Sielu

"Vompatilla-Pompatilla ja Ihmisellä-Pihmisellä, molemmilla on olemassa sielu. Me voitas tänään askarrella-paskarrella sellanen."..."Elikkä se,mitä me tarvitaan sielun askarteluun, on ekaks muovailuvahaa. Ja tää muovailuvaha me mutataan ja putataan, runtataan ja puntataan siitä tällänen möykky."
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)

Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.

Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.

Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.

On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)

Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.

Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.