Moni varmaan onkin tietoinen, että eräs pitkäaikaisista kiinnostuksenkohteistani on ollut eräänlainen mysteeri. Se voi vaikuttaa ulkopuolisesta typerältä aiheelta, mutta käytännössä sillä on paljon sovellutuksia. : Aiheena on foorumikeskustelut. Niissä on sekä vitsailevia "trolleja" , että "crankejä", eli "asiansa vakavasti ottavia sekoilijoita". Näiden toisistaan erottaminen on joskus selvää, mutta tuntuu että tämäkin on enemmän "näkemyksen kautta syntyvä luokitus" kuin mikään systemaattinen järjestelmä. Joskus erottaminen on mahdotonta.Tässä kaikessa pitää tietysti olla järki. Tätä kautta foorumeilla selviämiseen tarvitaan kaksi taitoa. Demarkaatio, jolla erotetaan tiede ja järkipohjaiset käsitykset muista, ja jonkinlainen erottaminen, jolla erotetaan parodia ja trollailu muunkaltaisista typeristä kirjoitteluista. Syitä on ollut muutama.
1: Osasyy tässä on ollut kunnioituksessa. Ihmisen vakavasti ottama uskomus on hänelle rakas, ja joka esittelee niitä jotta muut voisivat lukea ja ottaa niistä opikseen, on ihmiselle tärkeä. Ja niitä pitää kohdella eri tavalla kuin vitsejä, jotka tekijä on tehnyt pilkkamielessä, jopa haluten että niihin reagoidaan kielteisesti. Minulla on tiettyjä sympatiantunteita, vaikka en olisikaan samaa mieltä ja pitäisin ihmistä "typeränä". En rinnasta tätä pahuuteen tai halpamaisuuteen. En vihaa mielipiteitä, mutta tiettyjä asenteita kyllä. (Ja niiden välillä on kuitenkin tietty jännittävä korrelaatio.)
2: Toinen syy on siinä että pseudotieteen ja "pseudopseudotieteen" käsittely sisältää usein skeptikolle naurunpyrskähdyksiä aikaansaavia juttuja, joten tässä ollaan itse asiassa ylenkatseellisen huumorin ytimessä. Minä tunnustan julkisesti olevani arrogantti kusipää - ja nautin siitä.
3: Kolmas syy on siinä, että "vitsien" ja "toden" erottaminen on käytännössä se, jota vaaditaan. (Jos siis kirjoittelee foorumeilla kuten minä sattuneista syistä enää en.) Voimavarat voi keskittää siihen mitä pitää olennaisena. Pitipä sitten hauskanpitoa tai debattia tärkeämpänä, asiasta pitää tehdä jonkinlainen periaatepäätös.
Syvin ongelmana erottamisessa onkin se, että molemmat käyttävät provokaatiota koska he haluavat vastauksia ja reagointia. Molemmat käyttävät provokaatiota. Usea lähtee tälle tielle samalla tavalla kuin itsekin pitkään yritin. Ajattelin että ero on järjessä. Eli että pseudotieteilijöillä on sisäinen logiikka joka on trollauksissa vain pistetty massiivisiin mittasuhteisiin. Eli pseudotiede olisi johdonmukaista väärässäoloa, jossa virheet ovat ehkä vaikeasti nähtävissä. Ja trollaus sisältäisi sarkasmin ja ironian sävyjä.
Halpamaisen helppo tie olisi ottaa vanha aforismi "Uskonto on vitsi, joka ei naurata." Mutta vaikka se onkin ihan kelpo nyrkkisääntö, se kattaa liian kapean osan alasta. Ja huvittavuuskin vaihtelee persoonan mukaan. Lisäksi maailmassa ei tämän jälkeen olisi ainakaan minulle hirveän montaa pseudotiedettä - ja ne, jotka jäävät olisivat vaikutuksiltaan ja suuntauksiltaan sen verran halpamaisia, että vihapuheen ulkopuoliselle kommunikaatiolle ei olisi tarvetta. Siis viemäristä tämä halpamainen ratkaisu. Kuraojan sijasta olisi helppo ottaa jotain tienkaltaista.
Helposti mieleen tuleva tie.
Ensimmäisen ajatuksessa on - tai ainakin minulla oli - tunnistaa huono logiikka ja liioiteltu huono logiikka toisistaan. Tässä tiessä ytimenä on hioa virheenhavaitsemisjärjestelmä äärimmilleen. (Jota Econ kirjassa kutsutaan "Tetrapiloktomiaksi", jossa keskitytään siihen että irrelevanssintaju kehitetään äärimmilleen.) Virheitähän voi olla esimerkiksi (1) loogiset ristiriitaisuudet, jotka eivät voi olla logiikan mukaan mahdollisia missään olosuhteissa. Näitä ovat esimerkiksi oksymoronit, käsitteelliset ristiriidat. (2) tiedon kanssa ristiriidassa olevat asiat, jotka ehkä loogisesti olisivat mahdollisia, mutta joita "tieteen vakiintunut näkemys" ei pidä ylen uskottavana (kuten maakeskisyys). (3) syy -yhteyksiltään mahdottomat asiat, kuten anakronismit. (Kuten Antarktiksen vuoroviljelymenetelmät 1600 -luvulla.) Luokat ovat lomittaisia, ja ne voidaan jakaa kenties hieman paremmin yksinkertaisesti "loogisiin virheisiin" ja "empiirisiin virheisiin".
Helppo tie on kuitenkin väärä.
Onneksi luin Umberto Econ "Foucaultin heilurin". Jolla oli tietynlainen impakti, jonka suuruus on vielä tuntematon, koska luin sen hiljattain. Kahdesti. Siinä käsiteltiin itse asiassa samantapaista tilannetta. Omakustannekirjoja, unelmia, myyvät keksivät tehdä vitsillä esoteerisuutta. Se myy. Kun he vain tekevät parodisoivan kompilaation vitsillä ja huumorilla, syntyy jotain, jonka myymisen ohella voidaan olla omahyväisiä suhteessa muihin. Kuitenkin tämä otetaan todesta, näkemys saa seuraajia, ja silloin salaliitosta tulee "niin totta kuin voi", joskin ilman maanalaisia virtauksia ja mysteerisiä voimakenttiä.
Ero vakavasti tehdyn ja vitsin välissä on haettava muualta. Erona ei ole logiikka vaan intentio : Useinhan trollaus keskittyykin juuri siihen että se noudattaa ja mukailee ivaamaansa logiikankäyttöä ja muita käytänteitä. Ero ei ole rakenteessa vaan yksityiskohdissa. Looginen rakenne pitäisi voida analysoida erityisen tarkasti, ja vertailussa tarvittaisiin myös kirjoittajan tiedot ja taidot mukaan analyysiin, mikä ei yleensä foorumeilla ole käytännössä mahdollitsa. Fiksu kritisoiva vitsailu on hienovireistä, kun taas typerä mielipide johon uskotaan voi olla karkeaa, joten jatkumoa näiden välillä on. Liian paljon.
Eco lähestyy asiaa salaliittoteoreetikkojen ja mystikkojen ajattelun kautta. Kirja itse asiassa esittää kolmikohtaisen luettelon, jossa ovat merkittävimmät piirteet. Erot syntyvät juuri tätä kautta. Ideana on se, että "tosissaan ottavalle" tilanne muistuttaa ristisanatehtävää, joka on ratkaistava siten että kaikki sopii yhteen. Kun tämä tehdään käsitteillä ja asioilla, ristisanan saa täyttää vain tietyillä tavoilla. Muut tavat ovat vääriä. Ecolla on tässä kolme, erinomaista, palikkaa (sivulta 671), jotka ovat olennaisia jotta ajattelu sopisi näiden harjoittamaan taikauskoisia sävyjä sisältävään ajatteluun. (Ja tätä kautta sopivat crankyjen -tunnistusfiltteriksi):
1: Käsitteet liittyvät toisiinsa analogioiden kautta. Ei ole mitään hyvää sääntöä jolla etukäteen voidaan sanoa onko analogia hyvä vai huono. Omena ja päärynä yhdistyvät hedelmän kautta, omena ja käärme Raamatullisen yhteyden kautta, ja donitsi ja käärme muodon takia (kun käärme puree itseään häntään). Tämä on sitä samankaltaisuutta, jota ollaan tarkasteltu tähän asti. On logiikanrakentamisen periaate, jota ivataan. Siksi kaksi seuraavaa palasta ovatkin "uusia juttuja", ja ne olennaiset piirteet. Niissä nimittäin kerrotaan mitkä analogiat ovat "jälkeenpäin" hyviä ja huonoja.
2: Kun peli on pelattu oikein, kaikki liittyvät kaikkeen. Eli kun analogioissa jokin on keskeinen, niin että kaikki pyörii sen ympärillä, ja tästä rakennetaan ketjuja jotka lähtevät jostain ja päättyvät siihen samaan, koko analogiarakennelma ikään kuin tukee itseään. Näin siitä syntyy uskottava. Tätä kautta kriitikot voidaan tietenkin myös hukuttaa työhön. Jokainen yhteys on erikseen määriteltävä epäolennaiseksi. Ja kun kyseessä on analogiajärjestelmä, tämä ei usein onnistu ilman jonkinlaista analogian käyttöä. Analogiahan on oma, hieman erillinen systeemi, jonka hyvyys ja huonous ovat usein kiistanalaisia.
3: Keskeiset yhteydet eivät saa olla uusia. Niiden on toistettava perinnettä, koska Ikuinen Totuus ei ole ikuinen ilman Traditiota. Siksi analogioiden tulee olla sellaisia joita on ennen käytetty, niiden on viitattava ja tuettava sitä mitä muut ovat perinteessä ennen sanoneet. Se, keiden sanomiset ratkaisevat on tietenkin ideologiakohtaista. Kelttimystiikan varaan rakentelija käyttää erilaisia lähtökohtia kuin vaikka Islamilainen mystikko. Siksi kelteillä analogiat palaavat aina druideihin ja Islamilaisella Koraaniin. Tätä sen piirissä voi ehkä tulla uusia julkaisuja, mutta niissä on "tuttu ja aina samanlainen perusrakenne", jotta tradition seuraajat tunnistavat sen "oikeaoppiseksi". Kriitikko voisi kutsua tätä perinteisiin vetoamiseksi tai auktoriteettiin vetoamseiksi. (Perinne vanhuuden ja perinne johtohenkilöiden sanojen uskomisen kautta.) Ja syystä. Koska perinne ei kerro mitään oikeudesta, tämä kritiikki ei kuitenkaan kumoa ajattelua vääräksi. Tätä kautta on selvää että ajatuksen kannattaja ei siitä luovu. Ja kun tämä kolmikanta on käytännössä sitä, mitä tarjotaan, voidaan kinastelua jatkaa loputtomiin. Skeptikko selviää tässä kohden kuitenkin teoriassa helpolla : Perustelun kaikki osat ovat "arationaalisia", ne eivät kerro mitään totuusarvosta. Keskustelua perusteluista ei siksi tarvitse tehdä, koska ei ole mitään varsinaisia syitä ottaa niitä vakavasti.
Alkuperäinen tie ei siis ollutkaan väärä, vaan puutteellinen. Selvin näkyvä piirre oli niin voimakas että muut osat "jäivät piiloon". Se, mikä oli ehkä se lopullisin ero trollin ja uskovan sijassa on se, että vitsailija on vähemmän pakkomielteinen ja enemmän luova. Tämä persoonatyyppi onkin tullut tutuksi sivuharrastuksessani, eli "hikipedian" ylläpitämisessä. Siellä sitä luovaa hullutta - ja osin tuhoavaakin hulluutta - esiintyy. Lyhytjännitteinen luovuus johtaa anarkian ja liioittelun sävyttämiin juttuihin myös juttujen ulkopuolella.
Ongelmaksi syntyy tietysti se, jos uskoo että Markus Kajon esittämä "Pitkä sinnittelykoe itselle" olisi ihmislajille tyypillinen tapa toimia. Siinähän tarjotaan sinnittelyksi se, että ottaa jonkun täysin hoopon ja typerän näkemyksen joka on täysin järjetön ja oma, ja sitten hopottaa siitä kaikille koko loppuelämänsä. Se, että mielipide on keinotekoinen ei näy muille. Sitten voi kuollessaan juhlia sitä että on vedättänyt kaikkia, vienyt kuin kuoriämpäriä. Uskomiseen uskovaisethan on itse asiassa esitetty hieman tällä tavalla. He luottavat että "Uskonto Instituutiona", toteltuna ja seurattuna rituaalina pitäisi yhteisön pystyssä vaikka "Uskonnon Jumalaan" ei uskottaisikaan. Silloin uskonto nähdään ikään kuin vain suojaavina normeina jotka varmistavat yhteiskunnan selviämisen ja ihmisyksilön oman kelpoisuuden. En ota näitä kovin vakavasti. Sen takia että jos ei usko taustasyyhyn, into seurata logiikkaa sen nimissä pienenee. Ja ilman instituutiotakin samat säännöt olisivat useimmilla voimassa. Tunnistamisen kannalta tämä ei liene kovin suuri ongelma, koska ihmiset harvemmin sitoutuvat asiaan jota eivät pidä tärkeänä. Ja sitoutuvat voimakkaasti vääriinkin näkemyksiin jotka ovat heille tärkeitä. Ja jos vitsailija sitoutuu mukailemaan asiaa, siihen syntyy helposti viha-rakkaussuhde. He voivat parodian jatkuessa nähdä siinä järkeä. Siitä tulee tällöin toinen luonne. Vitsailussa on siis kääntymyksen siemen, kun ajattelutapa tulee tutuksi, siitä tulee helposti samalla oma. Tosin jos vinoilun takana on vahva ylenkatse ja ideologia, tämä riski tuskin realisoituu. Näissä vitseissä lienee kuitenkin ilkeämpi sävy ja ne voidaan tätä kautta erottaa ja tunnistaa.
Tässä menetelmässä on tietenkin pieniä ongelmia. Esimerkiksi se vaatii laajaa perinteiden ja auktoriteettien ja heidän sanomisiensa tuntemista. Uusien näkemysten kohdalla se kohtaa vaikeuksia. Toisekseen analogisuus perustuu aina positiiviseen todistusaineiston rakentamiseen omalle näkemykselle, eli jossa itse näkemys yritetään tehdä uskottavaksi. Kuitenkin valtava määrä pseudotieteistä on ns. denialismia, eli ne keskittyvät oman näkemyksen todistamisen sijasta vastustajien kritisoimiseen, ja tästä saaman ylenkatseen voimalla he katsovat olevansa voittajia, "vaihtoehtoinen selitysmalli", jota ei tarvitse todistaa mitenkään koska "se toinen on niin tyhmä". Skeptikkoa tietysti kiinnostaa se, että he eivät keskity oman näkemyksen todistamiseen, joten heillä ei itse asiassa ole mitään tutkimusohjelmaa, jota puolustaa. Econ tunnistusmetodi ei kuitenkaan sovi näihin, joten se vaatii vähintään tämän lisäluokituksen.
Otsikko viittaa tietysti trolley problemiin, eli etiikassa olevaan hieman ilkeitä sävyjä sisältävään testiin, jossa pitää valita ketkä jyrätään resiinalla ja ketkä jäävät eloon. Valinta tehdään vivulla. Murskis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti