Jos aiheena on tunteita rassaavat asiat, kuten uskonnot, on helppoa ottaa puoli ja esittää vastustaja ikään kuin pahimmassa valossa. Välttääkseni tätä otan tällä kertaa esiin uusia asioita. Saan niitä Syvemmältä -blogista. Sen kirjoittaja on kohtuullisen älykäs ja mielevä. En ole juuri ikinä juuri mistään samaa mieltä, mutta tämä ei haittaa.
Hän esittää että filosofia on haitallista. Tästä löytyy viitteitä. Saan näistä ikään kuin "ala -aiheita." Käyn ne läpi.
Tieteellinen maailmankuva ja ihmisvastaisuus.
Jutusta "Skientistinen ihmiskuva" saadaan seuraavia asioita. Skientismi määritellään minusta aika osuvasti "skientismi tarkoittaa maailmankuvaa, jossa kaikki asiat ja johtopäätökset vedetään niiden tieteiden pohjalta, joita ei pidetä uskonnollisina. Tarkoitan otsikossa siis ihmiskuvaa, jota historian lukeminen, psykologia ja biologia tukevat." Tästä jatketaan eteenpäin : Historia on hyvin pitkälle sotien ja konfliktien lukemista. "Ihmiskuva, joka helposti muodostuu historiaa lukevalle ihmiselle, on hyvin väkivaltainen". Psykologiassa ihmisillä on itsekkäät motiivit ja he ovat aika synkeitä. "Psykologiaa lukevalle ihmiselle muodostuu helposti käsitys ihmisestä äärimmäisen itsekkäänä olentona." Ja biologiassa kaikki tähtää seksuaalisuuden toteutumiseen. "Myös biologia tukee käsitystä itsekkäästä, jopa perhettään vastaan toimivasta olennosta, jonka ainoa tarkoitus on laittaa geenejään jatkoon niin tehokkaasti kuin voi." Tämä nähdään nurjuutena, ja kirjoittaja korostaakin miten kaikissa näissä on takana muutakin. Psykologia keskittyy häiriökäyttäytymiseen, joten normaali jää ulos. Historiassa ei katsota onko asioita tehty suuremman pahan vähentämiseksi ja niin edespäin. Näin saadaan loppukaneetti "skientistinen - misantrooppinen - ihmiskuva on väärä. Se keskittyy vain nurjiin puoliin ja jättää joko tutkimatta tai kuvaamatta loput, minkä takia ihmiset päätyvät niiden ohjaamana helposti käsitykseen ihmisyydestä itsessään pahana. Koska skientismi samalla tyrmää uskontojen ja myyttien esimerkit hyvyydestä ja sosiaalisesta toiminnasta epätieteellisinä, kaikki skientistin mielestä uskottava informaatio kertoo yksiselitteisesti ihmisen pahuudesta."
Omat reagointini yllä oleviin on seuraava:
Yllä mainitulla tavalla käsitelty skientismi on eräänlainen olkiukko. Sillä evoluutiobiologiassa opitaan että "on laskelmoivasti järkevää" tukea perhettä. Auttaminen ei suinkaan ole lisääntymisen vastakohta. Itse asiassa vain huonosti evoluution ymmärtävät pitävät evoluutiota oikeutena "vahvin ja ovelin". Sillä kelpoisuus on paljon ja paljon muutakin. Samoin psykologiassakin tutkitaan paljon terveitäkin. Ja silloinkin kun tutkitaan sairaita, käy usein niin kuin Antonio Damasion aivotutkimuksessa: Esimerkeissä on usein aivovaurioisia, mutta heidän erikoinen toimintansa suhteutetaan normaaleihin ja tätä kautta saadaan tietää mitä terveiden aivotkin tekevät. Sairaiden tutkimus selvittää terveiden asioita, mutta terveitä ei oleteta sairaiksi tai sairaan tavalla käyttäytyviksi. Ja historiassakin on yhä kasvava määrä arjen tutkimusta - itse asiassa ystäväni Suvi Harju tekee paraikaa tutkimusta, jossa otettuja valokuvia liitetään paikkatietojärjestelmään. Takana ei ole "konfliktia tai sotaa". Näistä kuvista voi oppia että taloja rakennetaan ja poliittiset muodit vaihtuvat, mutta tunteet ja ihmissuhteet pysyvät.
Kuitenkin yllä oleva kritiikkini ei ole "täydellinen". Sillä olen huomannut että on melkoisen paljon tiedeintoisia, jotka eivät osaa tieteitä. Heillä syntyy helposti halu oikeuttaa omia halpamaisia toiveitaan sallimalla ne "luonnollisina". Tässä on takana tietysti is - ought -ongelma. Tästä päästään itse asiassa siihen mielenkiintoiseen ja olennaiseen. Sillä vaikka oletettaisiin että koko yllä oleva litanja ei pitäisi paikkaansa, on muistettava että vapautuakseen ongelmat on usein tiedostettava. Jos ihmisellä on esimerkiksi normaalia seurata tiettyä ilkeää tapaa, se että hän ei tiedä että hänellä on tälläinen taipumus estää korjaamasta käytöstä, jolloin hän elää enemmän sen mukaan.
Erityisen selvää tämä on sosiaalisen manipulaation kohdalla. Olen nimittäin muistuttanut että manipulaatiotekniikoita ja aivopesua tutkivat aineistoon tutustuminen muuttaa sen tavan jolla etenkin apologeettisten uskovaisten käytöstavat näkee. Uskovaiset eivät taatusti iltapuhteenaan lue aivopesutekniikoita. Päin vastoin, he ovat hyviä ihmisiä joilla on ideaali. Ja he haluavat käännyttää. Koska he eivät ole tyhmiä ihmisiä ja he keskustelevat keskenään, he oppivat toisiltaan mitkä narut vetävät. Eli millä ihmisiä saadaan suostuteltua uskonnon piiriin. Lopputuloksena on se, että perusteltavuuden (looginen ja tieteellinen) sijasta keskitytään vakuuttavuuteen (kuuntelijan yleinen tunnekokemus tilanteesta). Koska aivopesussa on paha sävy, ei ihminen osaa ajatella että se olisi rakenteeltaan muuta kuin väkivaltaista ja aggressiivista. Kuitenkin esimerkiksi Streatfeildin "Brainwash" -kirjan opetukset näyttävät että jos piekset ja kidutat, aivopestävä vain vihaa sinua, eikä suinkaan toimi kuten sinä haluat. Siksi "aito aivopesu" meneekin läpi - ja jos et tiedä miten juttu toimii, niin tekee sen huomaamattasi.
Itse suhtaudun aivopesuun ja manipulaatioon juuri kuten väkivaltaan. Osaan ne, jotta jos joku muu tekee niitä minuun, ne vaikuttaisivat minuun vähemmän ja jotta voisin välttää niitä maailmassa. Jotta voisi vapautua vankilasta, on syytä tietää missä on kalterit ja miten vartijoiden tarkkailukierrokset menevät. Tätä kautta esimerkiksi omat kohtaamiseni väkivallan kanssa antavat minulle tunteita. Ja ymmärrän miksi minulla on niitä, joten en stressaa niiden olemassaolosta, vaan voin keskittyä ulkoiseen toimintaani. Tietää että alempi eläin siellä huutelee ja yrittää ohjata. Mutta että se ei kontrolloi minua, jos vain itsereflektioni toimii ja "tiedän mitä se yrittää".
Kristinuskossakin on itse asiassa tälläinen likainen minä. Jokainen on kuullut perisynnistä. Sen ideana on se, että ihminen on perusluonteeltaan juuri hyvinkin paha. Kristinuskon ihmiskuva on siis äärimmäisen negatiivinen. Ja koska Raamattu tuntee myös ajatusrikokset - Jeesuksen mukaan pelkkä aviorikoksen ajattelu on samaa kuin tekisi rikoksen mielessään - on tästä tiettyjä seurauksia. Kristinusko sisältää valtavan paljon tämän kaltaista häpeäajattelua. Blogin kirjoittaja näyttää täysin unohtavan tämän, vaikka se on olennainen osa tätä teologista rakennelmaa. Siksi uskova tarvitseekin "tekopyhyyden" kaltaisia mittareita. Sillä kristinuskon ihmiskuva on erittäin misantrooppinen. Korostetusti tämä näkuu ateisteja ja muita "vääräuskoisia" kohden. Jos Jumala saa poltella heitä Helvetissä eikä hänen kaikkihyvyytensä tästä mitenkään kärsi, on erimielinen hyvin arvoton olento. Tätä kautta se on erittäin puolueellisesti misantrooppinen. Kaikki ovat roskaa, mutta toiset ovat sentään pelastettuja.
Tätä kautta "olla - pitää" ei ole suinkaan mikään ainut tapa olla skientisti. Toki näitä on valitettava määrä - ja siksi tässä jutussa mainittu ihmisryhmä on olemassaolonsa vuoksi vakavasti otettava ilmiö. Itse pidän vaarallisena ja epäeettisenä sekä psykologian käyttämistä "hyväksyttämisenä", jossa vaikka itsekäs ja toisia vahingoittava käytös hyväksytään siksi että se on "psykologisesti tavallista". Sekä se että koko psykologiasta ei oteta selvää, jolloin ihminen helposti seuraa näitä "psykologisesti tavallisia" asioita hyvinkin voimakkaasti. Koska kulttuuri ei ole geenien ja eläimellisyyden vastakohta. Kulttuuri on se kun geenit ja tiedostaminen kohtaavat. Siksi on tiedostettava enemmän. Kun ihminen ymmärtää irtipääsemättämän pahuutensa, hän saa mahdollisuuden irtautua siitä. Muuten se on vain tekosyy tai se vie kuin pässiä narussa.
Filosofi antisankaruuden kannattajana.
"Sankaruus ja filosofia" korostaa sankaruutta ideaalimallina. Oma sankari kertoo siitä mikä halutaan olla. Tämä on toki hyvin normaali sankarin määritelmä. Sen sijaan sen syvempi luonne esitetään melko perinteisestä poikkeavalla tavalla: "sankarit ovat olleet usein puolijumalisia ihmisiä, joilla on voinut olla luonteessaan tai ymmärryksessään heikkouksia, mutta ovat silti tehneet parhaansa. Kansantarut usein kertovat kolmesta veljeksestä, joista kaksi ensimmäistä ja maailmallisesti viisasta yrittävät ja epäonnistuvat, kun sitten kolmas, älyltään ehkä vaatimattomampi, mutta sydämeltään hyvä, osoittautuu sankariksi, joka ratkaisee ongelmat ja saattaa asiat oikealle tolalleen." Sankaruus on eräänlaista hyveellistä hulluutta. "Sankaruuteen itseensä sisältyy myös jotain, mitä usein ympäröivä maailma pitää suoranaisena hulluutena: valmius uhrata itsensä tavalla tai toisella hyvyyden puolesta eli toisten hyväksi - varmistaa heidän pelastuksensa ja maksaa korkein hinta, jonka yksilö voi." Filosofia nähdään sankarin kyseenalaistajana. Jos joku näyttää sankarilta, hän kysyy onko takana jokin synkkä motiivi. "Kutsuin taannoin rationaalisuutta ruumiinavaukseksi, ja sama pätee filosofiaan: sovella sitä mihin hyvänsä elävään, ja se menettää sielunsa, sydämensä ja elämänsä. Filosofin kohdatessa sankarin hän kysyy: mikä sankari tuokin muka on?" Tästä päästään aasinsillan kautta toiseen juttuun.
"Antisankaruus" sen sijaan opettaa että filosofia vastustaa sankareita. Hän määrittelee antisankarit varsin erikoisella tavalla : "Antisankarit puolestaan ovat tahoja, jotka pyrkivät tuhoamaan sankareita. He ovat ihmisiä, joille käsityksensä totuuden luonteesta, oli se miten ruma ja tuhoisa hyvänsä, on tärkeämpää, kuin se, mikä toimii. Heidän käsityksensä sankaruudesta koostuu korkeintaan ihmisen rehellisyydestä itselleen ja muille. Antisankarin pahin vihollinen on tekopyhyys, jonka vastustamisella perustellaankin sitten kätevästi kaikki antisosiaalinen ja hedonistinen toiminta, vaikka niitä ei sen kummemmin oikeutetakaan."
Haluan hieman tasapainottaa yllä olevia.
Määritelmät ovat varsin poikkeuksellisia. Perinteisesti heikkouksia kuvaava on joko päähenkilö - joka kehittyy tarinan aikana. Tai sitten hän on antisankari. Sankari, joka voittaa on yleensä korostetun hyveellinen. Tässä korostetaan sitä että järki ja muut ovat epäoleellisia. Moni sankari on ollut perinteisesti juuri korostetun ideaalisen onnistunut. Korostetusti "enemmän kuin". Mutta silloin kun hän ei tätä ole ollut, on hän sankari ikään kuin "olennaisilla tavoilla". Sankaruus ei tässäkään muodossa ole heikkoutta vaan vahvuutta oikeissa asioissa. Ja samaa itse asiassa korostetaan riivaajienkin kohdalla.
Ja perinteisestihän antisankari on määritelty sellaiseksi sankariksi jolla on myös riivaajien normaaleja piirteitä. Tässä mielessä voisi sanoa että perinteinen antisankari on inhimillinen. Myös "se mikä toimii" erottaminen "totuuden luonteesta" on erikoinen, koska yleensä tälläinen ideaalista irrotettu näkemys keskittyy ns. mekanistiseen järkeen. Eli maailman totuuden luonne on olennaisesti sama kuin kyky vaikuttaa maailmaan. Kuitenkin on ihan luvallista käyttää poikkeavia määrittelytapoja, kunhan ne vain määritellään selkeästi ja käytetään konsistentisti, eikä vaihdeta määritelmän sisältöä "lennosta". Tätä kautta tämä poikkeava määritelmä voidaan ihan täysin sallia. Antisankari on rehellinen itselleen ja muille ja lopputulos on kyyninen hahmo, jolla ei ole kunnon ihanteita. Tämä liittyy olennaisesti juuri siihen "edellisen alaluvun osioon".
Kuitenkin jutussa unohtuu se, että vastustettu kaksinaismoralismi on yleensä korostetusti juuri sitä että joku näkee rikkaa muiden silmässä mutta ei ortta omassaan. Se, että esimerkiksi annetaan armeliaisuus jossa ikään kuin mielivaltaisesti katsotaan toisten ihmisten teot sormien läpi on varsin yksipuolinen kuva. Tosin tällä huomiolla on se arvo, että tälläistäkin todella on.
Kuitenkin vakavin muistutus unohtaa yllä olevat. (Tämä on tämän blogauksen opetusrakenne. Kiinnitä siihen huomiota. Puolikritiikki ja tätä vastaan tehty reagointi + pohjimmainen kritiikki.)
Sillä tässä kohden esiin nostetaan sankarilistaan päästetty Jeesus. Hän oli kyseenalaistaja. Kun hän tapasi fariseuksen, jota pidettiin hyveellisenä ja tietävänä opastajana, hän kysyi juuri sen, että "mikä tuokin on". Jos tavoitellaan aitoa eettisyyttä on siis ikään kuin tehtävä juuri sama asia mikä aivopesuesimerkin kohdalla. Kun kohdataan jotain joka tuntuu rakkaudelta ja vakuuttavalta ja eettiseltä, tämä on ensin osattava katsoa onko sen takana manipulaatiota ja rakkauspommitusta. Jos ei, kyseessä on "aito eettisyys". Eikä analyysi suinkaan poista mitään "ylevää sielua" - ja tähän yhtyy varmasti moni luonnontutkija. Tässä tekee mieli lainata Esko Valtaojan "Sivistyneen pakanan vastaiskua". "Jotkut ovat vailla sävelkorvaa.
Se ei ole heidän vikansa, enkä arvostele heitä siitä. Mutta voisin hikeentyä, jos sävelkuuro henkilö inttäisi, että rakkauteni musiikkiin on pelkkää hallusinaatiota, joka perustuu vanhempieni minulle kertomiin valheisiin. Tai vielä absurdimmin, että rakkauteni musiikkiin kyllä katoaa kunhan opin ääniaaltojen fysiikan."
Filosofiassa on muun muassa etiikkaa. Harva vain keskittää niihin valtavasti voimavaroja. Tätä kautta filosofia näyttäytyy helposti vääristyneessä muodossa - samoin kuin skientismi. On paljon vihaisia kyynisiä skientistejä, mutta tämä ei tarkoita että kaikki skientistit ja filosofit olisivat tälläisiä. Filosofia on kyseenalaistamista, mutta ihanteena ei ole suinkaan lyödä kaikkea. Ideana onkin itse asiassa sekin, että perusteluissa vaihtoehto joka ei päästä mitään läpi (pieksee kaiken hengiltä) on aivan yhtä väärä kuin sellainen joka päästää kaiken läpi. (Antaa kaikille kultamitalin.)
Filosofia on siis kuin hyvä harrastajamiekkailijan kaksintaistelu. Harsh but fair. Ja kamppailun jälkeen voidaan erota ystävinä. Tässäkin kaikki on tehtävä "kunnolla". Ylenmääräinen tekopyhyys ja sormien läpi katsominen tarkoittaa vain sitä että asialla ei ole väliä. Siksi (etenkin analyyttistä) filosofia voidaan nähdä paitsi kaatamisena ja ilkeytenä ja kylmyytenä, myös kannanottona siihen että jokin asia on "aikusten oikeesti kiinnostavaa ja tärkeää". Vasemmalla kädellä tekeminen ja "armeliaisuus" on vain huonosti tekemistä, joka osoittaa halveksuntaa ja ilmituo usein epäreilua ja epäsosiaalista asenteellisuutta, jossa toisilla on lähtökohtaisesti vahvemmat olemassaolon ja mielipiteenvapaudet ja muut oikeudet kuin toisilla taas ei.
Analyysikin siis itse asiassa opettaa näkemään takana paljonkin hienouksia ja arvostamaan niitä. Kaikelle tälle voi tietysti antaa anteeksi, kun muistaa että "Syvemmällä" korostaa sitä että kaikkeen tarvitaan Jumalaa. Ja hän vain määrittelee Jumalan(kin) oudosti (yhtä oudosti kuin sankarit jne.) Tämän mielessä pitäen asiat näyttävät järkevämmältä : Esimerkiksi minulla on ihanteita, joten minulla on Jumala. And I am a much practicing swordsman, so I have a religion too.
6 kommenttia:
Kiitos kommentoinnista. Mukava huomata, että joku lukee ja ajattelee omillaan, ei käydäkseen vastaan tai myötäilläkseen.
Kuten tunnettua, kaikki aivopestyt ovat sitä mieltä, ettei heitä ole aivopesty.
Mitä kristinuskon misantrooppiseen ihmiskuvaan tulee, se on juutalaisuuden peruja. Kun päällimmäinen arvo on armo, jää julmuudelle hyvin vähän tilaa.
Mitä tulee farisealaisuuden kritisointiin, voi mitä tahansa sääntökokoelmaa lukea kuin piru raamattua. Sääntökokoelma on parhaimmillaankin läjä abstraktioita ja sellaisena altis melkoiselle mielivallalle. Jeesuksen kritiikki ei ilmennyt hellenistisenä kielipelinä, johon sääntöjä rakastavat fakki-idiootit sortuvat, vaan käytännön esimerkkinä ja toimintana.
Mitä tulee ns. vääräuskoisten palamiseen helvetissä, he niittävät mitä kylvävät. Hedelmistään puu tunnetaan, ei siitä, mitä sanotaan. Täten esimerkiksi kaveri, joka ei pidä itseään kristittynä, mutta elää sen hengen mukaan, voi parhaan ymmärrykseni mukaan päästä taivaaseen aivan siinä missä samalla tavalla hyvä uskovaksi itseään kutsuvakin ihminen - toinen tiedostaa uskonsa, toinen ei, mutta molemmissa tapauksissa "sana tulee heissä lihaksi".
Ne, jotka keskittyvät liiaksi ulkoisiin puitteisiin, sortuvat ylpeyteensä ja sotkevat sillä kätensä. Teoria ja filosofia nimellisine allekirjoituksineen eivät siis ole välttämättömiä - käytännössä eläminen on.
Filosofisen kamppailun ongelmana on se, että sillä ei ole mitään konkreettista kosketusta todellisuuteen. Se on vain omilla säännöillään toteutettua leikkiä.
Lainauskohta
"Ne, jotka keskittyvät liiaksi ulkoisiin puitteisiin, sortuvat ylpeyteensä ja sotkevat sillä kätensä. Teoria ja filosofia nimellisine allekirjoituksineen eivät siis ole välttämättömiä - käytännössä eläminen on.
Filosofisen kamppailun ongelmana on se, että sillä ei ole mitään konkreettista kosketusta todellisuuteen. Se on vain omilla säännöillään toteutettua leikkiä."
on sisäisesti varsin ambivalentti. Sillä tosiasiassa yllä mainittu uskontokin on "omilla säännöillään toteutettua leikkiä" -olipa kyse sitten armosta tai armottomuudesta. Yleisesti ottaen "käytäntö" jää ilmaan jos ei analysoida. Olen vakaasti sitä mieltä että konkretia tarkoittaa juuri sitä, että on "skientisti" tosiasiatasolla. Suorastaan pattunut sellainen.
Esimerkiksi psykologinen ihmiskuva paljastaa paljon siitä miten ihmiset toimivat maailmassa. Ja jos sitä ei ota huomioon, ei ihanteidenkaan tavoittelu onnistu, koska niitä ei osaa ottaa huomioon.
Korostan sitä että skientismi tai analyysi ei ole mitään "itsekkyyttä". Ne ovat juuri sitä konkreettisuutta. Ilman sitä on vain idealismia, jolla taas ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa. Ne ovat vain omilla peleillään toimivaa. Itse pyrin elämään "kahden pelin maailmassa". Psykologiset ajatteluharhat ovat minulle "konkreettisia", mutta vastustettavina. On siis ihanne joita tavoitellaan.
Tätä mieltä lienet sinäkin. Sillä tunnut korostavan kovasti konservatismin tapaan "sitä mikä toimi". Toimiminen on siitä erikoinen että se on jo perustaltaan ideologisesti värittynyttä. Ilman "toimimista" voi olla tapahtumia joiden "ulkoinen muoto" on sama. Mutta valistuksessa kapinainnossaan giljotiinia heiluttaneet pitivät toimintaansa toimivana. Minä taas pidän sitä jopa "antitoimivana". Se, mikä on yhteistä on mekaaninen tapahtumankuvaus jossa ihminen dekapitoituu. Etiikka vetää eron. Tämä on ideologinen taso.
Ja käytännön elämässä molemmat tasot tarvitaan. Jotta voimme oikeasti elää - vaikkapa "sankareina" - meidän täytyy tietää tekojemme seurauksista edes jotain. On tapahtumia, joiden välillä on korrelaatio. Niiden lisäksi täytyy kuvaus vielä värittää etiikalla. Ja tästä etiikasta pitää tapella, koska ihmisen psyyke pyrkii tekemään "valistuksen giljotiinin kaltaisia asioita".
Minullekin "filosofi" voi olla paskanjauhaja. Tiedän esimerkiksi "humanistisella laitoksella" tapahtuvan kaikkea outoa. Mutta ei pidä yleistää että se olisi pakollista.
"Jeesuksen kritiikki ei ilmennyt hellenistisenä kielipelinä, johon sääntöjä rakastavat fakki-idiootit sortuvat, vaan käytännön esimerkkinä ja toimintana."
Jeesus itse asiassa dekonstruoi varsin usein. Ja teot ja tarinat pitivät sisällään asioita, jotka ovat hyvinkin filosofisia.
Kun Jeesus esimerkiksi kertoi tarinan laupiaasta samarialaisesta, hän nosti esiin ajatuskokeenomaisen vastaesimerkin joka kohdistui tiettyyn normiin.
Samoin Jeesuksen toimet, parantaminen sapattina jne. pitivät sisällään vastaesimerkkejä jotka kohdistuivat normeihin. Ja niissä oli sisällä erilainen ihanne.
Se, että ihanne ei ole kovin selkeästi muotoiltu, on aivan totta. Ongelmana tässä vain on se, että se ei ole "parempi". Se on vain epämääräisempi. Jeesuksen seuraamisen harmaasävyisyys näkyy hyvin eri kristittyjen lahkojen ja järjestöjen parissa toimivissa. Eri mieltä ollaan lähes kaikesta.
Fariseusten ongelmana oli tietysti se, että kaikeast pyrittiin rakentamaan suuri ja koherentti järjestelmä, mutta kokonaisuutta ei katsottu onko kielto tai käsky perusteltavissa muulla kuin sillä että se on koherentti muiden käskyjen kanssa, ja että se on käsky. Tämä on juuri sitä "kritiikin ulkopuolista" aluetta, jolla sankarit määriteltiin. Fariseusten "sankarikuvassa" vain oli erilaiset vaatimukset - samaan tapaan kuin esimerkiksi "antisankari dr. House" sisältää ihanteena lähinnä vaatimuksen rehellisyyteen ja vaatimuksen parantamiseen.(Joista ensimmäinen vaatii sen tietämistä miten maailma konkreettisesti on, ja jälkimmäinen vaatii myös paljon mekanistista tietoa parantamisprosessista.)
Minusta Jeesuksen kritiikki ja toiminta oli lähtökohtaisesti nimenomaan käytännöllistä, ei teoreettista.
Ihminen, joka pohtii sitä, mikä on oikein ja hyvää, kuluttaa aikansa siihen.
Ihminen, joka tekee sitä, minkä uskoo oikeaksi ja hyväksi, kuluttaa aikansa siihen - vaikka se käsitys olisikin sitten epämääräisempi.
Tämän uskon olevan pääsyy siihen, minkä takia esimerkkinsä olivat tarinoita teorioiden sijaan ja kritiikkinsä sääntökokonaisuuksien rakentajia vastaan. Toinen olennainen syy on toki se, että täydellistä sääntökokonaisuutta on melkoisen vaikea määritellä. Todellisuus sisältää enemmän ja huomaamattomampia muuttujia kuin mikään tietoinen sääntökokonaisuus tai etiikka voi ottaa huomioon - puhumattakaan siitä, että sellaisen sisäistäisi konkreettisesti.
Ajatuksiin on helppo hukkua ja sitä myötä asettaa todellisuus kakkossijalle.
Olen ymmärtänyt miten asiasta ajattelet. Ja käsityksesi johtuu siitä että et ole ymmärtänyt mitä kaikkea filosofiaan sopii.
Olen samaa mieltä että filosofointiin voisi hukkua - jos todellisuuden jättää ulkopuolelle. Tätä tapahtuu esimerkiksi postmodernissa filosofiassa, jossa rakennellaan koherentteja systeemeitä ilman empirian häivää.
Kuitenkin tapasi jakaa "käytäntö" eroon "teoriasta" on suoraan sanoen mahdoton. Toki miettiminen vie aikaa. Mutta ongelmana tässä on se, että toimiminen satunnaisesti ei ole etiikkaa. On siis oltava jonkinlainen "grasp" siitä mitä tuo etiikka ja hyvät toimet aidosti ovat. Sanoakseen vaikka että "suvaitsevaisuus on hyvä" täytyy olla ihanne.
Pointtini on siis se, että epämääräisyys ei sekään tarkoita "olemattomuutta". Taustalla sinulla on ajatus jonka mukaan etiikka on ihmiselle helppoa ja luontevaa. Tällöin ei tosin tarvita kristinuskoa eikä mitään muutakaan ohjaamaan ja tekemään ihmistä paremmaksi. Eettisyyshän ei pohdintoja kaipaa, olemme hyväntekeväisyysautomaatteja.
Jos me voidaan perseillä, kuten vahvasti uskon, on syytä miettiä niitä tekojakin eikä vain sevetä satunnaisesti, ja sitten selitellä jälkikäteen että "vahingossahan mä vaan". Että "en tarkoittanut pahaa". (Olen itse joutunut hyvin useinkin tälläiseen tilanteeseen. Sitä kutsutaan hyväntahtoiseksi hölmöilyksi. En liene ainut joka on sille altis. Olen tavallani ottanut opikseni tässä kohden..)
Omatuntonäkökulmaa korostetaan joissakin kristillisyyden versioissa aika paljon, ja siihen se sopii hyvin. Tälläistä etiikkaa ei tavallaan tarvitse miettiä kun se on "valmiiksi ohjelmoitu". Se etiikkalaisto siinä tapauksessa on. Sen tutkiminen voi siksi olla "mielenkiintoista itsessään".
Ja minä en ole niitä komentelijoita jotka väittää kiven kovaan että yksi tietty elämäntapa on "ajantuhlaamista" ja toinen ei. En määrää miten aikansa tulee käyttää. Toki sen ajan jonka nakuttelen blogia voisin auttaa kodittomia ihmisiä itä-Helsingissä, ne ovat toisensa osittain poissulkevia (Voin blogata ja auttaa, mutta jos teen toista paljon ei toiseen jää...)
Olen kuitenkin huomaavinani että ihmisillä on tunnetilassa kahta isoa linjaa. On oman itsen kautta ajattelua - joka on itseen käpertyessään itsekästä ja toisiin nojatessaan herkkä manipuloinnille. Toisaalta haluamme muilta toisenlaista asiaa. Ja tämäkin tavallaan rakentuu itsekkyytemme varaan. On kivaa jos joku auttaa minua, se hyödyttää egoa. Tätä kautta itsekkyydestä voi ponnistaa sosiaalisuuteen.
Peruspointtini oli juuri se, että käytäntöä ja teoriaa ei voida suoraan erottaa, jos puhutaan "toivottavasta", "toiminnasta" tai "ihanteesta".
On asiantila, (tapahtuma, toiminnan vaikutus, valinnalla aikaansaatu muutos jne.) ja sitten tavoitetila johon tämä on suhteessa. Ilman molempia osasia ei ole mitään jota voidaan kutusa eettiseksi.
Puhdas teoreettinen mietintö on tätä "vähemmän", koska se tapahtuu vain jossain "ajatuskoetasolla". Se ei vaikuta elämässä. Mutta puhdas sepeäminen on vain tapahtumia. Voidakseen sanoa että jokin on eettistä täytyy olla tapahtuma ja toivetila.
"Käytännöllinen esitystapa" on vain ilmoituksen muoto. Esitys herpaannuttaa huomion. Mielestäni tämä on vähän sama asia kuin taiteen lähestyminen : Jotkut pitävät taidetta taiteena esitysmuodon vuoksi. Eli on oltava oopperaa ollakseen taidetta. Ja rock tai tietokonepelit on vain roskaa. Mielestäni tässäkin retorinen muoto korostuu sisällön sijasta, jolloin taiteesta nähdään paketti, ei varsinaista lahjaa.
Jeesuksen käytännön toimissa on mukana ihannetaso. Ja itse asiassa fariseuksilla oli toisenlainen ihanne johon he vertasivat itseään. Konflikti oli pohjimmiltaan näiden eri ihanteiden kohtaaminen.
On melkoista itsekkyyden hivelemistä esittää että "vääryys hävisi ja Jeesus voitti etiikan 10 - 0". Mutta jos sanoo niin, on sanomassa että Jeesuksella oli paremmat ideaalit.
Etiikan harmaasävyisyys taas on minulle yksi "harvoista etiikan muotoväitteistäni". Olen toki käyttänyt varsin populistisia aiheita tämän valottamiseen, mutta älä katso esimerkkiä vaan teemaa. Minä olen omasta mielestäni "teemakirjoittaja". "Aiheet" ovat yleensä esimerkkejä. Moni ihminen taas kirjoittaa "aiheista", ja yrittävät tukea niitä "teemoilla".
Lähetä kommentti