Minäkö muka homofoobikko?

Facebookiin saamani nerokkaan kommentin sisällä oli valaiseva opetus ; "A pessimist sees and endless tunnel, an optimist sees the light at the end, a realist sees a train heading towards him and the train operator sees three idiots on the tracks." Se sopii tuntuvan tämäniltaiseen prosessointitapaani ja sen seurauksiin.

Kaikki alkoi siitä, kun muistin että minun on perjantaina mentävä ennen töitä röntgenkuvaukseen. Kerroin tästä kotona. Puolisoni ihmetteli että miksi ihmeessä haluaisin röntgenin. Kerroin että mihinköhän kaikkeen röntgeniä käytetään. Kerroin luunmurtumista, ja siitä että sellaisia minulla ei ole. Sitten muistin että monet syövät voidaan havaita röntgenillä. Tämä ei parantanut jostain syystä ilmapiiriä ja kerroin että "minulla ei ole syöpää, tai siis voi tietysti olla mahdollista että minulla on syöpä joka havaitaan tässä röntgenissä, mutta he haluvat ottaa minusta röntgenkuvat siksi että minulla on tunnetusti mutanttihampaat ja he haluavat repiä minulta viisaudenhampaat ja ne piikit mitä niihin ei tavallisesti liity. Mutta ehkä se syöpäkin löytyy siinä ohessa." Tämä paransi tunnelmaa vielä vähemmän. Pidin epämääräistä monologia syövän epätodennäköisyydestä, mutta tämäkään ei oikein parantanut sitä oloa jonka tämä sinänsä potentiaalisesti mahdollinen asia nosti.

Sama logiikka toistui toisessa aiheessa. Tein pientä iltatreeniä ja olin melko tyytyväinen siihen mitä peili näytti. Koin liikkuvani miltei kauniisti ja mainitsin tämän ääneen. Sitten minun pyydettiin kertomaan mikä siinä sitten oli huonosti. -Vaimot ilmeisesti riitelyä laajemminkin nauttivat siitä, että he nostavat esiin puutteita jota heidän miehissään (muka) on. Puutelistaani päätyi lopulta se, että "kun korjaisin kaiken tuon edellämainitsemani, kaipaisinkin enää 30 kiloa lisää lihasmassaa." Ja jatkoin siitä että siinä vaiheessa minulla olisi tosin niin muhkeat rintalihakset, että moobsini olisivat niin suuret että naiset olisivat niille kateellisia ja kirjoittaisivat turhaumistaan "City" -lehteen outoja kysymyksiä. Ja moobsaihe olisi kuitenkin siinä vaiheessa aika latistava. Ja jatkoin tästä siihen luontevaan huomioon että moobsit eivät ajatuksena innosta, mikä toivon mukaan todistaa edes sen että en ole homo. Tai vähintään että jos olen homo, niin olen edes tyylitajuinen homo.

Puolisoni jatkoi kuvaamalla että tuo oli jotenkin minulle "tyypillistä homofobiaa." Olin rehellisesti sanoen hieman ihmeissäni tästä identifioinnista. Hän kuitenkin tuntee minut kohtuu hyvin (toivon). Koen että olen mielipiteiltäni sellainen joka liitetään liberaaleihin, minulla on homoseksuaaleja ystäviä melko runsasmääräisesti ja puolustan muutenkin heidän oikeuksiaan tehdä kaikkia sanoinkuvaamattoman syntisiä, kamalia ja irvokkaita asioita. Myönsin toki tähän liittyvän rankan huumorin, mutta että samalla logiikalla olisin sovinisti ja roolipelien vastustajakin. Että vaikka olen huono kertomaan vitsejä, rakennan niitä kuitenkin mielelläni.

Kuulemma kuitenkin kerron sovinistiset vitsit olennaisesti erilaisella asenteella. Niissä on aina taustalla sellainen ajatus että siinä pidetään halvalla sitä joka tämänlaisiin asioihin uskoo sen sijaan että naurettaisiin itse asialla. Sovinistiset vitsini ovat siis häijyjä sovinisteille ollen sovinistiparodioita ; Tätä voi verrata hieman siihen että jos kehystää lasten epäonnistuneempiakin piirrustuksia kehyksiin, sillä voi olla kaksi sanomaa ; Joko se kertoo että rakastaa lapsia paljon. Tai se kertoo siitä että rakastat roskaa ja sinulla on huono maku. Ja esitystapa ratkaisee tämän eron. (Älkää kysykö miten, en minä tätä esimerkkiä keksinyt.) Homoseksuaaleja kohtelen vitseissä kuitenkin yleensä eri tavalla ; Niissä on irtautumishenkeä, joudun aina ikään kuin homovitsin jälkeen korostamaan että en ole sellainen. Korostan että he ovat nimen omaan homokavereita, en siis vaan kavereita. Korostus on tärkeä, ja teen sitä tavoilla joka kertoo siitä että en tee sitä saadakseni suvaitsevaisen maailmanmiehen leiman. Se voisi olla uskottavaa ottaen huomioon yleisen luonteeni, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Teen tämän tavalla jossa seksuaalisuus olisi identiteettimerkki ja ihmistyypin identifikaatio.

Tässä voi olla jotain perää. Se syöpäajatus oli itse asiassa varsin mukava tämän rinnalla. Onnistuin keventämään tunnelmaa vain muistuttamalla että homoseksuaalien vastustajathan on tavallisesti tyypitelty kahteen stereotyyppiin. Niihin jotka ovat uskonnollisia hihhuleita ja vastustavat homoutta oikeaoppisuudessaan. Ja niitä jotka ovat itse homoja ja jotka eivät suostu hyväksymään sitä. Ja koska uskonnollisuustekosyy ei minun kohdalla selvästi tule kysymykseen, ei minulle oikeastaan enää jää muuta selitettävää kuin se, että miksi en ole ikinä tuntenut minkäänasteista seksuaalista vetoa miehiä kohtaan. Ja tähän on vain kaksi järkevää vaihtoehtoa. Joko alitajuntani torjuu ajatuksen liian traumaattisena tai sitten en ole vielä tavannut Herra Oikeaa. Tämä jotenkin paransi tunnelmaa. (Ei tosin niin paljoa että olisin vielä uskaltanut mennä nukkumaan.)