Televisiosarjojen viimeiset jaksot ovat usein erityisen dramaattisia. Joskus niillä halutaan rakentaa esimerkiksi saada draaman kaari täyteen, purkaa viimeiset juonenkäänteet ja lopettaa. Osa sarjoista on vain lopettanut tarinan etenemisen tarpeen. Tästä tyylipuhdas esimerkki voisi olla vaikkapa "Salaiset kansiot" joissa viimeinen jakso tiivistyy Mulderin ilmoitukseen syistä hallituksen salaliiton takana, UFOmaailmanloppu vuonna 2012 on ikään kuin jokin joka huipentaa x -kansion agenttien etsintärupeaman. Hieman eteerisemmän mutta sarjaan sopivasti loppuu taas "Life", jonka viimeisessä jaksossa saadaan syyllinen selville ja kiinni ja Charlie Crews itse asiassa pääsee jatkamaan elämäänsä jonka viattomana vankilaanjoutuminen oli katkaissut. "Ihmemies MacGyver" taas löytää poikansa ja rahoittuu elämään perhe -elämää, joka selittää miksi aina yhtä äimistyttävä pommien rakentaminen klemmareista ja hikisukista loppuu.
Toiset haluavat sitten tappaa sankarin ; Etenkin poliisisarjoissa lopetus olisi kenties muuten hieman esoteerinen kun viimeisessä jaksossa vain laitettaisiin ovi kiinni eikä jaksossa olisi muuten mitään erikoista. Sankarin kuolema on tavallaan tarinankerronnallinen selitys sarjan päättymiselle. ; Joskus tämä syntyy vahingossa kun edellisen jakson cliffhanger jääkin ratkaisematta. "ALF" päättyy tällä tavalla vahingossa ; Hallitus löytää sarjan ärsyttävän karvaisen avaruusolennon ja ottaa hänet tutkimuksiin. Tarkoituksena oli alunperin pelastaa hänet seuraavan tuotantokauden aluksi, mutta tämä tuotantokausi jäi kokonaan tekemättä.
1: Finaalin ja kuoleman yhdistäminen ei tosin ole muutenkaan mitenkään erityisen syvää symboliikkaa ; Hahmon voi tappaa, koska tätä ei enää tarvita. Ja kuolema on aina draamaa. Siksi esimerkiksi yksi huhutuimmista loppuratkaisuarvauksista "Harry Potterista" oli se, että myös Harry kuolee. Ei kuollut (mutta kävi kuoleman porteilla).
Ja sitten on niitä sarjoja joita haluaisin korostaa. Niissä sankari ei kuole. Mutta kuitenkin johonkin pään pieneen sopukkaan jää kaivelemaan se, että entä jos tässä itse asiassa olisi sittenkin tapahtunut nimenomaan kuolema, tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta kätketystä kuolemasta. Näistä esimerkeiksi nostaisin kaksi komediasarjaa. "Kaikki rakastavat Raymondia" ja "Seinfield". (Alla oleellinen juonireferaattina.)
1: "Seinfield" lopettaa sarjan jaksoon jossa sarjan päähenkilöt ovat lento -onnettomuudessa ja päätyvät Lathamiin. Tässä kaupungissa on tiukka moraalikäsitys. Ja hahmot joutuvatkin oikeuden eteen siksi että eivät auta onnettomuuteen joutunutta. Yhtä hahmoista kiinnostaa oma puhelinkeskustelu eikä hän narsismissaan jaksa kiinnittää huomiota koko tapaukseen ja toinen taas ottaa peräti kameran esille jotta voisi ottaa tapausken talteen ja huvitella sen parissa kotonaan ja palata viihdemielessä hetkeen uudestaan ja uudestaan. Kaupunki katsoo tämän hyvin pahana ja syntyy oikeudenkäynti. Tässä vilahtaa useita hahmoja joihin sarjan henkilöt ovat kohdanneet sarjan varrella ja joita he ovat kohdelleet jollain tavalla karusti. Siksi heidät laitetaan vankilaan ja Seinfield jää murehtimaan sitä, mitä hän kuvaa elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi. Hän saa aamiaismuroihinsa vain puolet siitä maidosta mihin hän on tottunut.
2: "Kaikki rakastavat Raymondia" taas kertoo siitä miten Raymond joutuu risaleikkaukseen ja sairaanhoitajilla on vaikeuksia saada häntä heräämään nukutuksesta. Tämä järkyttää kaikkia odotushuoneessa siinä vaiheessa olevia valtavasti. Tieto järkyttää kaikkien tavan kokea Raymond. (Ja hänen äitinsä joka oli tässä välissä käymässä WC:ssä ja jonka hysteeristä reaktiota pelätään). Raymondille ei kerrota tästä aluksi mitään. Ihmiset reflektoivat tunteitaan asiasta. Raymondin reaktiot ovat mielenkiintoisia koska ensin hän säikähtää siitä että hänelle ei kerrottu. Koska vaikka nyt ei tapahtunut mitään, niin jos hän olisi oikeasti kuollut eikä kukaan kertoisi tästä hänelle itselleen, niin mitä siitäkin sitten tulisi. Lisäksi häntä kiinnostavat ihmisten reaktiot. Tässä kuvaavaa on se, että hän olettaa melko vähän, mutta että ihmisten reaktiot ovat olleet kovempia. Esimerkiksi vaimonsa Debran hän ajattelee miettimään hautajaisia, lasten hoitamista yksin ja deittaamisen aloittamista. Kaikki ihmiset ovat kiltimpiä Raymondille ja hän kysyykin puolisoltaan että entä jos hän on sittenkin kuollut ja päässyt taivaaseen.
Onkin huvittavaa ajatella että kun Raymond on huolissaan siitä että jos hän kuolee eikä kukaan kerro hänelle, niin juuri tämänlainen tilanne olisi se jolta se näyttäisi. Ja itse asiassa Seinfieldinkin maailma voidaan nähdä tuonpuoleisena. Tarinoiden onnettomuus olisi siis eräänlainen metafora kuolemalle - sarjan henkilöt tarinassa vain unohtivat/olivat tietämättömiä siitä että tämä oli metafora. Tämä taas johtaa miettimään tuonpuoleisasioita. Esimerkiksi asiaa voisi lähestyä kristillisen tematiikan kautta.
Jotta voidaan katsoa mistä on kysymys, voidaan katsoa elämisen arvioinnista. Kreikkalaisten mukaan ihmisen elämässä kuolema oli tärkeä koska sen jälkeen elämää voitiin arvioida kokonaisuutena. Ja sitä ennen se olisi vain vaillinaista. Näin hyvä elämä ja sen arvioiminen olisi aina jälkipolvien tehtävä. Koska kyseiset televisiosarjat ovat loppuneet, voimme pitää jo tätä tilaa jonkinlaisena kuolemisen metaforan metaforana ja lähteä kikkailemaan tästä eteenpäin. (Jos vastaan tulee vaikeuksia, muista toki että kupillinen ganjaa auttaa yleensä tässä vaiheessa.)
Sekä "Seinfieldiä" että "Kaikki rakastavat Raymondia" (sarjana ja kokonaisuutena) yhdistää se, että ne ovat pieniä maailmoja. Niissä ei tapahdu mitään hirvittävän dramaattista. Niiden todellisuutta voi pitää jopa jollain tavalla latistuneena ; Niissä ei ole hirveästi ulottuvuuksia hedonismin ja aivan tavallisten arkitapahtumien ulkopuolella. "Raymondin" (lyhyesti tästä eteenpäin) maailmassa kirkko on jotain jota vältetään jotta voidaan katsoa televisiota ja hankalat aiheet ovat jotain josta soitetaan papille ja vaaditaan häneltä vastaus. Syvällisimmät hetket koetaan ruuan kanssa - kokkaaminen ja ruuanlaittotaidot ja syöminen määrittävät yllättävän paljon sarjan hahmojen asemaa. Molemmissa sarjoissa nostetaan meteliä pienestä ja kisataan kisaa jossa tarjolla on aina vain "pieniä voittoja" jotka eivät käytännössä muuta mitään. Lisäksi Seinfieldin hahmot ovat pikkumaisia. Ja tämä piirre kuvaa myös Raymondia, joka on ihmisenä laiskanpulskea. Yksi olennainen ero on ; "Seinfieldin" sarjan maailma on kylmä. Sarjan henkilöt ovat hedonistisia, narsistisia, toisista välittämättömiä se on pohjimiltaan kyyninen ja kylmähenkinen. "Raymondin" kaikissa hahmoissa on jotain hyvää, sen maailma on pohjimmiltaan romanttinen ja lämminhenkinen.
1: "Seinfieldin" maailman voidaan katsoa kuvaavan "pientä Helvettiä". Koko sarjan synkin idea on se, että vaikka sen hahmot ovat varsin kamalia, heille ei oikeastaan tapahdu koskaan mitään sellaista jota voisi kutsua takaisinmaksuksi tai kompensaatioksi. Tätä kuvannee jo se murhe mikä seuraa siitä että maitoa ei saada muroihin tarpeeksi ; Sitä kuvataan elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Sarjan hahmot eivät hyvitä tekemiään pikkuilkeitä tekoja. Mutta pikkuilkeys on kuitenkin otettava esiin ; Sarjan hahmot eivät kuitenkaan tee massamurhia. - Viimeisen jakson oikeudenkäynnissäkin on esimerkiksi nostettu sellaisia tapauksia kuin eräässä jaksossa tapahtunut herkullisen leivän varastaminen ja ahmiminen. Tuntuu kohtuulliselta että teoista vastataan juuri tämänlaisella kompensaatiolla. Myös kuoleminen onnettomuudessa tuntuisi reilulta ; Siihen liittyy aggressiota, väkivaltaa ja muuta vastaavaa.
2: "Raymondin" maailman voidaan katsoa kuvaavan pientä taivasta, jotain jonka hän ansaitsee armosta, ei siksi että olisi onnistunut nousemaan pikkuahneutensa yläpuolelle. Olennaista on se, että myös Raymondin "pieni taivas" oikeutetaan muiden ihmisten reflektioiden kautta ; Se, että Robert musertuu kokemuksesta niin että hänen on vielä tilanteen ratkettuakin vaikeuksia ajaa kotiinsa sen sijaan että valittaisi siitä tavanomaisesta (kuten siitä että Raymond sai syödä hänen herkullisen voileipänsä, jota sitäkin varmasti tapahtui). Tässäkin eudaimonian arvioivat jäljelle jääneet ihmiset. Raymondin kuolemaksi kuviteltava nukutuksesta heräämättömyys taas on passivinen, eiaggressiivinen ja rauhallinen ja kivuton tapa kuolla. Tämäkin tuntuu tilanteeseen sopivalta ja oikeudenmukaiselta.
Tässä tematiikassa voidaankin ottaa avuksi eksistentialismi. Sillä vaikka paratiisin ja viimeisen tuomion henki onkin mukava ottaa tälläisessä hieman leppeämmässä ja positiivisemmassa sävyssä esille, on tällä ajatussuuntauksella kuitenkin silläkin jotain olennaista sanottavaa asiaan. Tällöin siirrytään teologian yleisemmästä oikeudenmukaisuuden käsitteistä henkilökohtaiseen maailmaan.; Tätä kautta eudaimoniasta voidaan nimittäin jatkaa askel individualistin itsereflektion suuntaan. Koska sarjassa reflektoidaan kuolemaa - Sekä Debran romahdus että voileipänaisen suuttumus voidaan nähdä tämänlaisiksi - he itse asiassa tekevät olemassaololle sen, mitä joskus tehdään poissaololle. Eksistentialismin yksi tärkeimmistä ideoistahan on se, että todellinen maailma on yksi asia, mutta se mitä ihminen kokee onkin sitten jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi ihminen joka menee kahvilaan jossa odottaa ystävänsä olevan ja tämä ei ole siellä, hän kokee poissaolon. Normaalisti tämänlaista poissaoloa ei tiedosteta kun ajatellaan vain sitä mikä on läsnä. Ja tässä tapauksessa ihmiset tiedostuivat sen mitä on. Debra oppi siitä miten tärkeä Raymond on siihen heijastaen mitä hänen poissaolonsa tarkoittaisi. (Kahvilassa poissaoleva ystävä voi aiheuttaa huolta tai kiukkua, riippuen varmaaan siitä onko poissaoleva Raymond Barone vai Jerry Seinfield.) Tämä tosiasia ei kuitenkaan kuvannut Raymondia vaan Debraa itseään.
Henkilökohtainen taso muistuttaa siitä miten eksistentialistinen maailma ei käsittele ulkoisesti suuria tai yleistettäviä asioita. Debran reaktio siitä että hän ei ole osannut nähdä Raymondia oikein on hänen oma "pieni helvettinsä". Tämä koskeekin eksitentialismia, etenkin ateistinen eksistentialismia, yleisemminkin. Se nimittäin tarjoaa lähinnä "pieniä taivaita" ja "pieniä helvettejä". Ja ne kaikki tapahtuvat tämänpuoleisessa, eivät tuonpuoleisessa. Eksistentialistisessa maailmankuvassa tapahtumat ovat suhteellisia mutta minuus ei ole. Näin ollen tekomme ovat hyviä ja huonoja vain siinä valossa heijastavatko ne itseämme vai eivät. Näin ollen mikään määrä "pieniä voittoja" tai "pieniä häviöitä" ei määrittele meitä sisäisesti ja rakenna luonnettamme. Eksistentialistisessa maailmassa ei ole minuutta määritteleviä voittoja, vaan minuus määrittelee teot voitoiksi ja tappioiksi. Niillä ei ole ulkoista merkitystä, vaan ainoastaan sisäinen merkitys. Tätä kautta käy helposti niin että suuret tarinat ovat kuolleet. Jäljelle jää pieniä tarinoita, ja ne voivat tarjota vain pieniä taivaita ja pieniä helvettejä.
Tämänlaisen miettiminen onkin tärkeää. Moni ajatteleekin jopa niin että vasta oman kuolevaisuuden käsittäminen (eikä vain tietäminen, vaan ymmärtäminen) saa ihmisen ikään kuin tekemään itselleen ajatuskokeena sen "kuolemanjälkeisarvoistelun" jota kreikkalaiset arvostivat. Ainakin minun kohdallani tässä kohden ei synny mitään hirvittävän dramaattista täydellisyys-katastrofi -ajatuksia. Elämänhaaskauskysymys ja maailmanmuuttamiskysymys ei kohdallani johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Minulla on kerrottavanani pieniä tarinoita. Ja niille jotka ovat viehättyneet melodramaattisiin "suuriin kertomuksiin" kerron vain että luultavasti "pienet kertomukset" ovat niitä joita on enemmän. Ja jos tämä tuntuu pahalta, niin kannattaa muistaa että ne pienet tarinat ovat oikeasti riittävän hyviä. Kaikesta huolimatta.
Itse asiassa "Raymondin" maailma antaakin näistä pienistä asioista hyvän opetuksen. Sillä Raymondin kuoleman tuoma stressireaktio tarjoaa Debralle ns. eksistentiaalisen peruskokemuksen. Tämän jälkeen hän ihastelee Raymondin jäätelönsyöntiä vaikka ei halua edes jäätelöä. Ja hän kertoo itkuun loppuen siitä miten hän aikoo seuraavana päivänä viedä lapset tarhaan, käydä kaupassa ja pesulassa. Ja että Raymondin ei tarvitse käydä pesulassa koska hän toisi pesulasta kuitenkin tapansa mukaan jonkun toisen vaatteet. Nämä pienet asiat näyttävät tärkeiltä. Sillä se, että vaatii ja odottaa suuria tarinoita, mahtipontista ylimaallista merkitystä, valtavan suuria asioita, voikin olla juuri se, joka tarkoittaa elämän väheksymistä. Pienten tarinoiden arvostajan elämä on sietämätöntä nautintoa, suurten tarinoiden ystäville elämä latistuu maailmanlopun odotteluksi, tuonpuoleistestiksi ja muutenkin pettymykseksi.
Kirjoittaja toivoo että kun hän kuolee, että asiasta kerrotaan hänelle. Sillä hän ei siedä tietämättömänä olemisesta. Huonokin tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan. Tässä lohduttaa tietysti se, että jos kuolema on lopullinen, en koe tietämättömyyden tunnetta vaikka kertominen onkin turhaa. Ja jos ei, niin on muistettava se, että kertoja ei ihan varmasti tiedä että en kuule - hänhän tietää vain sen, että en vastaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti