Joskus julkisuuteen putkahtaa erilaisia pelottelutilanteita, joissa pappi on esittänyt lapsille ja nuorille tulta ja tulikiveä. Tyypillisesti näihin reagoivassa tekstissä on mukana aina jonkun kirkon jäsenen huoli ja kannanotto siitä että tämänlainen ei ole hyväksyttävää toimintaa. Kuitenkin näissä yhteyksissä on aina huomioitava se, että mukana ei ole ilmoitusta siitä että kyseisiä pelottelijapastoreita olisi erotettu virastaan - edes määräajaksi.
Syynä on yksinkertaisesti erottamista koskeva laki "Jos pappi ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi pidättää hänet pappisviran toimittamisesta." Helvetti ja tulikivi ei riko kirkon tunnustusta vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että tosiasiassa tulikivipelottelu on jotain jonka edessä kirkko on loppujen lopuksi varsin voimaton ; Se ei voi tehdä mitään muuta kuin esittää pahoittelut lehdissä. Ja kenties sanoa papille että "hyihyi, temppusi oli ylilyönti." Ja jos sama pappi tekee saman asian uusiksi, niin sitten pahoitellaan ja hymistellään vain uudestaan. - Tämä näyttää sen, että tosiasiassa pahoittelu jäävät melko tyhjiksi. Ylilyönti jää vain yksilön kannanotoksi jolla ei ole seurauksia. Kirkko ei siis suoraan sanoen kykene ollenkaan suojelemaan ihmisiä tämänlaisilta "ylilyönneiksi" kutsumaltaan. Mutta on samalla niin pelkurimainen ja munaton että ei kehtaa sanoa tätä rajoitetta ääneen aina kun tämänlaisia pelotteluja ilmenee.
Samalla on selvää että varoittelevat papit noudattavat omaa vakaumustaan, joka taatusti seuraa kristillisyyden teologisia kiemuroita eikä ole sen kanssa ristiriidassa. Näin voidaankin sanoa että vallalla oleva "vakaumuksen kunnioitus" on hyvin omituinen tapa ; Usko nähdään vain henkilökohtaisena, kun se tosiasiassa ilmenee - esimerkiksi näiden pastorien kohdalla - selvästi poliittisena. Uskonnonvapaus antaa papille luvan pelotella lapsia, mutta lasten ja heidän vanhempiensa usein erimielinen näkemys - erimielisyys selvästi on kun tästä valitetaan - ei suojaa lapsia tältä pelottelulta.
Tässä mielessä usko ja uskonto on jotain jota ei voida itse asiassa erottaa toisistaan kovinkaan hyvin. Koko nykyinen uskontokeskusteluun liittyvä jaottelu jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" onkin vähintään kyseenalainen. Ihminen yksinkertaisesti on identiteettinsä ja persoonansa, joka interaktiossa muiden ihmisten kanssa heijastuu asenteissa. Et siis voi "rakastaa" ihmistä jos vihaat sitä, mitä mieltä hän on ja millä mekanismeilla hän ajattelee. Ihmisyyttä ei voi leikata irti kaikista hänen sanomisistaan ja tekemisistään irralliseksi abstraktioksi ilman että tässä tapahtuu vakava ihmisyyden latistuminen.
1: Jos minä menen katujulistajalle huutamaan että vihaan (a) hänen mielipiteitään ja (b) halveksun hänen toimintaansa ja tekojaan sekä (c) pidän hänen ajatteluaan surkeana ja pahana ja (d) koko hänen maailmankatsomuksensa on minun mielestäni kammottava, ja (e) hänen asennemaailmansa on irvokas ja perverssi. Jos näin tapahtuu, hän ei suinkaan lähde tekemään tästä mitään päätelmää "hän rakastaa minua ihmisenä". Sillä tosiasiassa näiden ulkopuolella ei ole havaittavissa oikein muuta ihmisyyttä kuin mekaaniset elintoiminnot. Ja tämä ei liene uskonnossa kovin olennainen osa ihmisyyttä, vaan se pinnallisin.
___1.1: Teologisesti ihmisyys löytyykin eliminoimalla vielä elintoiminnotkin ; Kun vihataan syntiä ja rakastetaan syntistä, jää rakkaus kuitenkin käytännössä tälle pinnalliselle tasolle. Vääräoppiselle annetaankin käytännössä arvo vain ja ainostaan potentiaalisena käännynnäisenä, eli teologisesti sielun pelastustoiveissa. Ja sielun pelastus tietysti vaatii kaikkien ylläolevien vihattujen piirteiden muuttamista. Eli toisin sanoen on oltava eri ihminen jotta uskovaiset rakastaisivat sinua. Syntistä rakastetaan koska hän on potentiaalisesti joku toinen jolla on yhteistä nykyisen kanssa vain ne pinnalliset elintoiminnot.
Toinen jännittävä asia tulikivellä pelottelussa on se, että se iskee siihen mikä kirkossa on omituisimmillaan. Sen suhde omiin näkemyksiinsä on nimittäin hyvinkin hämärä ja ristiriitainen - ellei peräti perverssi. Se nimittäin suhtautuu tarinoihinsa samanaikaisesti sekä symbolisina vertauskuvina että tosina. Se esittää kertovansa jalostavia tarinoita, jotka ovat jotain "tieteen ulkopuolista", ja että nämä vertauskuvat ovat kuitenkin jotain enemmän kuin valeita ja satuja, vaan jotain jotka määrittävät ihmisyyden ja antavat kosketuksen pysyvään ja ikuiseen ; Tosielämässä ihmiset eivät usein kuole kauniin tarinan vuoksi, mutta totuuden vuoksi tätä on tapahtunut. Tämä transsendentti suhtautuminen kirkon oppeihin johtaa siihen että virallinen kirkko samanaikaisesti esittää Helvetin olemassaolon, mutta paheksuu siitä puhumista.
Omituiseksi tulee myös tieteen ja uskonnon suhde. Sillä vaikka usein uskontoa esitetään mysteerinä, tarinoina ja symboleina, ja jotka ovat eri asioita kuin tieteelliset totuudet. On kuitenkin ilmiselvää että uskonnon parissa tehdään ahkerasti nimenomaan metafyysisiä/ontologisia kannanottoja. Kuten kantoja siitä jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja implikoitavissa suoraia tosiasiaväitteitä, kuten esimerkiksi ontologisen naturalismin totaalinen kieltäminen joka on tosiasiaväite. Sama näkyy myös uskontotieteilijöiden parissa suositussa tiedekritiikissä. Jotta tämänlainen on ylipäätään mahdollista, on teologia tekemässä ideologian pohjalta rakentuneita metafyysisiä kannanottoja. Tämä tieteen kanssa riitely sitten kuitenkin kiistetään toisaalta jyrkästi. NoMa onkin lähinnä periaate jota ei noudateta, paitsi silloin kun siihen on PR -syyt tai ollaan filosofisessa keskustelussa heikoilla. Muutoin se unohdetaan ja keskustelua käydään periaate unohtaen ja ideologiaa käytetään faktamarkkinoiden pääkommentaattorina.
En suoraan sanoen usko että transsendentti näkemys vastaa kovinkaan monen uskovaisen uskonkokemusta - tai että se oikeastaan osuu edes teologiseen keskusteluun ja kannanottoihin käytännön tasolla. NoMa ja "uskon ja uskonnon erottaminen" ei periaatteina käytännössä toteudu, koska usko on sitoutumista tosiasiaväitteisiin - joiden pohjalta ihminen kokee olevansa erilainebn kuin ilman, jolla on seurauksia hänen ajatteluunsa ja toimintaansa. Ja toiminta taas ohjautuu poliittisesti.
Uskonto ei ole mitään elämän symbolisointia ja satujenkerrontaa - paitsi ateisteista, joille voidaan suositella joulukirkkoa muistuttaen että sitä voidaan lähestyä eiuskonnollisesti katsomalla että se on "kaunis joulun tarina". Uskovaiset sen sijaan eivät pidä Jeesusta tarinana joka on historiallisten tapahtumien yläpuolella oleva kasvattava tarina, vaan uskovat että Ylösnousemus on Tosi. Teologit ovatkin tavallaan etääntyneet normaaliuskosta. Voidaan sanoa että tämä tekee heistä sokeita suurimmalle osalle uskontokritiikistä - ja sokeaksi nimenomaan sille osuvalle uskontokritiikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti