Hitchensin "God is not Great" -kirjassa yhtenä teemana oli se, miten uskonnollisuus värittää hyvin monet aiheet. Hitchens puhui siitä miten uskonto myrkyttää kaiken "religion poisons everything." Tällöin aihe värittyy usein niin, että se nähdään vain tästä uskonnollisesta konseptista. Tämä tietysti tekee yhteiskunnassa elämisestä omituista jos ei tätä uskonnollista vakaumusta jaa. Koska kaikki keskustelu käydään vain uskonnollisesta kulmasta ja uskonnollisin ehdoin. Tietyt mielipiteet nähdään tämän jälkeen vain reaktiona uskontoon, kuten uskonnonvastaisuutena ja tätä taas syytetään uskonnonvapauden rikkomisena.
Tämä tuli mieleen, kun luin facebookissa "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ketjua. Siellä nousi esiin se, että avioliitto on aiheena retorisesti uskonnollistettu. Vaikka avioliittoa voidaan tarkastella ties mistä linjasta, niin avioliittokeskustelu kuitenkin näyttää redusoituvan aina jotenkin uskontoon. On joko suoraa "Raamattuun" vetoamista tai hieman epäsuorempaa luonnollisuusargumentaatiota joka vetoaa siihen että Jumala on luonut tietyn luonnonjärjestylsen. Toisin sanoen avioliittodiskurssi on latistunut, on vain yksi tärkeä tematiikka ja muut tematiikat ovat epätasa-arvoisia, huonompia ja turhempia kulmia..
Monet selvästi kristilliset tahotkin näkivät asian pahana. Keskustelun uskonnollistumisen katsottiin huonona asetelmana "Nykyinen asetelma ruokkii "kiihkouskovaiset" vastaan "normaalit" vastakkainasettelua ja haittaa kunnollista keskustelua." Kun avioliitto on kysymys, johon uskonnoilla on kanta, mutta joka ei aiheena ole välttämättä uskonnollinen olisi kannattavaa laajentaa argumentaatiokenttää myös puhtaasti yhteiskunnallisten ja muunlaisten argumenttien suuntaan. Uskonnollisesti neutraali yhteiskunnallisella tasolla pysyvä argumentaatio ei hylkäisi sekulaaria ihmistä ja kieltäisi hänen mielipidettään, näkökulmiaan ja osallistumistaan.
Kaksipuolinen kolikko.
Pasi Turunen muistutti ansiokkaasti että uskonnollisen keskustelun mukanaolo on kuitenkin monelle tärkeää ; Uskovaiset haluavat tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä vakaumuksestaan johtuen eivätkä siitä huolimatta. Puhdasta yhteiskunnallista keskustelua hän pitää tämän vuoksi jopa syrjivänä. Turunen esittää että "Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle". Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asenneetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet."" Turusen mukaan uskonnollisen perustelujen esittäminen kuuluu uskonnonvapauteen ja että sekulaarikin ihminen voi ymmärtää kristillisen avioliiton perusteet.
Vaikka Turusen puhe onkin tuttua "osallistuttamispakkoargumentaatiosta" jossa esimerkiksi kirkosta eronnut opettaja saattaa joutua kirkkoon, ja sama osallistuttamis koskee monia koululaisiakin. On kuitenkin hyvä huomata, että osallistuttamattomuuden puolelta löytyy paljonkin kristillistä argumentaatiota. Esimerkiksi silloin kun koulun seksuaaliterveyspuolen on katsottu rikkovan vakaumusta vastaan. - Ja itse asiassa myös samaa sukupuolta olevien avioliitto voidaan nähdä osallistuttamisena, jossa avioliittokonsepti jaetaan dialogisesti sen sijaan että oltaisiin monologissa yhden uskonnon kanssa.
Asiassa on selvästi kaksi puolta. Ja Turusen näkemys esittelee niistä erinomaisesti toisen puolen ; Kuitenkin hänen lainaamaansa Habermasia voidaan soveltaa nimenomaan lähtökohtaan, joka ei kiistänyt uskonnollisen diskurssin olemassaoloa vaan kyseenalaisti sen, että se on se kaupungin ainut peli. Ja tällöin uskonnon mukanaoloa ei tarvitse oikeuttaa, kun kysymys on siitä että "voitaisko puhua joskus jotenkin muutenkin. Kerrankin?"
Kun vallitseva käytänne on sellainen jossa yhteiskunnallinen ilmiö, avioliittokonsepti, on väritetty ensisijassa uskonnolliseksi kysymykseksi ja väritetty nimenomaan yhden uskonnon tematiikalla jossa on sallittu vain pelikenttä "tätä uskontoa vastaan" ja "tämän uskonnon puolesta", on selvää että avioliitto on siis yhden maailmankuvan vakaumuksen ilmenemä eikä henkilökohtaista voida erottaa siksi poliittisesta. Näin kysymystä ei voida myöskään jättää pelkästään henkilökohtaisen vakaumuksen tasolle, vaan se on pakko nostaa myös osittain poliittisen pakkoluonteensa vuoksi uskonnollisen vallankäytön tasolle. Ja Habermas antaa tähän vastauksen ; Koska asetelma uskonnottomalla avioliittodiskurssilla on yhteiskunnassa samanlainen kuin Habermasin näkökulmasensuurin kanssa painivalla uskonnollisuudella, on päätelmän mentävä samaa tietä ja sanoa että nykysysteemi syrjii uskonnottomia. Sitten voitaisiin höpöttää kauniita sanoja joiden mukaan uskovaistenkin tulisi etsiä sekulaareista vaihtoehdoista totuuksia jotka he voisivat kääntää omaan kristillisyyteensä. Dialogi voi nimittäin toimia vain kahteen suuntaan.
Itse asiassa tämän tajuaminen värittää suuren osan Hitchensinkin sanomisista. Hitchens sanoo tavallaan samaa kuin Habermas, hän vain puolustaa uskonnottomia ja käyttää mehevämpiä sanavalintoja.
Mutta tämä olisi sitä että jättäisi asian vain yhden kolikon puolen kohdalle.
Toki tässä on mukana myös ns. yhteensovittamattomuutta. Turunen on innoissaan vaatimassa ymmärrystä kristinuskolle. Kuitenkin hän voinee helposti samastua niiden kristittyjen ahdinkoon jotka eivät pidä ajatuksesta että koulussa opetettaisiin evoluutiota tai käsiteltäisiin ateismia tai seksuaalikasvatusta. Habermasin ajattelua mukaillen tässä tilanteessa pitäisi uskovaisen tietysti ottaa jotain totuuksia ja käsitellä ne uskonnon kielellä. Ongelmaksi tässä kohden tuleekin vain se, että ajatuksia ei voi siirtää jos ne ovat ristiriidassa vakaumuksen kanssa. Kristinuskon kannalta ristiriidassa oleviksi asioiksi voidaan ottaa monia aiheita. Mutta Turunen itsekin lienee sitä mieltä että homoseksuaalisuus on jotain jota ei voi kääntää kristinuskoksi (sovitaan että hänen oma kristinuskon versionsa on todella tälläinen) ilman että (Turusen mallin) kristinusko olisi pakkomuutettava sellaiseksi mitä se ei koherentisti voisi olla. Tässä mielessä on selvää että sekulaarille kielellekään ei voida kääntää kaikkia asioita.
1: Pasi Turunen lienee juuri oikea ihminen vaatimaan dialogian nimissä suvaitsevaisuutta uskonnolle. Hän on nimittäin itse hyvin tunnettu asiallisesta asenteestaan, kuten syyttelystä, jossa rajoitetut rahavirrat syrjiville uskonlahkoille on hänestä opillista "väkisinmakaamista" jonka takana on syvempikin uskovaisten syyttely ja salaliittoilu. Asiallisuus ja kyky nähdä positiivinen näkyivät myös hänen innostaan nostaa ensimmäisten joukossa Jokelan koulun joukkoampuminen ateisti-darwinistisen maailmankuvan eittämättömäksi hedelmäksi. Kun asiantuntijat setvivät fyysisen evidenssin kautta tapahtumaketjua ja sitä mitä on tapahtunut ja mistä syistä, Turunen näytti tunnetuksi tulleen "kykynsä pureutua kiihkottomasti vaikeidenkin asioiden ytimiin", raportoiden asian todellisen ja lopullisen tilan alle vuorokaudessa pelkkien lehtijuttujen kautta. Juuri hän voi vaatia suvaitsevaa ymmärrystä itselleen, koska juuri hän - joka on vaatimattomasti itsestään kertomassa että moni muu kehuu häntä terävännerokkaaksi - on paras kertomaan kohteliaisuudesta ja halusta hakea erilaisesta maailmankatsomuksesta hyvää. Tämä tarkoittaa sitä, että Turunen taatusti hyväksyy nämä keskustelusta väistämiset, joka tarkoittaa sitä että suopean kiinnostuneen innostunutta suvaitsemishalua ei hänestäkään ole oikeasti mitenkään sopivaa vaatia - ja hän joutuu jo oman "asenteiltaan varsin mielenkiintoisen" kirjoitteluhistoriansa valossa hyväksymään sen, että sen vaatiminenkin on vainoa.
Turusen tapa käsitellä asioita johtaakin helposti siihen tilaan, omituiseen joskin vallitsevaan tilaan, jossa uskontoja käsitellään vakaumuksena ja uskonnottomuutta poliittiena valtapelinä. Vakaumuksen kunnioittamisen vuoksi on tehtävä kaikenlaista. Kristittyjen vakiokeinoina onkin vaatia uskonnonvapauden nimissä "keskustelevaa suvaitsevaisuutta" joka kulminoituu poliittisen lainsäädännön kautta niin että yhteiskunnan vaaditaan antavan valtaa heidän omille näkemyksilleen samalla kun he haluvat ottaa toisenlaisilta ajatusmalleilta luvan toteutumiseen. Tässä ei kyetä näkemään oman jengin puutteita suvaitsevaisuudessa ja siksi toisilta vaaditaan ja odotetaan sellaista mihin ei itse kyetä.
Kolikoiden puolten yhdistäminen yhdeksi rahaksi.
Olenkin suoraan sanoen esittänyt että uskonnollisiin kysymyksiin kannanottamispakko on omituinen. Olen joskus kohdannut esityksen että uskonnolliset ja hengelliset kysymykset olisivat yleisinhimillisiä ja perustavanlaatuisia sellaisella erikoisella tavalla, että ihminen olisi ikään kuin velvollinen olemaan kiinnostunut niistä ja myös selittämään kantansa kysyttäessä. Näen että jo tässä on takana valtavaa syrjintää, koska se pohjimmiltaan priorisoi ihmisyyden kysymyksen aiheen mukana ja vastauksen mukaan.
Ei, en usko että aihe on oikeasti niin tärkeä että sen tarvitsisi kiinnostaa oikein ketään. En usko että uskonnollisten kysymysten miettimisen pitäisi olla velvollisuus. En usko että uskonnolliseen keskusteluun osallistuminen olisi velvollisuus. Se, että sen sanoo uskonnon kohdalla tuntuu vain olevan monille järkytys. Mutta jos sitten rupeaa pitämään höpinätuokiota geometrian vaikutuksesta Filippo Vadin miekkailujärjestelmässä, niin yht'äkkiä tämänlaiset minulle tärkeät ja kiinnostavat aiheet eivät olekaan mikään velvollisuus, edes tutustumiseen asti. ja jos vaatisin sellaista ihmiset käskisivät minun mennä vetämään käteeni. (Ja menisinkin.) Vielä pahemmin saisin kuulla jos selittäisin että aihe olisi yleisinhimillinen ja väheksyisin tätä kautta jokaista joka ei kysymyksiä mieti. Ja jos samaan perusteeseen viitaten pitäisi koko Vadi -aihetta turhana, häntä pitäisin pahana ihmisenä. (Ja pidänkin, mutta se on ihan toinen luku.)
Tämä muistuttaa vain siitä että jo tämä uskonnon merkittävyysaspekti on mielipide. Ja vielä pahempaa: Se on mielipide joka nostetaan poliittisen vallankäytön ytimeen antamalla erikoisasema uskonnollisille tunteille, vaikka itse näen ne samanarvoisina ties miiden muuden tunteiden kanssa. Suhtaudun tunteisiin ylipäätään samalla tavalla. Ne ovat jossain määrin arvokkaita, mutta Suomen tai minkään muunkaan yhteiskunnan tehtävänä ei ole suojella vitutukselta. (Vitutukseen ei voi edes kuolla, Väyrynen elää ja on peräti pitkäikäisestä suvusta.) Siksi sanon että uskonnon näkeminen turhana, ikävystyttävänä, tekosyvällisenä ja ties minä muuna vastaavana ei kovin tärkeänä on mielipide, joka voidaan nähdä maailmankatsomukselliseksi vakaumukseksi. Että repikää siitä sitten, osallistuttajadespootit!
Tämä, kenties ensilukemalla omituinen, huomio itse asiassa yhdistääkin kolikoiden molemmat puolet. Sillä Habermasin-Hitchensin -linjalla tämänlainen toiminta on pakottamista ja ulosjättämistä. Se, että jokin aihe tai näkökulma "otetaan sisään" ja toinen "jätetään ulos", on kyseessä syrjintätilanne. Ja avioliittokysymyksen kohdalla se on peräti selvästi ideologisesti värittynyt sellainen ; Kristinuskon oikeuttamiseen haetaan oikeutusta joka näyttää sekin olevan kristillisen teologisesti korrekti.
1: Näin ollen ollen kristitty joka on jo valmiiksi vakuuttunut siitä että kristillisyyttä on hyvä laittaa politiikkaan voi riemusta kiljua kun joku laittaa name droppingia hänen ideologialleen. Argumentaatio toimii siis niille jotka olivat jo vakuuttuneita eikä keskustelu siksi oikeastaan edennyt.
2: Ja sekulaari voi sitten siinä sivussa vain ihmetellä miten se, että "uskonnollisuuden kaikenkattavuuden merkitys kyseenalaistettiin kertomalla että kristillinen teologia on politisointivälineenä jokin joka ei heitä vakuuta koska he eivät jaa sen argumentaatiolähtökohtia" johtikin siihen että "keskustelua väritetään kristillisesti esimerkiksi teologisesti merkittäväksi katsottuun uskonnolliseen vakaumukseen vedoten" ja selitetään sitten "että kristillisyys on jotain jonka jakamattomuusongelma olisi ikään kuin sekulaarien itsensä ratkaistava ja tehtävä kristillisyydestä sekulaaristi jaettavaa." ja tätä kutsutaan sitten "keskusteluksi" josta poikkeaminen on "kristittyjä syrjivää"
Tästä kaikeast teologis-poliittisesta sanaleikinnästä voidaankin toki heittää jatkumoa myös "Napoleonin Komplekseihin" Siellä nimittäin huomautetaan että vakaumusasioita käsitellään poliittisessa puheessa hyvinkin omituisesti ja miten mielipiteenvapaus tässä on vain jokin kikka jolla ajetaan jotain sen vastakohtaa, suvaitsevaisuuden nimissä halutaan harjoittaa suvaitsemattomuutta. ""Ihmisen mielipide on hänen omansa, joten se ei voi olla väärä." Kun saivartelu kerran on uusi isänmaallinen kansallisurheilumme, niin myönnettäköön, että eihän se väärä voi olla. Se voi sen sijaan olla perkeleen tyhmä, lyhytnäköinen, irrationaalinen ja huonosti perusteltu. Ja jos vielä saivaroimme pidemmälle, niin esimerkiksi arvostelma maksalaatikko on minusta yrjöttävää on mielipide tai toteamus, joka ei voi olla väärä. Ihmiset vain joskus kuvittelevat voivansa johtaa näistä oikean ja väärän tuolla puolen olevista tuntemuksistaan, arvostelmistaan ja mielipiteistään hyvin omituisia vaatimuksia ja päätelmiä, joiden validiteetti muilla on heistä velvollisuus hyväksyä. Esimerkiksi sellaisia kuten maksalaatikosta pitävät ihmiset ovat moraalisesti ala-arvoisia tai maksalaatikko pitäisi kieltää. Eiväthän nämäkään toki vääriä näkemyksiä ole, ovatpahan vain aivan häiriintyneitä ja sekopäisiä."
Moreover, I advice that Wedding must be crashed. Just because Bachelor party poison your liver and Marriage poisons everything else!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti