Ensimmäinen osallistumishenkinen kontaktini "filosofiaan filosofian nimellä" tapahtui yläasteella. Koulussamme oli valinnaisten aineiden joukossa vapaaehtoinen kurssi (1kpl) filosofiasta. En oikeastaan tiennyt mistä asiassa on kysymys. Filosofialla oli hieman etäinen rooli ; Sanan olin toki kuullut ja että se on jotenkin ovelaa ja viisasta.
Valitsin kurssin pääasiassa siksi, että kurssiin kuului ulos koulurakennuksesta menemistä, filosofisia retkiä lähikahviloihin. Lisäksi pidin kurssin opettajaa, Timo Laulajaa, huumorintajuisena opettajana, joten päädyin kurssille kahvinhimon ja huvituksenhaku mielessäni. Joku voisi sanoa että olin kurssilla ns. totaalisen vääristä syistä. Mutta sen ajan koulunkäyntini oli yleisesti ottaen tätä. ~ Kouluaineet siihen aikaan kun olivat kahdenlaisia. Niitä joissa pärjäsin hyvin ja joiden eteen minun ei tarvinnut tehdä työtä ; Matemaattiset ja humanistiset aineet olivat minulle äärimmäisen helppoja, jopa tylsistymiseen asti ; Tuntui että läsnäolo riittää ja saa sopivan hyvän numeron pelkästään sillä. Ja niitä joiden kanssa pärjäsin huonosti ja oikein mikään määrä työtä ei tuntunut tekevän muutosta, esimerkiksi kaikki kieliaineet ja liikunta olivat minulle totaalisen vaikeita. Koulu oli yleisesti ottaen rooliltaan minulle "jotain". Asennevammaa minulla ei opettajien mukaan ollut, halusin vain päästä kohtuu hyvään tulokseen minimaalisella määrällä työtä. ~ Ajattelin että filosofia olisi minulle helppoa, ainakin verrattuna siihen että ottaisin vaikkapa ranskan kielen. Valintana filosofiankurssi ei ollut ilmiselvä, mutta se oli kuitenkin varsin johdonmukaista laiskan laskelmoivaa minua.
Kun kävimme kahviloissa, ei minussa tapahtunut mitään erityistä viisauden kasvua. Filosofisimmat kysymykset mielessäni pyörivät enimmäkseen sellaisten kysymysten kuten "Saako samaan hintaan santsikupin?" ja "Onko jälkiruokia X viellä jäljellä?" Suosikkireissuni oli filosofinen retki "Kahvila Maireaan" (sittemmin konkurssissa), jossa oli erikoistarjous jonka mukaan tietyllä rahamäärällä sai juoda kahvia niin monta kuppia kuin halusi. (Join 12 kuppia, kisasimme erään toisen filosofian kurssilaisen kanssa.)
Lukiossa tilanne ei ollut hirveän paljon parempi. Siellä tarjolla oli yksi pakollinen kurssi filosofiaa. Kävin sen, enkä ottanut edes jatkokurssia. Tämän kurssin aikana olin sentään kypsynyt sen verran että älysin pysyä aiheessa - valitettavasti tärkeänä roolinani oli myös kysyä arkielämän pohjalta provokatiivisia kysymyksiä aiheisiin. Opettajamme Seija Aarto - jonka vaikutus minulle on suuri, mutta samalla tavalla hajanainen, epämääräine, omituinen, pelottava ja kaksijakoinen kuin opettaja Severus Kalkaroksen rooli "Harry Potter" -sarjassa - joutui kohtaamaan minulta esimerkiksi sellaisia kuin "Mikä on filosofian merkitys kun filosofiaa ei voi syödä eikä myydä?". Tämä kysely oli asianmukaista, koska filosofia jonka olin oppinut näytti varsin omituiselta, filosofian arvon tuhoavalta ; Miksi ihmeessä pitäisi ottaa huomioon joku Humen ajatus induktion ongelmasta, jossa henkenä näyttää olevan äärimmäinen paranoija ; Kenties menenkin aamulla jääkaapille jossa kananmuna näyttää kananmunalta, mutta elämänkokemukseni mukainen oletus sen ravitsevasta voimasta onkin katkennut ja se onkin verrannollinen arsenikkiin, tappavaan myrkkyyn. Ihmettelin että miksi tämänlaista saivartelua pitäisi ottaa mitenkään vakavasti.
Joku voisi jopa sanoa että tuohon aikaan kävin koko lukiota vääristä syistä. Lukio oli vain jotain "joka kuului käydä kun olin aika hyvä koulussa" ja koska siitä sai ylioppilaslakin. Ja lukio oli tietysti myös kätevä ihmisten kokoontumispaikka. Joten siellä oli paljon (a) kavereita (b) tyttöjä (c) tyttökavereita.
Varsinainen akatteemisen saivartelun, filosofian, arvostus "kasvoi minulle" vasta melko pitkästi lukiota pääsemisen jälkeen. Voidaankin sanoa että osasin kontekstoida osaamani, Humen saivartelun lokeroiminen kysymykseen "mikä on tietoa" muutti koko suhtautumistapaani ; Induktion ongelman kysymys ei enää ollut leikkiä vaihtoehtoisilla fantasiamaailmoilla vaan siinä oli kysymys perustelun metodiikasta, ehdottomuudesta ja ehdoista. Oikeastaan vasta tämän jälkeen olin tiellä josta minulla ei ollut paluuta.
Kuitenkin voidaan sanoa että alkulähtökohtani olivat monella tavalla parempia kuin se, mitä nyt voidaan pitää kypsänä. Sillä eräässä mielessä filosofia on aluksi ponnistanut elämästä. Ihmiset ovat jo ennen Sokratesta kysyneet ja ihmetelleet asioita. Vastauksia (edes vääriä sellaisia) saadakseen he ovat joutuneet turvautumaan jonkinlaiseen filosofiaan. Näille ihmisille filosofia oli väline ja välineenä tarpeellinen. Filosofia on ollut "elävää". Nykyään filosofia taas on helposti "erkaantunut arkitodellisuudesta" jonka vuoksi se ei enää ole samalla tavalla "elossa ja elävää", se kuvataan nykyään jonain jota akateemiset ihmiset kirjoittavat akateemisille ihmisille. "Filosofian filosofian nimellä" kulkeva vaikutusaluekin on tässä vaihtunut ; Filosofia ei enää ole tieteiden äiti, vaan teologian pikkupiika ja tiedemaailman silloin tällöin liikaa viinaa juova renki.
Ennen filosofia oli sitä, että kysyttiin "onko kuoleman jälkeen elämää?" nyttemmin se on sitä että kysytään "onko filosofian jälkeen elämää?" ; Kokemusmaailmallisesti filosofian rooli on muuttunut sen veran paljon, että on syytä rinnastaa filosofiaa elämäntapana elävään ihmiseen ja akateemista filosofiaa muumioon. Ne näyttävät yllättävän paljon samalta, mutta niissä on tästä analogisuudestaan huolimatta valtava ero ; Jos vaikkapa Sokrateelta - tai tarkemmin "etenkin häneltä" - oltaisiin kysytty, että mihn tarvitaan filosofiaa joka on irtautunut arjesta ja elämästä, hän olisi ihmetellyt, koska filosofian koko oikeutus tuli hänelle siitä että se oli mukana arjessa ja elämässä. ~ Jos hänelle oltaisiin esitetty että tulevaisuudessa filosofiksi kutsutaan ihmistä, joka on ulkolukuna opetellut sokraattisen metodin tunnuspiirteet, hän olisi kenties jopa ihmetellyt että mikä ihmeen metodi se on. Ja tämän jälkeen hän olisi mahdollisesti piinannut vastaajaa erilaisilla horjuttavilla kysymyksillä ja naureskellut ajatukselle tätä kautta.
Tässä mielessä olin kenties filosofisesti kypsimmilläni yläasteella ja filosofisesti luovimmillani lukiossa. Nyt minulla on tarjota vain "kypsyneitä ajatuksia" jotka mitä ilmeisemmin "kypsyttävät" ties keiden ihmisten mieliä, yleensä ei tosin sivistymiseen vaan ärsyyntymiseen.
Kirjoittaja on epävarma siitä, missä määrin hän harjoittelee (ei harjoita) yhä filosofiaa vääristä syistä ; Ehkä filosofia ei kiinnostaisi minua, jos filosofeille ei sallittaisi omituisuuksia, nimenomaan sellaisia omituisuuksia joita tavallinen ihminen - ja etenkin skientisti - joutuisi vakavasti puolustelemaan erikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti