Kyynisen maailman Peppi Pitkätossu

"Tukilinja 7-8 Joulukuu 2011-tammikuu 2012" piti sisällään kirja -arvostelun. Kirja oli Sabina Bermanin "Nainen joka sukelsi maailman sydämeen". Se kuvaa autistista Karenia josta kasvaa tonnikalatehtaan jatkaja, ja hän huomaa bisneksessä kaikenlaista epäilyttävää. Kirjaa kuvataan kehuvasti suvaitsevaisuudestaan "Meksikolaisen näytelmäkirjailijan Sabina Bermanin esikoisromaanin tekee erityiseksi se, ettei siinä autismia katsota henkilön ulkopuolelta. Karen on tarinansa kertoja, ja lukija pääsee hyvin sisälle hänen ajatuksiinsa." Päädyinkin siksi lukaisemaan kyseisen teoksen, ihan sen takia että tämä aihe on jotain joka kiinnostaa - ja jonka kenties jopa pitäisi kiinnostaa - minua, jos ei muuten niin autismiaiheen omakohtaisuuden vuoksi.

Kirja kuvaa autismin elämää ymmärtäväiseen sävyyn. Se myös kiertää yleisimmän leimaavan stereotypian jonka mukaan autismissa ei olisi tunteita. Sosiaaliset taidot liitetään liian usein kyvykkyyteen tuntea. Tämä on harvinaisen suuri bonus kirjan asenteille. Kirja on positiivinen siitäkin että autistia/autismia ei pyritä näyttämään "friikkinä" ja "puutteena", vaan päin vastoin Karen laitetaan kontrastiin ihmisten maailman (ja luonnon) kanssa. Tässä kontrastissa nousee esiin pääasiassa sekä se, miten omituista logiikkaa normaalimaailma noudattaa sekä ihmisten raadollisuus siitä kun joku ei näitä sääntöjä noudata. Päähenkilölle annetaan myös savant -ominaisuus, muisti joka on niin hyvä että vain 98% ihmisistä on sellainen. Kirjassa viitataan myös erilaisiin autistisiksi nähtäviin neroihin ja esitetään lausuntoja kuten "täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti."

Kirjan ongelmana onkin oikeastaan se, että kirjassa autismi nähdään varsin stereotyyppisenä. Joku voisi moittia jopa sitä että autistille annetaan savant -ominaisuus. Mutta tässä on takana samantapaista järkeä kuin murhakirjojen sankaripoliisien isossa määrässä ; Autisti ilman erityislahjaa "ei helposti tuota kirjallisuutta". Kirjailijan ratkaisu vetää tajunnanvirtamaista ratkaisua jossa juoni etenee ja henkilöt jäävät ulkopuolisiksi on myöskin kertojavalinnasta seuraava luonteva valinta. Samoin kirjassa ihmetyttävät viitteet joissa filosofisia käsitteitä liitetään tekstiin ilman vaikutusta juoneen on jotain jonka voisi liittää kertojan mielenmaisemaan ; Joku voisi moittia näitä ratkaisuja huonoksi kirjallisuudeksi sen vuoksi, mutta näen molemmat näistä "heikkouksista" tavallaan hyveinä.

Valitettavasti tässä on ongelmana juuri sama, mikä on kaikessa vammaishymistelykirjallisuudessa. Karenia voi verrata "Lumiomenan" kirja -arvion blogauksen tapaan Forrest Gumpiin. (En olisi itse osannut keksiä laadukkaampaa vertausta.) "Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä." Myös tapa lisätä erikoisominaisuus tukee tätä omituista piirrettä ; Autistit ja aspergerit näyttävätkin usein kirjallisuudessa ikään kuin oikeuttavan olemassaolonsa nimen omaan erityistaidoillaan. Myös erityislaatuisuudellaan brassailevat kuuluisuusviittaukset tuntuvat siltä samalta itsekehulta joka tuntuu olevan yleistä "itsediagnosoitujen wannabeaspergerien" palstoilla, mutta jota minun on itsestäni vaikeaa löytää.

Lisäksi hahmo ei suoraan sanoen tunnu kovinkaan autistilta. En tiedä vastaako kirjan tekstimaailma tavallisen "nentin" kokemusta joka syntyy autistin kohtaamisesta, mutta se on selvää että Karenin ajatustapa tuntuu "assin" silmiin hyvinkin vieraalta. Tajunnanvirtamaisuus ja kovat emotionaaliset maalailevat sanaväritykset tuntuvat omituiselta. Karenilla erityislaatuiset heikkoudet näyttävätkin keskittyvän siihen että hän ei osaa valehdella eikä kuvitella asioita. Hän on konkreettinen, läsnäoleva totuudenpuhuja, joka ajattelee out of box.

Kun muistaa että kirjoittaja ei ole autisti, vaan feministi, on selvää että Karen osuukin tietynlaisen lajityypin standardisankarihahmoon. Karen on vain vammaisen pukuun ja stereotyyppisen autistikuvan käytösmalleihin liitetty perinteinen vieraantunut älykkö. Autismin kohdalla olevasta kehumispiirteistä kenties huomattavin onkin juuri se, että moni näyttää yhdistävän "Assi -identiteettinsä" vierauden kokemukseen, joka taas on tavallisellekin ihmiselle normaali kokemus. Kirjan vieraantuneessa älykössä autismi näkyy lähinnä siten että on voitu yhdistää kaksi perinteistä vieraantunutta älykkö-tarkkailijaa yhteen ; Karen on eräänlainen tunteidensa kanssa suoran ja mutkattoman riskinottajan (flambeur) ja anonyymin eristäytyneen passiivisemman mutta objektiivisemman maleskelija-tarkkailijan (flâneur) kombinaatio.

Kirjassa Karen kuvataankin aluksi äitinsä hylkäämänä "villilapsena"¹ - Lisäksi hänen tunnekuohunsa ja huutamisensakin mainitaan.² Ja kun hän viihtyy paremmin eläinten kuin ihmisten parissa (joka muuten on autisteille tyypillistä, mikä on bullshittiä - saadaan mukaan luontosuhde jossa tavallaan "luonto on loogisempi kuin ihminen". Tämä korostaa sitä että häntä kuvataan enemmänkin yhdenlaisena jalona villinä ja että tämä on se sankarityyppi johon autisti sovitetaan. Luontosuhdekin tuntuu autismiin suhteessa varsin päälleliimatulta.

Mieli ja luontosuhde paljastaa myös suurimmat epäautistisuudet ; Kuten "Maailman Kuvalehti" arvioi "Tässä romaanissa on kyse luomakunnan järjestyksestä, jossa numero yksi on ihminen ja jossain noin sijalla 100 000 000 on tonnikala - eikä näin pitäisi olla. Karen käy dialogia filosofi Descartes’n kanssa ja summaa maailman seuraavasti: Ihmiset luulevat, että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa. Siksi puut, meri, kalat, aurinko, vuorijonot - niiden olemassaolo on toissijaista, vähäistä, ne ovat ihmiselle kauppatavaraa tai mukava maisema. Karenin todistama ihmisen ahneus ja vallankäyttö muotoilevat romaaniin ympäristön, joka puhuu luonnonsuojelun puolesta." Tämä kuvastaa sitä että kirjassa autisti omituisesti taipuu ihmisten sisäisen mielen ja asenteiden ymmärtämiseen. Itse asiassa valtaosa maailman outoudesta kuvataankin tällä tavalla ; Autisti olisi enemmän skientismiä ja vähemmän diskurssianalyysiä, mutta tässä kirjassa tilanne näyttää olevan jopa päinvastaista. Se, että autisti "ei tajua sosiokulttuurisia ilmiöitä" vaan ajattelee realistisesti ja loogisesti, muuttuukin muotoon "ei hyväksy sosiokulttuurisia ilmiöitä" ja logiikka ja realismi ovat vain tiettyä luontokuvaa oikeuttavia elementtejä, ylisanoja joiden ajatellaan tarttuvan autistista itse aiheeseen. Takana on halpa retorinen taikatemppu tai autismin totaalinen väärinymmärtäminen.
1: Minäkin leikin noilla sosiokulttuurisilla asioilla. Mutta en koska se on helppoa vaan koska se on vaikeaa : ja olen kuitenkin autismin kirjossa siellä "ihan toisessa päässä" vielä. ; Autistien ongelmaksi kun tiedetään se, että he katsovat ihmisiäkin hieman kuin he olisivat esineitä. Heidän elämässään on järkytystä kun ihmiset ovatkin yllättäviä - ja eläimet vähemmän. Välineellistämisien tajuaminen vaatii monisäikeistä toisten ihmisten intentioiden tuntemista ja samastumiskokemuksia, juuri sitä jota autismi rajoittaa ; Tässä mielessä luontomietteet ovat hyvin epäautistisia, eikä näitä teemoja siksi oikein edes voisi liittää samaan teokseen asiallisesti.

Kirjan sankari onkin oikeasti spontaani Peppi Pitkätossu jolta puuttuu pirtsakkuutta, ja jonka lihasvoimat on korvattu älyn voimalla. Ja joka elää kyynisemmässä maailmassa. Hän ei ole autisti, vaan edustaa tiettyä ihmisihannekuvaa jonka piirteet on keinotekoisesti - ja virheellisesti - samastettu autisteihin. Karenia voi pitää yhdenlaisena Mary Suena, pliisuna ylisuoriutujana, jonka onnistuminen vaikka erilaisuus on koko ajan läsnä - on jotain joka kuvastaa lähinnä sitä, miten autismin mukanaan tuomat vaikeudet ovat hänelle vieraita. Hän ei kykene kumartumaan ongelmien pariin, ja rakentaa tätä kautta jonkinlaista sankaruus-erinomaisuus-fantasia -sankaria.

Tämä aspekti taas vähentää kirjan "Tukilinjan" kehumisen puolta ;
1: Kun kirja haluaa kehua jotain tiettyä ihmisryhmää, mutta sen sijaan kehuukin sen stereotypiaa johon liittää ihmistyypin jota arvostaa yleisemmin, on kyseenalaista onko tämä enemmän sitä että ihaillaan tietynlaista ihmistyyppiä ja samastetaan jostain syystä, että kyseinen ihmistyyppi sitten jotenkin edustaisi tätä ideaalia. Kun näin ei ole, syntyy suvaitsevaisuudella sävytetty valhe, joka ei suinkaan paranna ihmisryhmän ymmärtämistä, vaan päinvastoin vahvistaa stereotypioita. Näistä tuleekin sitten helposti vankila, jota ihmisryhmän edustajan pitää totella ja noudattaa - koska muutenhan hän ei ole sen edustaja ja "suvaitsemisen arvoinen".
2: Tämänlaiset teokset rakentavat odotuksia ja mielikuvaa siitä mitä autistit ovat. Ja kun oikeat autistit ovat erilaisia, voi ilmiön tunnistaminen vaikeutua, ja kohtaaminen ei onnistu koska se rakentuu vääränlaisille odotuksille. Ja lisäksi asioiden hyväksyminen voi vaikeutua, kun diagnosoitu autisti ei vastaa odotusta, hän muuttuu helposti "autistiksi väitetyksi", ja tätä pidetäänkin vääränä diagnoosina.
3: Tässä on lisäksi voimakas vallankäytöllinen asetelma. Sillä tässä paitsi määritellään autistiset, niin suhteessa on myös luontokulman ottaminen ; Jos vastustaa tämänlaisen kirjan mielipiteistöä, nousee ikään kuin automaattisesti "vastustamaan vammaisuutta". Näin suvaitsemisen sijaan voidaankin puhua välineellistämisestä ; Ihmisryhmä liitetään - etenkin kirjan tapaan varsin kyseenalaisen laadukkaasti - asian taakse tavalla joka helpottaa sitä että asian sijasta aletaan puhumaan näistä ihmisistä. Erimielinen ikään kuin vihaa sekä luontoa että autisteja, ja tämänlainen pahuus on helppo ohittaa. Kirjan autistien kehumisen määräkin nousee tässä "tarkoitushakuiseksi" - ja peräti "omakehuksi" kun omaa luontokuvaa hivellään Mozartilla ikään kuin mutkan kautta.

Uskon kuitenkin että kirjoittaja on yrittänyt parhaansa. Ongelmana on se, että moni näyttää ajattelevan että autistin ajatusmaailmaa voisi jotenkin olennaisesti ymmärtää ulkopuolisena. Suhteeseen on siis rakennettu jonkinlainen oletus epäsymmetriasta ; Autistit eivät ymmärrä muita ihmisiä mutta muunlaiset ihmiset ymmärtävät heitä. Kuitenkin ainakin omassa elämässä on vastaan tullut ennen kaikkea se, että muut kokevat että minä olen omituinen, en että ilmenisin kaavamaisena tai ymmärrettävänä. (Tosin en osaa sanoa kuinka paljon ja se on tällä hetkellä se suurin murheeni. En tavallaan tiedä mitä teen väärin ja kuinka paljon.) Autismin fenomenologia eroaa tavallisen ihmisen fenomenologiasta, eivätkä ymmärryshorisontit oikein kohtaa. ~ Tästä yrittämisen ja erehtymisen kombinaatiosta pääsenkin heittämään puskasta kannanoton aiheeseen josta olenkin vääntänyt kättä viime päivinä ; Moni laskee ymmärtämisen perustan intention varaan ; Eli kun yrittää ymmärtää ja toimii sen mukaan, niin onnistuminen on irrelevanttia. Itse näen yrittämisen jonain jota ilman ei tule onnistumista, mutta en sen enempänä ; Puolitotuus voi toki olla hyvä yritys, mutta se kuitenkin pitää sisällään pienen Hegeliläisen moitteen ; vinoilun ja vääristelyn sävyjä. Näin ollen tämänlaiset kirjat nostavatkin itse asiassa autistin kirjoon kuuluvien lukijoiden parissa vaatimuksen huumorintajusta ja suvaitsevaisuudesta leimaajaa kohtaan. Tämä voi yllättää, kun muistaa sen että tarkoitus on varmasti ollut hyvä.

Siksi sanoisinkin että kirjan ansiot - joita ei voi kiistäminenkään - ovat muualla. Se olisi parempi kirja jos sankari olisi pidetty ennallaan ja hänen autisminsa olisi jätetty mainitsematta. Olisi hyvä jos näinäkään aikoina autismille ei olisi nimeä, niin sitä voisi olla jäämättä Mozartvertausten wnb -suvaitsevaisiin jalkoihin.

---

1 Jonka taakse voidaan nähdä vanha valheellinen kuva autismin synnystä kasvatuksellisena piirteenä ja että kyseessä olisi äidin hylkäämisestä. Suurin osa feministeiksi itseään kuvaavista kieltävät persoonallisuuden synnynnäisyyksiä, joten autismiakaan ei tässä kontekstissa tietysti helposti kuvattaisi synnynnäisenä kehitysvammaisuutena vaan äitisuhteen kautta. Kirja ei toki suoraan alleviivaa syy-yhteyttä, mutta tämänlaiset vaikuttavat kuitenkin asenteisiin - etenkin kun kyseinen väärinymmärrys on peräti kierrellyt maailmalla jo valmiiksi.
2 Kohtaukset ovat autisteille tyypillisiä, mutta kirja ei optimistisuudessaan osaa kuvata näihin liittyvää kärsimystä ja sen aistimuksia. Tämä ei kenties normilukijan kohdalla tunnu isolta asialta, mutta se on sama kuin jos ammattisotilaan elämästä jättäisi mainitsematta post-traumaattisen stressin - ilman tämänlaista ei voi rakentaa eheää ja uskottavaa sotilaskuvaa/autistikuvaa.