Puolisoni on opettajana joutunut erikoiseen tilanteeseen. Hänen työnkuvaansa kuuluu valvontaryhmien kanssa osallistuminen joulujumalanpalvelukseen ja vastaaviin uskonnollisiin tapahtumiin. Hän ei haluaisi. Tämä on nostanut esiin muutamia asioita:
1: Valvominen on työtehtävä, joten hän ei ole kirkossa tekemässä omia asioitaan vaan vahtimassa lapsia, ja uskonnolliseen toimintaan osallistuminen on vain siinä sivussa.
2: Kun on ottanut työpaikan, tietää tai olisi pitänyt tietää että tämänlainen tapahtuma on tulossa. Jos ei kestä, kannattaa miettiä valitako tämänlaista uraa alkujaankaan.
3: Uskonnollinen tilaisuus on leppoisa ja siinä voi keskittyä niihin puoliin joita pitää tärkeänä, eli ei kannata nipottaa omasta näkemyksestä.
4: Uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen voi opettaa jotain muuta, vaikka ei näkemystä jakaisikaan. Kenties osallistumisen jälkeen koko osallistumisen tärkeyden ja inhottavuudenkin kokee toisin. Eli kannattaa kokeilla.
Ajattelutapa on luonnollisesti jotain, jota Päivi Räsänen kannattaisi. Hänhän on kannustanut koulujumalanpalveluksiin osallistumista koska kristillisyys on osa kulttuuria. Sitä voi vaikka oppia jotain uutta vaikka ei olisikaan uskovainen kristitty.
Kuitenkin Päivi Räsänen on tullut tunnetuksi myös siitä, että hän kannustaa vakaumuksenvapautta lääkäreille. Siksi esimerkiksi aborttiin osallistumisen pitäisi olla vapaaehtoista. Näin siitä huolimatta että tieto toimenpiteiden tapahtumisesta joko on tai pitäisi olla tiedossa jo uravalintaa tehdessä. Abortintekokin on enemmän "äidin valinta" kuin "lääkärin määräys". Ja lisäksi abortinteko voisi olla kasvattava kokemus joka muuttaisi ajattelutapaa. Ehkä tuhansien aborttien tekoon osallistunut, tottunut ja turtunut, lääkäri todellakin ajattelisi aborteista aivan eri tavalla. Ja lisäksi abortti on työtehtävä eikä lääkärille voi antaa yleistä maksiimia jossa "työtehtävien tekemättä jättäminen on hyvää ammattikäytännettä".
Abortti voi tietysti tuntua rankemmalta ilmiöltä kuin koulukirkko. Mutta vastaavaa logiikkaa harjoitetaan myös naispappeuden suvaitsemisen kohdalla papeilla. Ja homoseksuaalisten suhteen seurakuntalaisina ja häissäkävijöinä. Tämänlainen vakaumuksen kunnioittamisen diskurssi onkin yhteiskunnassamme itse asiassa hyvin läpitunkeva. Paitsi jos kysymys on kirkossakäynnin kaltaisesta asiasta. Kirkko on kuitenkin rakennuksena voimakas symboli.
Samalla on ilmennyt mielenkiintoinen sivuseikka. Kirkossakäymisen kieltäytyminen tavataan nähdä ateisminilmaisuna. Ja ateismia ei suostuta näkemään vakaumuksena. Näin kirkossa käymättömyys näyttäytyykin vahvemmin "mitä pahaa se kirkko voisi ateistille tehdä" -hengessä. Sillä jos kirkko on vain talo, niin siihen osallistumisessa ei ole mitään inhottavaa tai haitallista eikä rienaavaa. Ajatus on toki jo sinällään halveksiva. Ihmisten merkityksen kokemus lytätään yhteen ja tiettyyn malliin.
Mutta tosiasiassa puolisoni ei ole ateisti. Eikä edes agnostikko. Hän ei toki kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön jäsenenä (valtionkirkosta hän eroontui erityisluvalla 15 -vuotiaana) mutta hänellä on kuitenkin selkeästi eikristillinen uskonnollinen vakaumus. Tällöin kirkkoonmeno on epäjumalanpalvelusta, jotain joka todellakin voi rikkoa omaa vakaumusta vastaan. Sitä ei kuitenkaan tarvitse kunnioittaa?
Tämänkaltaiset asiat muistuttavat siitä että tässä aiheessa on ilmassa kaksoisstandardeja. On selvää että suhtautuminen kirkkopakkoon on olennaisesti samanlainen kuin suhde pakkotyöskennellä naispapin kanssa. Räsäsen pitäisi olla samaa mieltä molemmista, mutta hän ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti