Eläimille sopivaa hoitoa.

"Miten erottetaan sikalan isäntä ja hoidokit toisistaan? - Isännällä on lakki päässään!"

Eläimet jotka elävät maataloustiloissa ovat jonkin verran sopeutuneet elämään uusissa olosuhteissa, mutta on muistettava että ne eivät ole täysin sopeutuneet. Niillä on vielä tallella erilaisia luonnoneläimen olosuhteita, koska esimerkiksi nautojen "10 000 vuotta kotieläimenä" on evolutiivisesti melkoisen lyhyt aika. Tämä oikeastaan korostuu, koska tehokasta ja systemaattista ja tehokasta valintaa karjanjalostuksessa ollaan harjoitettu alle 50 vuotta. Tämäkin kuitenkin riittää siihen, että kotieläin on vapautettuna avuton, ja se on arka kokeilemaan uusia asioita. Osasyynä on tietysti se, että eivät eläimet luonnossakaan kylmiltään toimi, vaan esimerkiksi hirvillä emo opettaa poikaselleen paljon asioita, kuten ruokailupaikkoja ja menetelmiä joilla puun latvat saa syötäväksi vetämällä. (Eläimetkin siis voivat olla "uusavuttomia".) Eli tyypillisesti tuotanto eläimet ovat domestikoituneita, mutta eivät täysin. Ne eivät ole villieläimiä joiden "oikea paikka" on luonto. Mutta ei niitä voi vain karsinaankaan dumpata ja luulla että ne ovat siellä omimmassa elementissään. Ja osa toiminnasta ei kerro niinkään vaistojen puutteesta kuin oppimisen puutteesta

Siksi kun tutkitaan eläinten hyvinvointia, ja tehdään tähän liittyviä etologisia käyttäytymistutkimuksia ja hormonitason mittauksia, kannattaa kokeilla erilaisia olosuhteita, jotta selviää lajissa olevien geneettisten ominaisuuksien rajat.

Eläimillä on erilaisia synnynnäisiä tapoja jotka liittyvät suoraan esimerkiksi synnytykseen liittyvään hormonitoimintaan. Jos nämä estetään, syntyy automaattisesti stressiä. (Hyvinvointia on mitattava eläimen, ei ihmisen, näkökulmasta.) Esimerkiksi sikojen kohdalla on synnynnäinen tapa tehdä oljista pesä ennen synnytystä, ja niillä on halu sontia kosteisiin ja hämäriin ja tiettyihin paikkoihin. Tämä tuottaa tietysti ongelmia, koska karsinat ovat pieniä. Toisaalta jos ritilää kostuttaa takaa, esimerkiksi nippojen sijoittamisella tai erillisellä kastelusysteemillä tai raakasti vesiletkulla, ja muistaa tehdä tämän heti kun siat tulevat uuteen karsinaan eivätkä vielä ole vakiinnuttaneet suosikkipaikkaansa, niiden käytöstä ja toimintaa saadaan ohjattua. Itse asiassa etologian tuntemus onkin tärkeää pitkälle robotisoiduissa ja suurissa tiloissa. Sillä eläin saadaan ikään kuin manipuloitua toimimaan itse, jolloin tarvitsee itse tehdä vähemmän työtä. Ja kun sika tai nauta "tekee asian itse", se ei koe stressiä yhtä paljon kuin silloin kun "harjaa tulee päähän" tai niitä muutoin hätistellään ja niille huidotaan.

Toisaalta jalostus ja jalostuminen johtavat myös hankaliin tilanteisiin: Kun eläin on tuotantoeläin, se laitetaan helposti pois jos se saa vaikka utaretulehduksen tai jos sen tuotostaso laskee. Tämä toki liittyy myös stressinherkkyyteen ja synnynnäiseen huonouteen asiassa, jolloin jalostus etenee, mutta se liittyy myös "lada-mersu" -ilmiöön. (Oma käyttämäni kuvaus.) Evoluutiossahan toimii rinnakkain kahteen suuntaan tapahtuvaa tarkennusta: (1) "Ladailmiö": Voimavaroja ei tuhlata turhaan, ja jos esimerkiksi jokin luu on niin vahva että se ei käytännössä ikinä aiheuta tappavaa tilaa, se heikentyy, koska sitä heikentävät mutaatiot eivät karsiudu populaatiosta. Tätä voi kuvata sillä että ladatehtailija haluaa tehdä halpoja autoja ja käy siksi katsomassa autonraatoja, ja ne osat jotka eivät koskaan ole rikki, voidaan tehdä halvemmasta materiaalista ja laskea auton hintaa (2) "Mersuilmiö", jossa ominaisuus kehittyy paremmaksi, ja tämä kohdistuu etenkin siihen joka on heikoin, joka aiheuttaa eniten särkymisiä ja kuolemia. ; Siinä kohden on voimakkain valintapaine. Tätä voi kuvata mersunvalmistajana, joka käy autonraatoja läpi ja katsoo mitkä osat menevät eniten rikki ja panostaa sen laadun kehittämiseen. Nämä toimivat rinnakkain, joten lopputuloksena on paitsi se, että esimerkiksi nautojen utareet ovat paremmin utaretulehdusta kestäviä ja nautojen oma immuunipuolustus tehostuu, myös siihen että utareet ovat viimeinen paikka, jossa ongelmat näkyvät. Tällöin sairaaan eläimen tuotos ei laskekaan, vaan tuotos romahtaa vasta kun ongelmat ovat melko suuria. (Ja "viimeinen paikka joka tulehtuu" on utare. Sen sijaan jokin muu paikka saa tulehtua vaikka kuinka paljon, kunhan se ei vaikuta itse tuotokseen.) Tämä vaatii tarkkaavaisuutta jalostamisen kanssa. (Tästä seuraa ilmiö, jota sanon "indikaattorin kierroksi": Kun halutaan panostaa terveyteen ja hyvinvointiin, täytyy panostaa siihen "joka menee helpoiten rikki", sen sijaan että katsoisi jotain asiaa vaikka tuotosta. On etsittävä piirre, joka reagoi selviten siihen että asiat ovat kunnossa. Tosin kun tätä käytetään mittarina, se ei evoluution johdosta ole "herkin kohta" loputtomasti, jolloin jokin muu ominaisuus onkin se "heikoin lenkki". Jos tätä lenkkiä ei vaihdeta, tämä ominaisuus ei enää olekaan mittari siitä että "kaikki on kunnossa".)

Toisaalta kaikki eläimet eivät suhtaudu samaan stressiin samalla tavalla ; Stressiä voidaan myös pienentää. Tässä kohden tärkeää on hallinnan ja ymmärtämisen tunne eläimellä. Eläimen tulee itse joko hallita tilannetta tai kokea hallitsevansa tilannetta, jolloin se ei stressaannu. Jos tästä ei voida tehdä, järjestelmällisyys auttaa. Tämä tarkoittaa sitä että sika tietää mitä tulee tapahtumaan. Ruokintarobotti tulee tiettyyn aikaan. Ja vaikkapa ruokintaämpärin kanssa toiminta tai juttelu tai muu ääntely kertoo että hoitaja on pian tulossa. Näin eläin ei ylläty, ja tämän häiriöstä kokema stressi pienenee tai jopa jää kokonaan pois. Jossain asioissa eläin voi pelästymisen sijasta jopa ilahtua. Itse asiassa tässä kohden hoitajan varmat otteet auttavat myös: Vaikka hän ei olisi teknisesti aivan erityisen taitava, epävarma käsittely hieman tarkemmin voi stressata eläintä. Tietenkin jos nämä kaksi voidaan yhdistää, aina parempi.

Ja on muistettava että hoitaja on eläimen paras virike. Heli Castrénin "Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi" kertoo siitä, minkälainen on tutkimusten mukaan hyvä hoitaja ja mikä johtaa hyvään hoitaja-hoidettava -suhteeseen:
1: Tilan rakenteet ovat sopivia. Hyväkään hoitaja ei saa ihmeitä aikaiseksi, joten elinympäristöön on panostettava. Esimerkiksi pihatoissa olisi hyvä jos perääntyminen olisi mahdollista kaikissa olosuhteissa, koska naudoilla alempiarvoinen väistää ylempiarvoista. Jos tässä ei onnistuta, alempiarvoinen ei voi väistää ja saa sarvesta. Tappelut ja stressi vähenevät kun väistäminen onnistuu.
2: Toimenpiteet suunnitellaan hyvin ja ne toteutetaan systemaattisesti, jolloin hoitaja tietää mitä tekee - ja niin tekevät eläimetkin.
3: Koneita käytetään oikein ja niille suunniteltuihin tarkoituksiin. Tämä tarkoittaa sitä että hoitaja myös osaa ammattiaan.
4: Hoitaja ei kaahota, vaan toimii eläinten kanssa oikein. Eläimet tietävät mitä tapahtuu. Hoitaja on myös rauhallinen ja rapsutteleva. Hoitajan on oltava auktoriteetti, mutta herättää luottamusta. Hänen täytyy opettaa, houkutella ja palkita eläimiä, pelkkä rankaiseminen johtaa siihen että eläin oppii toimimaan oikein, mutta pelkää. Eläin ei siis saa viedä, mutta ei kokea olevansa kiusattu tai ahdisteltu. Erikoista kyllä, on havaittu että hyvät eläintenhoitajat ovat ihmisten kanssa melko hankalia. He ovat luonteeltaan itsevarmoja mutta varovaisia, sisäänpäinkääntyneitä mutta vakaita, varmoja päätöksenteossa mutta silti varovaisia, he ovat käytännöllisiä ja konservatiivisia eli pyrkivät toimimaan vakaasti samalla metodilla. Yllättäen he eivät yleensä myöskään välitä siitä mitä muut heistä ajattelevat. Eläimet siis itse asiassa tarvitsevat sellaista hoitajaa, jonka muut kokevat hankalaksi ja ikäväksi, sellaiseksi jonka luonteelle sopiva paikka ei tunnu olevan "ainakaan hoitotyössä". Lisäksi hyvän hoitajan on tarkkailtava eläimiä ja osattava tunnistaa stressin piirteet ripeästi ja varhaisessa vaiheessa.
5: Hoitajan sosiaalisen ympäristön tulee olla kunnossa, koska muutoin hän stressaantuu ja tämä melko usein purkautuu eläimiin tai ympäristöön. Ei siis voida ajatella että hoitajan olot olisivat jotenkin irrallaan ja eri asia kuin eläinten asiat.