Nyt pyörivissä vaaleissa on usein mainittu ääneen presidentin kuvaukseksi termi arvojohtajuus. En ole, kuten jotkut ehkä ovat huomanneetkin, pidä tästä termistä ja sen käytöstä noin suunnilleen ollenkaan. Sanalla on hieno vihvade, mutta se ei usealle näytä merkitsevän oikeastaan mitään. Tämä termi on ollut mielessäni myös lähellä keskustelun ja riitelyn tematiikkaa ; Itse asiassa tämä minun pieni blogipoloiseni on viime päivinä ollut nimenomaan keskustelemisen määrittelyä, esimerkiksi koulujen uskontokeskustelu on ollut aihe jonka kautta olen lähestynyt poliittista keskustelukenttää.Moni on varmaan hieman pettynyt kun en kannata sellaista mukavaa ja eettisenkuuloiseksi nimettyä määritelmää arvojohtaminen. Sen vastustaminen kun tuntuu helposti samalta kuin vastustaisi koko etiikkaa, moraalia ja arvoja. Eli jos ei ole arvojen puolesta niin on arvoja vastaan. Kuitenkin taustalla oleva ilmiö on mutkikkaampi ; Olenhan moittinut uskontokeskustelukenttääkin nimenomaan siitä että se on määritelty ja pedattu sellaiseksi että se ei ole keskustelukenttä vaan epäkeskustelukenttä. Määritelmän nimi on väärien mielikuvien saamisen vuoksi vain vaihdettava niin että se on osuvaa sisällön kanssa. (Missä näkökulmassa määritelmän sisältö rakennetaan yhteiskunnan konnotaatioiden eikä vapaan mielivaltaisesti vain nimeämällä mikä tahansa merkkijono termin nimeksi ja määrittelemällä mitä sen takana on.) Syynä on se, että uskontokeskustelussa hengellinen puoli yrittää itse asiassa olla nimenomaan arvojohtamista.
Tästä aiheesta Hakamäki kirjoitti tekstin "Arvojohtajuus on vaarallista". Hän kirjoittaa siinä paljon sellaista jota en ole oikein osannut ilmituoda. En tiedä missä määrin tämä määritelmä vastaa virallisia arvojohtamisen sisältöjä tai miten ihmiset kokevat sen. Koska tottapuhuen kyseinen termi näyttää varsin tyhjältä, epäkoherentilta PR -kieleltä jossa paketti ostetaan koska kuori näyttää kivalta mutta sisällöstä ei sitten oikein olekaan mitään tietoa. Paitsi se, että sen täytyy olla hyvä asia kun se nimikin on niin positiivisilla sanoilla varattu. Se kuitenkin joka tapauksessa käsittelee juuri niitä syitä minkä vuoksi itse en ole pitänyt arvojohtamisesta, eli missä määrittein olen ollut kyseistä ilmiötä vastaan.
Hankamäki nostaa esille sen, että arvoja, kuten hyvyys ja kauneus on sinällään vaikeaa liittää johtamisen perusteiksi, vaan ne ovat enemmänkin lähtökohtia. Hän korostaakin sitä että arvojohtaminen olisi teknisesti määriteltävä uudestaan. Näistä Hankamäki sanoo seuraavasti "Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten "Auringonpaiste on kaunista" tai "Viinimarjamehu on hyvää". Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia. Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu "arvojohtaminen" (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua."
Olen Hankamäen linjoilla ja näen että arvojohtajuuspainotus presidentillä on symbolina ja väitteenä jotain joka institutionalisoi jotain joka on äärimmäisen yksityistä. En siis kannata suoranaista sensuuria tai sananvapauden rajoituksia presidentillekään sellaisenaan. Kysymys on enemmän siitä että yksilöiden arvolauselmien rakenne ohjataan presidenttisymbolin taakse ja tälle annetaan valtaa jolla sitten harjoitetaan kontrollia arvomaailmoissa. Näen että rajoitteisiin on joskus tarvetta, ja silloin julkisen tahon, kuten presidentin tai virallisen koulujärjestelmän symbolit ovat ensimmäisenä rajoitettavien listalla. Sillä tuollaisissa paikoissa ne edustavat ideologista valtaa ~ Näytteilläolo on valtakannanotto itsessään, tilanhallinnan merkki.
Siinä missä moni näkee arvojohtamisen jonain joka nousee ruohonjuuritasolta näyttämään kaapin paikkaa, näen että arvojohtajuus yrittää nimenomaan nostaa moninaiselta ja ideologiselta tasolta kokonaisuuden tasolla varsin epäkoherentista ihmismassasta yläpuolelleen ideologista valtaa. Arvojohtaminen muuttuu tällöin joksikin tiivistyy symboleihin ; Suvivirren lauluun kevätjuhlassa (uskonnon valta), ritarilippujen (poliittis-sodankäynnillinen valta), natsien hakaristimerkkeihin (poliittis-tuhomielinen valta) ja vastaavankaltaisiin ulkoisiin merkkeihin. Moni pitää näiden ilmilausumista mielipiteenä. Eräässä mielessä ne ovat siitä kuitenkin etääntyneet, etenkin jos niihin liittyy osalistuttamista, eli jos niiden lausuminen on muukin kuin oman spontaanin mielen ilmaus, vaan rituaali joka katsotaan tehtäväksi olipa mitä mieltä tahansa. ~ Niiden kohdalla on siis tavallaan irrelevanttia - jopa sisäisesti ristiriitaista - viitaata sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun normit päin vastoin kertovat että tässä symbolia esiinnostavassa rituaalissa tulee sanoa tiettyjä asioita olipa itse sitten mitä mieltä tahansa.
Siksipä näenkin, että presidentin tehtävä on olla ensisijaisesti jotain muuta kuin olla arvojohtaja. Toki aina kun tehdään päätöksiä jotka muuttavat maailmaa, ne sisältävät myös relaation asioiden välille. Ja ihmiset tulkitsevat tämän etiikan perspektiivistä ja näkevät sen tämän arvojen valinnan jälkeen hyvänä tai huonona asiana. Etiikka on aina mukana päätöksenteossa. Kuitenkin arvovalintojen rajoittaminen itsetarkoituksellisesti, arvojohtaminen, on jotain jota politiikassa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Ei siksi että etiikka olisi turhaa, vaan sen takia että olen vahvasti sitä mieltä etiikka kuuluu mahdollisimman rikkaasti ihmisyksilöille, ei ideologioille tai edes valtiolle.
Näen presidentinvalinnan tärkeänä tehtävänä esimerkiksi ulkopoliittisena keulakuvana toimimisen. Näen presidentin jonain jota on vaikeaa nähdä tulosjohtamisen tai arvojohtamisen välineenä. Näkisin että tässä mielessä nämä presidentinvaalit eivät kuitenkaan antaneet minulle oikein mitään. Yleensä olen ollut kiinnostunut demokratiasta ja pitänyt äänestyksen tuomaa vaikutusasiaa jonain jota kannattaa tehdä ihan periaatteen vuoksi - jos ei äänestä, ei saa valittaa lopputuloksesta.
Näiden presidentinvaalien kohdalla tilanne oli kuitenkin se, että jokainen ehdokas oli omalla tavallaan riittävän hyvä presidentiksi, mutta yksikään heistä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Moni tutuistani tuntuvat olevan hyvin innoissaan Haavistosta. Hän on varmaan asiantunteva ja hyvä diplomatiassa, mutta samalla heräsi mietteitä siitä onko homoseksuaalisuus diplomaattinen piirre islamilaisissa maissa. Ja samalla heräsi mietteitä siitäkin kuinka moni äänestää seksuaalista suuntautumista ihmisen sijaan - ajatus ei ole niin omituinen, sillä tiedän monen naisen ainakin ääneen kompanneet ihmisiä siihen että äänestäisivät Halosta ensisijassa siksi että hän on nainen. (Sitä miten tämä on oikeasti vaikuttanut äänestyksiin en sitten tiedä.) Itselleni Haavisto jäi ehdokkaista eniten auki, mysteeriksi. Hän ei selvästi edusta puoluettaan vaan itseään, ja itse näyttää olevan kovasti poliittisesti korrekti. Tämä ei ole huono asia, mutta se ei oikein saanut minua innostumaan. (En painanut kakkoseen.)
Tai oikeastaan oli yksi ehdokas joka herätti minussa tunteita. Hänen nimensä on Paavo Väyrynen. Nämä tunteet olivat sellaisia mitä saan kun katson aamulla peiliin. Hänen heikkoutensa ja vahvuutensa - jotka ovat hänen kohdallaan sama asia - ovat juuri sillä tavalla valikoituneita, että hänen äänestämisensä olisikin ollut vähän kuin itseään äänestäisi. Toisaalta minulla oli mukana vahva motiivi joka olisi hyödyttänyt Suomen kansaa ja omaa puoluettani - olen korpikepulainen korkkiruuvijuntti - mahdollisesti enemmän kuin minkään muun ehdokkaan valitseminen. Sillä presidenttinä Väyrynen olisi ollut poissa puolueen toiminnasta. En siis olisi äänestänyt häntä siksi että halusin hänet virkaan vaan siksi että saisin hänet toisesta pois. Lisäksi Väyrynen oli ainut joka luterilaisen kirkon "arvoillassa" (koska kirkkohan omii termin arvoista ja arvojohtamisesta itselleen) osasi ottaa huomioon sen, että uskonnon sekoittaminen politiikkaan on monimutkaista. Uskoisin että hän viittasi tässä juuri siihen että niinkin viaton pieni asia kuin Jumalan Siunausta puheenlopuksi voi olla oikeasti symbolina jotain joka ei ole ilmiselvästi hyvä ja että on kenties diplomaattisempaa jopa valita sen puute kuin osallistuttaminen. Väyrynen osasi siis ainakin tässä yhdessä asiassa tunnistaa sen, että arvojohtamisen nimellä kulkeva asenne presidentiltä on sellaisenaan nimenomaan paha asia.
Kun sitten tuli vaalipäivä, sain pienen oksennustaudin. Siinä sitten harkitsin että ihanko oikeasti olen menossa vaaliuurnille äänestämään henkilöä jonka luonteenpiirteistä en pidä vain siksi että en halua että hän on puolueen toiminnassa. Vai halailenko ämpäriä - ja Assassins Creedin peliohjainta - kotona. Jätin äänestämättä. Jos minulla olisi ollut yksikin ehdokas joka olisi oikeasti herättänyt minussa tunteen että juuri tämä jotenkin muita ehdokkaita olennaisesti innostavampi, olisin kenties saattanut ohjata yökkivän itseni vanerikopille. Nyt en päätynyt äänestämään miestä virasta.
Tämän päivän viittauksen mukaan päättelen olevani epäpoliittinen idiootti, mutta toisaalta en välitä koska sama paikka kertoo että "Presidentin valinta on kuitenkin parilla tavalla merkittävä: se on arvokannanotto ja mediavoitto." Hänkin näkee presidentinvaalissa arvojohtajuuden ja mediakontrollin jollain tavalla arvokkaan asiana. Nyt heitänkin loppuun ilkeän provokaation ; Jätin siis äänestämättä. Valitan silti. (Tein tämä lieventävien asianhaarojen vallitessa mutta tietoisesti.) Onko tämän valittamisen kieltäminen demokraatian vastaista sensuuria, jossa äänestys on ensisijassa oikeus ja ilo ja vain sekundaarisesti velvollisuus? Vai onko valittaminen oikeus joka aidosti syntyy palkkiona äänestämisen velvollisuudesta demokraattisessa ajattelussa? Näihin en osaa sanoa vastausta, mutta näen tälläisenkin kannanottamisen jonain jossa poliittisen käyttäytymisen normi nostetaan johonkin asemaan jonka kautta sitten sovelletaan arvojohtamista. Siksi heilutan hilpeästi keskisormea jokaiselle valittamisestani valittaville riippumatta siitä mitä mieltä he - tai minä itse - olen tästä kyseisestä asiasta.
Kirjoittaja ei ole valitettavasti immuuni arvojohtajuudelle. Hän huomaa joskus olevansa sellaiselle hyvinkin suopea ja joskus hän harjoittaa sitä itsekin. Tämä kertoo vain siitä että hänen eettinen käyttäytymisensä on homssuita ja hänellä on läpeensä turmeltunut perversi persoonallisuus noin yleensäkin. Älkää siis tehkö kuten teen vaan kuten arvojohtajana sanon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti