoitteet eivät päde, ja saa tehdä mitä oikein kunnolla haluaa. Tässäkin sosiopaatti uhraa todellakin ihmiselämiä suuremman asian ja kunnian vuoksi. Suomeksi sanoen tästä voisi seurata sellaista että sodassa tuleekin purettua myös henkilökohtaisia kaunoja. Nähdäkseni talvisodassakin kuoli upseereita ns. takaapäin tulleeseen luotiin. Olen itse niitä ihmisiä joille kauna painaa paljon, joten en ihmettele jos sotatilanteessa jonkun mielenterveys voisi olla hyvinkin relevantisti vääristyä. Silloin ei yksinkertaisesti malta jättää tälläistä ihanaa kostamistilaisuutta käyttämättä. Jos ihmiselämän saa tuhota ideologian ja suuremman päämäärän edestä, niin so to be it. Henkilö vain valitsee tämän ideologian hieman toisin.

Loppukaneetti

Kaikesta huolimatta armeija on lähinnä sotaleikkiä nuorille miehille. Tasa-arvokysymyksenä se on ongelma, jota yritetään peitellä ideologisilla red herringeillä. Se ilmentää sekä maskulinistista heteronormatiivista mieskuvaa ja siihen liittyvää egoilua ja yhdistää sen feministien antipatriarkaalista kostonhimoa tyydyttäväksi vankilaleiriksi.

Jos rynkkyjumppaa ja kenkien lankkaamista on enemmän kuin lähitaisteluharjoittelua ja ammuntaa, ei ole kysymys sodasta. Laki pakottaa leikkiin, joka ei tarjoa aktuaalista pelotetta Venäjälle jne. Ja josta ei ole muuta hyötyä kuin se että jos sota tulee, niin sitten käsketään heittäytyä luonnonvastaisissa-rynkkyjumppa-homostelu-venyttelyasennoissa luodin eteen siistiksi mutta kaikki paikat tahraavin kengin.

Tällä sodassa silpoutumisessa mässäilyyn ei kuitenkaan ole mitään tarvetta mennä, koska riski aitoon sotaan on minimaalinen. Onkin omituista esittää että armeija oikeastaan mitenkään liittyisi sotaan, sotimiseen. Haavoittumis-maanpuolustus -teema puolin ja toisin on hieman yliampuvaa. Armeija on minulle lähinnä sitä että valtio haaskasi omia varojaan ja minun aikaani. (Ja kuten papereissani olevista erilaisista jännittävistä merkinnöistä voi ilmetä, armeija lienee samaa mieltä kanssani.) Sitä on käsiteltävä tätä kautta, eikä oikeastaan minään muuna.

'sentoo