Yllä oleva on melko tavallista tämän aiheen käsittelyä. Mielenkiintoiseksi sen teki lemmikkieläimet. Kirjoittaja korostaa lemmikeiden ekologista taakkaa. Kaupunkilaisilla vihreillä on usein kissa, koira, hevonen tai jokin muu eläin. Luontoa rakastavilla on usein eläin, ja eläinystäväksi itseään kutsuvilla on usein lemmikki.Nämä kaikki yhteen pantuna sontivat paljon ja nämä jätteet menevät jonnekin. Niiden ruokien pakkaus nielee muovia ja metallia, niiden hoitoon käytetyt lääkkeet sisältää kemikaaleja ja vaativat työvoimaa jota voitaisiin kohdentaa ihmisiin. Koirat otetaan matkoille, ja tätä varten tarvitaan usein isompi auto. Ja kuoleman jälkeen koiria, kissoja eikä edes hevosia ja muita eläimiä ei syödä, vaan ne poltetaan bensalla rasittamaan ilmakehää.
Tämä osuu sinänsä luontoasian ytimeen. Esimerkiksi eläinten oikeuksia mietiskelevä suomalainen filosofi Leena Vilkka on kirjoittanut paljon ihmisen ja eläimen kommunikoivasta suhteesta. Hän korostaa sitä miten ihminen kohtaa eläimessä jotain parempaa, sellaista johon ihminen ei pysty. Ihmiset valehtelevat, eläimet eivät. Vilkan mielestä eläimen kanssa saa kaiken kaikkiaan aidon ja syvemmän kontaktin kuin ihmisen kanssa. Itse uskon että ihminen näissä kontakteissa inhimillistää eläimen. Kyseessä ei siksi näkemyksissäni ole niinkään eläimen aito vuorovaikutteinen ja vastavuoroinen kohtaaminen, vaan ihminen saa eläimestä ihmisen varaan rakennetun illuusion, ja tästä saatu mielikuva yhdistyy uskonpohjaiseen vakaumukseen siitä että kohtaaminen on "peruskokemus", aito ja vääristymätön. Eläimen puolella sosiaalinen ymmärrys on luultavasti vielä vähäisempää. Tätä kautta "ekoaktivistien" mielestä kysymys on eläinten oikeuksista, ei eläinten hyvinvoinnista tai ekologisuudesta tai luonnonmukaisuudesta. Näin kysymys on pohjimmiltaan luonnon mystifioimisesta ja romantisoimisesta, jota puolustetaan kuten kaikkea muutakin uskonnollissävyistä: Keksitään että oma tunnetila on peruskokemus, ja sitten käytetään jotain joko mystiikasta tai vähintään fenomenologiasta lainattua kielenkäyttöä. Ja kun eläin muutetaan ihmisenkaltaiseksi, voidaan siihen soveltaa ihmiskeskeisiä arvoja. Jolloin eläinten oikeuspuoli tulee helposti "analogian kylkiäisenä". Eläinystävä rinnastuu ihmisystävään ja molempia katsotaan rakkauden lasien kautta.
Tuotantopuolella taas keskitytään eläinten hyvinvointiin, luonnonmukaiseen käytökseen ja ekologisuuteen. Kaupallisuus ei haittaa, jos se pakottaa pitämään eläimet terveinä. Tämä kaikki on luontoaktivistin mielestä skientistisen kylmää ja monin paikoin välineellistävää. Ja välineellistäminen taas on heille sama kuin pahuus.
Tämän vuoksi keskustelu ei johda mihinkään. Perusarvo -oletukset eri piireillä ovat olennaisesti erilaiset. Ja muu rakentuu loogisesti niiden päälle. Keskustelun sijasta riidellään näistä arvo -oletuksista.
Itse en uskalla sanoa asiasta juuta enkä jaata, koska suhtaudun naivin romanttisesti lemmikkieläimiin, etenkin koiriin, ja olen maatalousalalla eli ajattelen asioita myös välineellisesti. Tämä ei minusta ole ristiriidassa, koska tapani olla naivin romanttinen rakentuu aivan eri pohjalle: Voin suhtautua naivin romanttisesti myös tuotantoeläimiin. En sekoita eläintä ihmiseen, analogisuudesta huolimatta niillä on epäanalogisuuksia - peräti olennaisia sellaisia.
Kohtaamisessa kaunista ei minulle ole samastuminen, analogisuus, vaan enemmänkin juuri kohtaamisen outous ja vieraus. Oma kokemukseni syntyykin ensi sijassa erilaisuuden arvostamisesta, ei jostain syvästä identtisyydestä ja samanlaisuudesta. Sillä evolutiivisesta yhteisestä alkuperästä huolimatta "informaatiokanavissa", viestintätavoissa, on hyvin isoja eroja lajien välillä. Tekisi mieli jopa lainata (ja lainaankin!) Thomas Nagelia, joka muistutti että ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko : Jos ja kun jollain olennolla on tietoisia kokemuksia, vain silloin tuntuu joltain olla kyseinen organismi. Tällainen olemassaolo on aina subjektiivinen; Hänestä kokemukset kokee aina yksilö, omasta näkökannastaan.
Kuva:Erkki Hämäläinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti