"Näkymätön ja olematon näyttävät yllättävän paljon samanlaisilta" ... "Minulla on monta näkymätöntä asiaa kotonani. En vain löydä niitä."
(Juha Leinivaara, facebook, 23. syyskuuta 2009)
Sami Pihlström on esitellyt näkemyksiä jossa Wittgensteiniä tulkitaan transsendentiaalisen kautta. Pihlströmhän ei "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta." Kyseessä ei siis ole niinkään kannanotto siitä että Wittgenstein olisi transsendentiaalinen, kuin siitä että hänen filosofiastaan löytyy sellaisia sävyjä, joita voidaan sovittaa transsendentiaaliseen ajatteluun.
Kiinnostuneet osannevat lukea Pihlströmin tuotantoa, ja Wittgenstein -kommentaarin sijasta otan sitä kautta nostettuja asioita. Tärkeintä on ymmärtää se, että Wittgensteinistä tärkeää on, että ymmärtää että kieli käsittelee järkevästi propositionaalisia väitelauseita, jotka vastaavat joihinkin maailmaa koskeviin kysymyksiin. Niiden ulkopuoliset asiat eivät toimi kielen käsittelyssä. Jos jokin on transsendentti, sillä ei sen sijaan ole propositionaalisia ominaisuuksia. Eli transsendentti olemassaolo vain joko on tai ilmenee, sitä ei käsitellä kielellä tai aistihavainnoilla.
1: Pihlström jopa esittää tämän hetken uusimmassa "Niin&Näin" -lehdessä että Wittgensteiniläisittäin ajatellen olisi ristiriitaista väittää että mystisen kokemuksen perusteella voisi esittää tosiasiaväitteitä Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Sekin kun olisi propositionaalista tietoa. Jaana Hallamaata lainaten "Pihlström osoittaa elegantilla ja eleettömällä tavalla, kuinka uskonnollinen usko on filosofisessa mielessä erittäin ongelmallinen asia, (lähes?) täydellinen mahdottomuus. Jos omaksumme tieteellisen realismin mukaisen näkemyksen maailmasta, uskonnolliselle uskolle ei näytä jäävän tilaa, eikä sellaiselle tunnu olevan tarvettakaan. Maailman selittämisen ja ilmiöiden ennustamisen näkökulmasta Jumala on ollut tarpeeton hypoteesi jo keskiajalta lähtien, eikä Jumalaa tarvita oikeuttamaan moraalia sen paremmin kuin antamaan elämään mielekkyyttäkään. Yritykset sijoittaa Jumala luonnollisen maailman ilmiöihin on tuomittu epäonnistumaan. Yhtä turhaa on etsiä Jumalaa elämän tarkoituksen pohtimisesta. Jumalatodistukset on aikaa sitten osoitettu antikvaarisiksi siitä huolimatta, että vieläkin on niitä, jotka sinnikkäästi muotoilevat sellaisia. Institutionaalisen uskonnon, esimerkiksi kristinuskon jähmettynyt dogmaattisuus on paitsi älyllisesti kestämätöntä myös vastenmielistä. Tämä ja vähempikin riittää monille osoittamaan, että uskonto on toivoton suunta."
Mutta hänen kirjoituksensa ovat vaikuttaneet siihen, mitä seuraavaksi kirjoittelen. Vaikka osa keskittyykin sellaiseen Jumalanäkemykseen joka ei ole transsendenttiä. Otan käsittelyyn uskonnossa nimen omaan julistavassa toiminnassa esiintyvät kahdenlaiset Jumalakäsitteet. Molempia kannatetaan nimen omaan kristinuskon piirissä.
1: Aktiivinen vaikuttajajumala. Tämänkaltainen Jumala ei ole yliluonnollinen vaan paranormaali : Toisin sanoen Jumala vaikuttaa ja tämän vaikutus on selväluonteista. Tälläisestä Jumalasta saadaan propositionaalista tietoa samaan tapaan kuin vaikkapa karhuista. Tälläinen Jumala vaikuttaa ja tätä kautta siitä voidaan saada todisteita. Malliesimerkki tästä on rukousparannuksiin vaikuttava Jumala tai menestysteologian Jumala, joilla on selvä luonne. Näillä Jumalilla on tiedettyjä ominaisuuksia.
2: Transsendentti piilottelijajumala. Tälläistä ei voida lähestyä kuin korkeintaan negatiivisin kuvauksin, sen kautta "mitä se ei ole". Jos niidenkään kautta. Se ei sisällä kielellistä tietoa, eikä sen vaikutuksia voida säännönmukaistaa ja kaavoittaa. Tämä on melko hyvin ymmärrettävissä kun ottaa esille Eckhart von Hochheimin (eli Mestari Eckhartin) käsitystä Jumalanpilkasta : Hänestä jokainen ihmisen sanalla esittämä Jumala on pakosti vain jonkinlainen puutteellinen Jumalan irvikuva. Tätä kautta jumalanpilkka on jopa hyveellistä toimintaa, koska ne nostavat esiin ihmisten jumalasta vääntämien tekemien keksintöjen, näkemysten, ominaisuuksien ja kuvitelmien verkosta naurettavan. Tämä korostaa itse sanojen ulkopuolella olevan Jumalan mahtavuutta ja arvoa.
___2.1: Mestari Eckhartin kannanotto on itse asiassa heijastunut suureen osaan teologista ylenkatsetta : Esimerkiksi Paulo Coelho vetoaa transsendenttiin Jumalaan ja moittii että toisenlainen Jumala on "väärin ymmärretty". Hän sanoo sen toki kohteliaasti muotoon "Jumala ei ole sellainen kuin se yleensä käsitetään". Tässä moititaan tietysti fundamentalistejen näkemyksiä vääräksi, niissähän etsitään aktiivista ja elävää Jumalaa oman sydämen ulkopuolelta. Toisaalta kritiikki kohdistuu tietysti ateisteihin, jotka näyttävät lähinnä reagoivan fundamentalistien käännytysyrityksiin sillä reaktiolla joka ihmisille on luonteva: Vastustamalla sitä ja keksimällä kohdattuja argumentteja kohtaan vasta -argumentteja. Lopputulos onkin selviö.
Samoin uskovaisia voidaan moittia siitä että nämä tavoittelevat aktiivista Jumalaa. Tässähän asettaudutaan auktoriteetiksi jolla on omasta systeemistä lupa katsoa toisten puolesta että mikä on "oikea tapa uskoa" ja "väärä tapa uskoa". Toki ymmärrän miksi mystikko voi pitää transsendenttiä Jumalaa parempana. Mutta toisaalta ihmeidentekijäJumalan tavoittelu on sekin ainakin periaatteessa ihan mahdollista. Moni on kuullut esimerkiksi Punaista Merta juutalaisten edestä hakovasta Jumalasta, eikä tätä välttämättä pidetä suoraan naurettavana käsitteenä.
Näiden ero on tietenkin häilyvä. Itse asiassa voin helposti nostaa esiin kaksi tapaa:
1: Kritiikki -immunisoinnissa ominaisuuksia ja kriittisiä testejä selitetään irrelevanteiksi yksi toisensa jälkeen. Lopputulos on tietenkin se, ettäjatkumo puutarhanhoitajasta näkymättömän miehen kautta yliluonnolliseen on olemassa.
2: Toisen yhdistävän jatkumon saa rakennettua tietenkin Alvin Plantingan kautta. Hänen Jumalansahan on sellainen, että tästä saadaan propositionaalista tietoa. Toisin sanoen Jumalasta saadaan havaintoa sensus divinitatiksen kautta. Tämän vuoksi hän voi esittää että Jumala on juuri kristinuskon Jumala. Tämähän vastaa moniin tosiasiaa koskeviin kysymyksiin. Plantingan Jumala -aistia ei kuitenkaan ole kaikilla, ja jos ateisti kokee että Jumalaa ei ole, tämä voi olla ikään kuin sokea. Tätä kautta toisten henkilökohtaiset kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja toisen merkityksettömiksi. Sattumalta tämä tehdään juuri siten että Plantingan ja hänen kannattajiensa kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja erimieliset ovat vain erehtyneet. (Omien määritelmien kautta tehdystä ylenkatseestahan tässä on selvästi kysymys. Toisten kokemukset ovat arvokkaampia. Ja seuratun ideologian kautta saadaan se, mitkä.)
Silti olennainen ero on, että "olematon näyttää kovasti näkymättömältä" ja toisinpäin. Niin ei näytä lasilevy lentävän linnun silmiin. Ja niin näyttää kuviteltu pähkinähallusinaatio toiveikkaan mutta hullun oravan mieleen.
Oma suhtautumiseni on se, että suhtaudun erilaisiin Jumalamalleihin eri tavalla.
1: Jos joku esittää ihmeidentekijäJumalaa, pyydän tätä kyseistä Jumalaa tekemään ihmeen tai tulemaan itse selvittelemään asiansa minun kanssani. Tässä kohden vaaditaan siis evidenssiä olennosta. Tämä on järkevää, koska jos väitetään että luonnossa on jokin voima, tätä voidaan tietenkin testata. Jos Jumala on aktuaalisesti vaikuttava, näitä voidaan havaita, ja jos Jumala on erityisen mahtava, sitä helpommaksi tämän havainnoinnin pitäisi olla.
___1.1: Tässä kohden olen siis vahvasti empiristi. Mielestäni Jumalaa ei voimanlähteenä voi falsifioida, joskin uskon että se ennen on ollut testattavammissa mutta ajan mittaan kaikille syille on keksitty, kuten Lakatoksen mukaan kaikki epäonnistuneet tutkimusohjelmat, "protective beltin", joka on kritiikki -immunisoinut sen. Tässä kohden vahvojen todisteiden saaminen muuttuu ensiarvoisen tärkeäksi. Etenkin kun todistustaakka on tunnetusti olemassaolevaksi väittävällä. Sitä ennen on turhaa vaivautua. Tässä Jumala on monessa testissä epäonnistunut, mutta paljon korjailtu näkemys, joka on sen verran epämääräinen että se on tällä hetkellä melko empiirisesti epäkiinnostava kohde. Se voi toki muuttua tulevaisuudessa, mutta aivan kuten isojalkojenkin kohdalla: "I'm not holding my breath." Ja kuten isojalankin kohdalla käy: os olento löytyy, en kuitenkaan kuole löydön edessä. Se ei täydellisesti murra näkemyksiäni siitä mikä on mahdollista tai mahdotonta.
2: Jos kyseessä on transsendentti Jumala, sanon että "Et sinä voi minulle mitään siitä sanallisesti opettaa, vaikka kuinka yritätkin aiheesta kirjoja kirjoittaa ja/tai lukea, ja keskustella. Menen lukemaan jotain muuta." Sillä transsendentin Jumalan palvelu muuttuu wittgenstein -hengessä melko kummalliseksi toiminnaksi. Kun se ei sisällä propositionaalisia väitteitä, sen "järkevästi hyväksyttävä muoto" olisi pelkästään sitä että yritettäisiin jollain perusmekanismeilla saada pää sekaisin. (Nämä ovat meditaatio, mantran tai muun fyysisen toiminnan, runsas valvominen, kieltäytyminen, itselle kivun aiheutus, huumausaineet, unenhallintamenetelmät, liikkumattomuus. Sekä tietenkin vastakohtapari "rauhoittuminen tai riekkuminen".) Se, joka kommentoi että "tämä kokemus tarkoittaa yhteyttä maailman kanssa" lyötäisiin sauvalla päähän, koska veli on syyllistynyt syntiin ja esittänyt propositionaalisen lauseen transsendentista.
___2.1: Tässä kohden olen siis "vahvasti agnostikko". Voisi sanoa jopa "agnostic fundamentalist". Minä en tiedä tälläisellä tavalla määritellyistä asioista. Ja mikäli logiikan lait pitävät ollenkaan, et muuten sinäkään. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani, on väärässä. Lisäksi jo itse transsendentti on luokituksena siitä outo, että siinä viitataan johonkin jonka ominaisuuksista ei edes periaatteessa voida tietää mitään. Sen olemassaolokin on propositionaalinen kannanotto, joten mielenkiintoista onkin, miksi tälläinen somethingelseism edes täytyisi ottaa huomioon vakavasti otettavana luokituksena. Ja vaikka se olisi olemassakin, niin luokitus jonka sisällä ei ole mitään jota voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin puhua tai ymmärtää. Sellainen luokitus olisi enemmän kuin väärä. Se olisi käyttökelvoton, sovelluskelvoton, turha.
Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko. Kontekstista riippuen kiinnostavaa onkin korkeintaan se, miten paljon, ja millä ehdoin.
Ehkä minulle voisi esittää ongelmana sen tavan jolla Pihlström asiaa lähestyy. Hänhän ottaa sen enemmän elämäntapana, sitoutumisena. Karkeasti "Eikö toivo - vaatimattomuudessaan - olisi varmana omaksuttua uskoa inhimillisempi asenne kokemuksen ulottumattomissa olevaan maailmaa? Ja eikö myös toivon varaan voisi perustaa kokonaisen praksiksen, kokonaisen elämän?" Tässähän syynä on se, että "Uskonnollisen uskon perinteessä se, onko Jumala jotain yliluonnollista vai "inhimillinen konstruktio" ei käsittääkseni kuitenkaan viime kädessä ole kovin merkityksellinen asia." Riippuu keneltä kysytään. Ateisteja käännyttävät fundamentalistikristityt ovat erimielisiä. Minusta itsestäni tuo ero on juuri se oleellinen ero. Praksiksen kun saa rakennettua vaikka masturbaation ympärille. Sille voi omistaa elämän, ja kivaa on. Se, joka tekee siitä muutakin kuin kivaa trivialiteettia. Ymmärrän toki, että tuo "uskonnollisen uskon lähestymistapa" on se, joka yhdistää useita uskovaisia. Kuitenkaan henkilökohtaisuuksilla ei ole kovin isoa järkeä tai vaikutusvaltaa erimielisiin. Miksi siis argumentoida lainkaan? Eikä argumentti ole perustelun ja vakuuttamisen väline. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen jollain tavalla samaan ryhmään kuuluvien selkääntaputtelu? Tosin mielenkiintoista on, missä määrin tästä käsin voidaan puhua koko ilmiöstä. Puhtaasti subjektiivisuuden varaan järjestetty seurakunta olisi "Järjestelmä ilman Muotoa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti