Tämän vuoden filosofian ylioppilaskysymyksien joukossa oli esimerkiksi seuraava: "Olet Hampurissa ja etsit Altonan rautatieasemaa. Taskussasi on Pariisin kartta. Kuvaile ja erittele tilanteen aiheuttamaa ongelmaa tieto-opillisesti."Ensireaktioni oli ainut järkevä. Eli "Ei tämänlaisia saa kysyä!" Mutta jos minun olisi sepustettava
Kysymys on itse asiassa varsin monisäikeinen. (Sen lisäksi että yleissivistyksessäni on Altonan kokoinen aukko. Google paljastaa että kyseessä on Hampurissa oleva rautatieasema.) Ensimmäinen ja luonteva asia on tietysti muistaa että kartta on esitys luonnosta. Siinä on tarjottu jokin tulkintaviitekehys. Kartta ei ole maasto. Tässä kohden kartassa ei täsmennetä onko kyseessä tiekartta vai vaikkapa maaston korkeuskäyriä kuvaava kartta.
Koska tavoite on tunnettu, voidaan sanoa että henkilöllä on päässään jonkinlainen mielikuvakartta Hampurista. Tai vähintään Altonasta. Descartesin cogito -oivalluksen mukaan tästä tiedetään se, että henkilö itse on olemassa. Mutta kenties koko Altona ja Pariisiroska on vain harhaa. Ajatus voi olla kiehtova, mutta yritän tavoitella jotain muuta. Sillä ilman tätä hyppäystä kaikkiepistemologia jymähtäisi tähän. Ideana onkin rynnistää tästä tasosta eteenpäin, tietäen että matkan varrella kenties erehtyy. Mutta rohkeana koska muutoin on vain epätietoa, jonka olemassaoloa epistemologia pohjimmiltaan yrittää minimoida. Maksimaalisen varmuuden sijasta haetaan mahdollisimman suurta tietämisen määrää. Siksi pitää puhua hyvin perustelluista uskomuksista eikä absoluuttisista faktoista.
Kenties nämä tiedot ovat hyvin epätäsmällisiä. Kuitenkin tästä paikasta on jonkinlainen mielikuva. Sen tuottaminen paperille tai muiden jaettavaksi ei kuitenkaan ole kovin helppoa. Itse asiassa sen saaminen omaksi käytöksikin voi olla varsin epämääräistä. Konkretiaa saadaan määritelmän kautta. Denotationaalinen semantiikka puksuttaa mielikuvakartassa, koska esimerkiksi "Altona", "Pariisi" ja "Hampuri" ovat pohjimmiltaan vain nimilappuja jotka perustuvat sopimukseen. Joka voisi olla aivan mielivaltainen. Nimet vaihtamalla maisemat olisivat yhtä kauniita.
Taskussa oleva kartalla ei ole vastaavaa pääsyongelmaa. Kartasta saa toistettavaa ja jopa jaettavaa tietoa toisille. Tähän tarvitaan tietysti mielivaltaisesti sovittu tulkintajärjestelmä. (Se, miten hyvin Pariisia kartta kuvaa riippuu siitä miten luotettava kartanlaatija on.) Tässä mielessä Pariisista oleva kartta on - mikäli luotamme muistiimme ja sen kautta syntyvään toisentuvuuden kokemukseen ja miksipä emme niin tekisi - konkreettisempi kuin mielikuvakarttamme.
Kuitenkin kartta on taskussa, joten sinulla on itse asiassa mielessäsi mielikuva kartasta. (Joka johtaa varsin kummalliseen jatkumoon kun kartta itsessään sisältää viittauksia.) Taskussa olevan kartan tiedot ilmenevät kantajalleen on yllättävän abstraktisti. Taskukartta rakentuu parsimonia -ajattelun varaan, jossa oletetaan esimerkiksi se, että kappaleet ovat suhteellisen pysyviä ja taskussa pysyviä. (Kartan putoaminen taskusta olisi mahdollista mutta esimerkissä se on määritelty. Kartta voisi myös katoilla ja lakata olemasta tai teleportata Marsiin seuraavan nanosekunnin aikana, mutta tämä ei sovi maailmasta tällä hetkellä olemassaoleviin tietoihimme.)
Hampurissa ollessa Pariisin kartalla ei itse asiassa olisi merkitystä, vaikka viitekehys olisi tuntematonkin. Kun ollaan Hampurissa, ei Pariisissa ongelmia ratkaiseva väline yksinkertaisesti toimi. Olisi vakava kategoriavirhe yrittää sompailla Pariisin kartalla Hampurissa. (Siitä huolimatta että relativistit esittävät että mielivaltainen tulkinta tarkoittaisi tiedon puutetta. Miksi ihmeessä uskoisimme heitä karttakysymyksessä? Ja miksi emme?)
Kuitenkin heuristisesti Pariisin kartta voi olla hyvinkin hyödyllinen. Sillä se tarjoaa työkalun sosiaaliselle tiedonhaulle : Aivan kuten asiantuntijoita voidaan konsultoida, voi turisti kysyä neuvoa hampurilaisilta (ihmisiltä, ei ruualta). Kun hänellä on väärän paikan kartta ja surkea ilme, hän saa auliimmin apua. Utelu useilta ihmisiltä on eräänlainen peer review -prosessi. Eikä minun tarvitsisi edes olla totaalisen luottavainen neuvojiin ; Voin kokeilla neuvottuja reittejä ja jos ne eivät johda Altonan asemalle, olen oppinut tietoa siitä missä se ei ainakaan ole. Näin, modus tollens, järjestelmällä voin hakea keinoja joilla pääsen lopulta oikeaan paikkaan. (Ajoissa? Kenties en. Mutta tälläistä mokaa ei kannata tehdä jos on hätiköiden ja kiireellä liikkeellä.)
Alussa on vain parasta tunnustaa oma tietämättömyys ja lähteä rakentamaan siitä, apua saa myös siitä mitä on jo tehty. - Filosofiassa ja tieteessäkin on tärkeää tutustua perinteisiin ja vallitseviin näkemyksiin, jos ei muuten niin sen takia että osaa sitten irtautua niistä kun tietää niiden sisällöt. Etenemällä metodologisen järkähtämättömästi ja virheistään oppien, olemalla epädogmaattinen mutta tietoon nojaten, on mahdollista saada hampurilaisten (ihmisten ei ruokien) päässä oleva mielikuvakartta jaettavissa olevaksi, julkiseksi, tiedoksi. Tietoon, jota kautta voidaan rakentaa Hampurin kartta. Samanlainen kuin se Pariisin (on Pariisi -kaupungiksi määritellylle alueelle.) Tätä kautta muut voisivat toistaa reittiehdotuksia ja hekin pääsisivät perille Altonan asemalle. Tätä kautta ollaan saavutettu ainakin jotain tietoa.
Katsokaa mitä epätoivoista rävellystä blogaaja onnistui suoltamaan tänään... Jo yksistään tapa lähestyä asiaa Niiniluotolaisittain voi tuntua monista jopa tympeältä ratkaisulta Ylioppilaskokeet opettavat ainakin nöyryyttä. Tai vaihtoehtoisesti herättävät tunteita siitä, että filosofian kysymykset ovat hyvin epäfilosofisia. Ai niin. Kuvan graffiti on Helsingin keskuksen metroasemalla. Se voi olla mahdollisesti konkreettinen kartta ja ohjeistus "onnelliseen elämään". Se osoittanee pois ylioppilaskokeista ja kohti jotain inspiroivaa epäpakkofilosofiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti