(Casey Luskin, "The Magic of Reality: Richard Dawkins's Latest Attempt to Produce Young, Angry, New Atheist Clones")
Ylläolevassa sitaatissa voisi havaita ironiaa, jos vain muistaa että Casey Luskin on lakimies "Discovery Institutella", jonka tavoitteena on edistää teististä maailmanymmärrystä ja vastustaa naturalistista todellisuuskäsitystä niin että tämä saataisiin peräti pois tieteestä ja mielellään yhteiskunnastakin. Tämä on hauska, hieman häijykin, tapa rakentaa kiinnostuksen herättävä koukku joka ei ole aivan irrelevantti, mutta joka kuitekin enemmänkin johtaa varsinaiseen asiaan.
Luskin nimittäin viittaa tässä myös johonkin on kuitenkin jotain joka on pienen filosofisen analyysin paikka. "Dawkins then feeds kids shaky logic about why they should never believe in miracles. Taking the tired old Humean approach, he claims that if someone seemingly trustworthy tells you about a miracle, your first inclination should be to believe the person is lying because "the 'miracle' of their lying would still be a smaller miracle than the [miracle] they claimed..." (p. 255) But doesn't this simply assume that miracles don't happen?"
Luskinin kannanotto viittaakin selvästi Humen ajatteluun. Humen suhtautumistapa ihmeisiin onkin jotain jota Discovery Institute vastustaa hyvin usein, ja jonka he katsovat romuttaneensa. Hume näyttääkin olevan Intelligent Designin kananttajien inhokkifilosofi, siitä huolimatta että hänen induktion ongelmansa lienee yksi tärkeimmistä - ellei peräti tärkein - loogisen positivismin kumonnut yksittäinen argumentaatiorakenne - ja loogisen positivismin kritiikkiä Intelligent Designistit käyttävät skientismin, naturalismin ja ateismin moittimisessa. (Esimerkiksi ihme+analogiakombinaation kohdalla heidän argumentaationsa on Humea vastustavaa ja voitonriemuista retoriikkaa sisältäviä mutta läheisempi tarkastelu näyttää tämän kompleksisemman argumentaation varsin ontoksi.) Humen keskeisyys lieneekin riittävä syy sille että katsoa mitä Hume on väsyneessä ja ehdottomasti esimekriksi Discovery Instituten lakimiesten kumoamassa argumentaatiossaan sanonut. Discovery Instituten mukaan anekdoottien hylkääminen suoralta kädeltä on samaa kuin maailmankuvallinen ennakko-oletus siitä että ihmeitä ei ollenkaan ole.
Tässä blogauksessa katson vain sitä, miten Hume on käsitellyt ihmettä. Ja kurkistan hieman mihin sitä on muokattu ja sovellettu nykyaikana. Mielestäni tämä on hyvin relevanttia kun arvioidaan esimerkiksi ID -skenen onnistumista
Tässä mielessä Humen "On Miracles" on hieman hankala. Se on luettava melko tarkasti ja mietteen kanssa, koska ilman sitä on aivan normaalia että järkeväkin ihminen voisi ajatella että Hume todellakin ennaltamäärittelee ihmeen epätodennäköiseksi. Kuitenkin tarkkaavainen lukija voi huomata esimerkiksi sen, että Humen argumentti ei itse asiassa suoraan kumoa tai sulje ihmeitä mahdottomaksi - tai edes väitä että analyysi olisi virheetön. Kysymys on siitä, mikä on evidenssin nojalla järkevää uskoa. Tästä mielestäni valaisevaa on viitata Humen kertomukseen Intialaisesta prinssistä joka on ihmeissään kun hän kuulee matkamiehen kertovan että pohjoisessa on talvisin kiinteää ja kovaa vettä. Intialaisen prinssin on vaikeaa uskoa tätä, koska häneltä puuttuu kokemusta, jos hän tietää siitä miten neste muuttuu kiinteäksi, suhde uskomiseen muuttuu.
Tämä kuvastaa sitä, että Humen argumentaatio onkin luonteeltaan hyvin tietynlaista:
1: Se pitää pelkkää tarinaa ja anekdoottia itsessään arvottomana. Tarinat täytyy aina tukea jonkinlaisella evidenssillä.
2: Se ei pidä analyysiä erehtymättömänä, vaan myöntää erehtymisen mahdollisuuden. Näin se tarjoaakin tilaa korjata virhe. Intian prinssin fysiikan opissa käyminen avartaa hänen mieltään veden uusista ominaisuuksista ja hän oppii asioita. Hän oli aikaisemin perustellusti väärässä ja nyt hän on perustellusti oikeammassa - ei kuitenkaan kenties lopullisen oikeassa. Hän ei kuitenkaan ala uskomaan "ihan mitä tahansa" ja tieto eroaa tätä kautta olennaisella tavalla pelkistä uskomuksista, joissa pohjana on tiedon sijasta (silminnäkijään) luottamisen tunne.
3: Humen argumentaatio ei perustu suoralta kädeltä kumoamiseen a priori - kuten Discovery Instituten ihmiset väittävät aina - vaan onkin itse asiassa todennäköisyysarvio joka tehdään a posteriori, todistusaineiston jälkeen. Ihmisen elämänkokemus koostuu havainnoista, ja Intian prinssillä on kokemusta esimerkiksi uimisesta ja juomisesta. Näin on implisiittisestikin selvää että veden nestemäisyys ja eikiinteys on hänelle kokemuksenvarainen tieto, ei ehkä erehtymätön totuus mutta ei taatusti mikään nojatuolissa ilman tietoja tehty premissi.
Dawkinsin "The Magic of Reality" viittaa tähän "Hume didn't come right out and say miracles are impossible. Instead he asked us to think of a miracle as an improbable event - an event whose improbability we might estimate. The estimate doesn't have to be exact. It's enough that the improbability of a suggested miracle can be roughly placed on some sort of scale, and then compared with an alternative explanation such as hallucination or a lie." ja Luskinkin myöntää tämän linkkini takana. Luskin on lakimiehenä ei kuitenkaan näytä huomaavan tämän hänen esillelaittamansa lauseen sisältöä vaan esittää maailmankuvallisen vastalauseen joka ohittaa todennäköisyysarvion luonteen. "Of course it's good advice not to simply accept without investigation every claim of a miracle. But under all other circumstances you can think of, you would consider the testimony of a sane, credible witness trustworthy. Why not about miracles too?" Hän siis väittää että Humen epätodennäköisyys on luonteeltaan apriorista ja että hänestä anekdootteihin on aina luotettava jos ei muuta anneta.
Mutta kun mietitään minkälaista evidenssiä meillä on maailmasta, voimme sanoa melko yksikantaan seuraavanlaisesti. Ihmeiden todennäköisyys arvioidaan kokemuksen kautta. Hume perustelee ihmeiden epätodennäköisyyttä sellaisella tavalla joka näyttää Discovery Instituten veikoilta aina unohtuvan ja hän tekee sen tavalla joka on erittäin relevantti yhä tänäkin päivänä. Meidän kokemusmaailmamme ihmisistä nimittäin tietävät että kun kyseessä on ihmeiden, kummituskertomusten ja avaruusolioiden kaappaamisen kaltaiset ilmiöt, ne ovat kaukana arkikokemusmaailmastamme. Ihmiset kertovat anekdootteja koirista ja Loch Nessin hirviöistä, mutta näihin tarinoihin ei tarvitse suhtautua samalla tavalla, koska ns. muu todistusaineisto tekee koirista paljon tavallisemman ilmiön.
Kun katsotaan todellisuutta, tiedetään että vain hyvin harvaa ihmekertomusta on tuettu uskottavalla todistusaineistolla. Tämä tarkoittaa sitä että arjen kokemuksen mukaan ihmeet ovat hyvin harvinaisia. Kokemuksemme on näyttänyt myös että ihmiset voivat nähdä kaikenlaista mielenvikaisuuksissaan, huumeissaan tai puoliunissaan. Ihmiset voivat myös väärentää todistusaineistoa, valehdelleet muuten, ovat erehtyneet ja luulleet jotain tavallista ilmiötä ihmeeksi, ja joskus käy niinkin että vain tarinana kerrottu on otettu todesta ja tätä levitetään tositarinana, joskus jopa omakohtaisena sellaisena. Ja monissa ideologioissa kannustetaan siihen, että uskonnonlevittämisen puolesta on ikään kuin lupa valehdella. (Lying for Jesus) Valehtelu ihmeasioiden kohdalla on vähintäänkin tavallista. Näin ollen on aivan rationaalista uskoa että jos meillä on pelkkä tarina ihmeestä on nimenomaan kokemusmaailmamme antama tieto siitä että ihmetarinat ovat todennäköisemmin puppua kuin totta.
1: Casey Luskinkin tietänee että lakituvassa kaikkia silminnäkijäkertomuksia ja todistajanlausuntoja ei katsota automaattisesti tosina. Ristikuulustelulla ja muilla vastaavilla voidaan päinvastoin kaivaa maata todistajan jalkojen alta. Jokainen lakimies tietää että näin tuleekin voida tapahtua. Mutta yleisesti ottaen tiedemaailma ei ole lakitupa, joten vertaus on tässä lähinnä vastavinoiluna Luskinille, jolle näiden kahden ero näyttää olevan vähintään hämärä.
Tämänlaista tilannetta vastaan ID -puolelta voidaan selittää että tässä tehdään virhe ja käsitellään kaikkia ihmetarinoita ikään kuin ilmiönä. Silloin vastaan tulee ainakin "uniikki vs ilmiö" -tilanne. Tässä tilanteessa riittää kenties kuitenin se, että:
1: Jos ihme onkin uniikkitapaus, niin tarinat ihmeistä ovat hyvinkin kulttuurillis-sosiologinen ilmiö. Jos ihmeet ovat pistemäisiä yksittäistapauksia, on selvää että tästä ilmiöstä vain hyvin pieni osa on aitoja ihmeitä. Muutenhan ei olisi ainutlaatuisia yksittäistapauksia vaan laajempi ilmiö josta voitaisiin tehdä tutkimusta frekvenssianalyysin keinoin. Humen argumentin oikeutus rakentuu tällöin suoraan aineistosta, joka antaa meidän käsitellä tarinoita siten että ne peilataan kulttuurillis-sosiologiseen taustailmiöön ; Kun meillä on tarina, on selvää että se kuuluu sarjaan kulttuurillista narraatiota, ja tämä ilmiö on nimenomaan laajempi ilmiö. On mahdollista että se on myös aito ihme, mutta koska aidot ihmeet ovat pistemäisiä uniikkitapahtumia, on selvää että tämän todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Siksi on todennäköisempää että juttu on vain tarina.
2: Jos ihme onkin aito ilmiö, eli toistuva, sitä pitää voida tutkia tilastollisin keinoin. Meidän tulee tämän väitteen todistamiseksi tehdä tutkimusta joka vaatii muuta kuin maailmankuvallisen todennäköiseksi olettamisen. Ilmiötä tulee silloin voida mallintaa ja tätä Luskin ei suostu tekemään vaan käsittelee tarinaa vain anekdoottina ilman siihen liittyvää tukevaa evidenssiä. Pelkillä väitteillä ja oletuksilla ei kuitenkaan voida tehdä tiedettä ja tutkimusta.
Humen ajattelu on tietysti vain lähtökohta, josta hienostuneempia kulmia löytyy esimerkiksi Quinen ajattelusta. Sillä on samantapaista ajattelua joka johtaa samantapaisiin tuloksiin. Olenkin huomannut että Duhemin-Quinen teesiä kohdellaan ID -puolella hyvin samalla tavalla kuin Humen argumenttia. Se valitettavasti ohittaa kuitenkin valtaosan Quinen argumentaatiosta, eli tämä kritiikki on Humen kohdalla kenties vielä suurempi olkiukkoargumentti kuin Humen kohdalla.
Tällä argumentaatiolla on mielenkiintoinen suhde myös uusateismin ymmärtämiseen. Sillä moni ajattelee että uusateismi kieltää Jumalan maailmankuvallisesti, eli että kyseessä olisi jonkinlainen puhtaasti oletuksenvarainen uskomus joka premissinomaisesti sulkee Jumalan mahdottomana ja kiistää sen mahdollisuudenkin. Moni ei tunnu huomaavan sitä mitä uusateistit pitävät tärkeänä. Eli sen, mikä löytyy heidän bussikampanjoistaankin "THERE'S PROBABLY NO GOD. NOW STOP WORRYING AND ENJOY YOUR LIFE" Tämä on varsin konkreettinen muistutus siitä että uusateistit eivät sulje vaihtoehtoja suoralta kädeltä pois. Epätodennäköisyyden mainitseminen onkin kahdella tavalla merkittävä oivallus ja parannus perinteiseen ateismiargumentaatioon nähden;
1: "Entinen ateismi" perustui alkuoletukseen "Jumalan kuolemasta", eli ne ovat puhtaasti presuppositionistisia ; Eksistentialistinen ateisti oletti olevansa maailmaan heitetty ja jatkoi sitten tästä oletuksesta unohtamalla delegaationäkökulmat ja tekemällä itse. Nykyinen taas perustuu todennäköisyyden arvioimiseen.
2: Perinteinen Jumalan puolustus on nojautunut siihen että Jumalsta on tehty falsifioimattomissa ja kumoamattomissa oleva kritiikki-immuuni konsepti. Ja tästä on sitten jatkettu siihen että ateismi on naurettavaa koska se ei ole suinkaan kumonnut Jumalan olemassaoloa. Uusateismi sen sijaan viittaa siihen että Jumalaan uskomisesta ei ole minkäänlaista a posteriorista evidenssiä, ja se päinvastoin rakentuu esimerkiksi juuri sellaisiin anekdootteihin joiden taakse ei ole muuta voimaa kuin sanojan sana. Vanhassa ateismin mallissa oli mahdollista uskovainen vetosi kunniaansa ja siihen että tarinan epäily olisi epäkunnioittavaa. Uusateistinen malli rakentaa tässä sen, että tutkimus katsoo asiaa ja kritiikki ei koske ihmistä vaan hänen esittämäänsä väitettä.
+: Nämä parannukset jäävät tietysti huomaamatta jos jämähdetään - Luskinin tapaan - pelkästään premissientuijottamisluulon tasolle. Oletus "jumala on epätodennäköinen" olisi sellaisenaan alkoletus joka ei ole sen vähemmän mielivaltainen kuin olettaa suoraan että "Jumalaa ei ole". Mutta kun näkökulmaksi valitaankin se, että apriorisen sijaan nojataan aposterioriseen todistusaineistoon jolla asioita tuetaan, käykin niin että Luskinin ja valtaosan muidenkin uusateistin kriitikoiden lausunnot näyttäytyvät olkiukkojenrakentamiseen perustuvaan red herringiin.
Itsekin joudun agnostikkona ottamaan tämän huomioon. En suinkaan nojaa Jumalan olemassaolossa tai uusateismin hylkäämisessäni mihinkään apriorisiin oletuksiin. Sen sijaan korostan tutkimusaiheen harvinaisuutta ja sitä että Humekin näyttää että todennäköisyydestä ei kannata mennä ehdottomuuteen. Agnostismini onkin sellaista ihmeitä kiistävää laatua ; Jumalaa ei kenties ole "pistetty filosofialla ihan päiviltä", mutta saatanan laiskaa nykyelämää viettäväksi hänet on ainakin osoitettu. Casey Luskinilla ja Intelligent Design -ihmisillä ei liene tämänlaiseen luksukseen tilaa, koska heidän koko antievolutionistinen retoriikkansa nojaa ajatukseen jossa epätodennäköinen on mahdottoman synonyymi (tai ainakin melkein). He päättelevät että jos jokin on epätodennäköistä, voidaan suoraan oikoa ajattelemaan että asia on epätosi. Dawkins tekee samanlaisen ajattelun. Ja kumpaakaan näistä en komppaa. Minulle epätodennäköinen ei ole mahdottoman synonyymi - epäuskottavan tai lisätodistusta taakseen vaativan synonyyminä sitä kuitenkin voidaan minustakin pitää.
Tässä mielessä Luskiniin voidaan jopa suhtautua tietyllä huvittuneisuudella. Hänen kirja-arvionsa onkin siksi nähtävissä osana sitä valtavahkoa todistusaineistoa joka viittaa että Casey Luskin, joka on monin muin paikoin viisas ja oppinut mies josta lakimiehen tutkintokin on näytteenä, on juuri tässä kyseisessä aiheessa hahmo jonka loogis-filosofinen oivaltavuus on, jos ei olematonta, niin ainakin hyvin harvinaista, pientä, epätodennäköistä. Näin voi tietysti käydä jos tekee sitä mitä lakimiehet tekevät 50% ajasta. Eli ovat häviäjän ja väärässäolevan puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti