Viihteessä kelmit ja ketkut ovat usein tunnistettavia sellaisia. On kähmintää, ja viheltelyä. Tällä näytetään että kyseessä on varas ja petturi. Elämässä tälläinen pettäjä joutuisi pikaisesti pistämään leipäänsä puolet petäjäistä. Petoksen perusidea on se, että näytetään hyvin viattomalta. Jotkut asiat on helppo huomata valehteluksi, mutta hyvä ja tehokas vale on vaikea huomata. Taitava valehtelija näyttää todenpuhujalta.
Kun ihmiset joutuvat huijatuiksi, he ihmettelevät usein sitä, että miten niin kohtelias ja mukavan oloinen ihminen huijasi heitä.
Tässä on kuitenkin toinen, ja hieman ikävämpi piirre. Matkiminen, imitaatio, on analogisuuden rakentamista. Kun ihminen siis tunnistaa huijaamista, käy hyvin helposti niin että aidosti rehdit ja reilut vaikuttavat "liian hyvältä ollakseen totta". Hekin tuntuvat tätä kautta helposti pettureilta ja pahantekijöiltä. Petturin ja yltiörehellisen ulkoinen toiminta ja käytös on paikoin hyvinkin samanlaista, mutta "tavoitteet ja hahmo" ovat toistensa vastakohdat. Identiteetti on vaikea tunnustaa, koska olennainen ero, intentio eivät sellaisenaan näy päälle päin.
Tässä on susi lammasten vaatteissa -kuvauksen opetus, joka on ehkä jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja tämän ilmiön vaikeus johtuu yleisestä analogisen päättelytavan vaikeudesta:
Jos meillä on susi joka on oikein ovela, se on aina lammasten vaatteissa. Se naamioituu lampaiden sekaan, se näyttää ja tuntuu lampaalta. Vetoketjukin on piilotettu villojen sekaan. Tämän tunnistaminen on tärkeää. Jos vain katsomme että "näyttää samalta", moni lammas joutuu syyttömästi kärsimään. Tämän vuoksi on tärkeää keskittyä ominaisuuksien oleellisuuteen. Vertailussa on tavallaan "analogiat lampaaseen" ja "analogiat lampaaksi pukeutuneeseen suteen". Jos otamme vaikka "valkoisen turkin", ei erottelu toimi, kaikki kärsivät. Mutta jos otetaan vaikkapa "syö ruohoa" ja "syö lampaita", saadaan esille olennainen ero.
Isokaan määrä kiharuuden, valkoisuuden, nelin jaloin konttimisen, hengittämisen... kanssa ei rakenna yhtä pätevää ja vahvaa todistetta kuin tämä yksi ominaisuus. Tosin helpoimmat ja varmimmat asiat ovat valitettavasti usein juuri samanlaisia : Petturin erottaa kun hän pettää, ja suden siitä kun tämä syö lampaita. Ominaisuus on joko tautologinen (valehtelija on se joka valehtelee [tai sanan synonyymi "puhuu epätotta"]) tai irrelevantti (susi huomataan "vasta kun on liian myöhäistä" eli lammas on jo syöty.) Muitakin eroja ryhmien välillä tietenkin on. Sudet ja lampaat voivat esimerkiksi painaa olennaisesti eri määrän. Vaaka on silloin olennaisempi kuin vaikkapa kiharanmittaus.
Tätä kautta huomataan, että myös "se mitä halutaan" ratkaisee sen, mikä on kannattava tarkastelutapa. Jos halutaan vain välttää huijatuksi tulemista, analogia riittää. Susiesimerkin kohdalla jos pelätään sutta eikä tyhjä lammashaka haittaa, on analogia oikea tapa. Jos haluaa pelon hyödyt, eikä turhan pelon haitat haittaa, paranoia on paras ratkaisu. Analogia toimii jos tarvitaan nopeasti ja kevyesti tuloksia. Sen ongelma on vain se, että sillä "ammutaan tykillä kärpäsiä." Tieto, päättely jossa ei sanota pelkästään "onpa epäilyttävää" vaatii analogian sijasta korrelaatiopohjaista lähestymistä. (Ei katsota vain susia lammasten vaatteissa ja verrata onko samanlaisia ominaisuuksia, vaan otetaan lampaiden ja susien joukot tarksteluun, etsitään ominaisuuksia joita on vain toisella ja jotka toiselta puuttuvat.) Itse asiassa tämä ei enää perustu analogiaan vaan korrelaatioon.
Siksi luonnontieteissä keskitytäänkin ennen kaikkea korrelaatioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti