Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".