"It is the Loco-Miroir the crossroads between the two worlds - the mirror in which a man must confront his true self. These Marines ... Maybe they didn't like what they saw."("X files", "Fresh Bones")
Tänään kohtasin asemalla aivan tuntemattoman henkilön, Ollin. Hän pysäytti minut ja kyseli minun hatustani ja sen alkuperästä. En tiedä hattuni alkuperää, joten se siitä. Tyylini on yhtenäinen mutta en mieti pukeutumistani, joten se siitä.
Koska hänellä oli paita, jossa oli absurdikko Kafkan kuva, kyselin onko hän absurdikko tai surrealisti. Hän ei kuulemma ollut edes lukenut Kafkaa. Tätä kautta paidan pitäminen oli hänestä sama kuin pitäisi Iron Maiden -fanipaitaa kuulematta tämän musiikkia. Tämä on tietysti jotain sellaista jota kunnon absurdikko voisi ihan oikeasti tehdä.
Samalla tuli selväksi että minä olen surrealisti ja että tämä ei tarkoita suurena taiteilijana elämistä. Olli kyseli ahkerasti mitä surrealismi tarkoittaa. Olin hyvin tyytyväinen siitä että hän painotti elämäntapapuolta. Eli miten se ilmenee elämisessä. Tämänlaiset kysymykset ovat minusta erinomaisen hyviä.
Asennetasolla surrealisti voi hakea neuvoa vaikkapa absurdismin, joka on vahvasti surrealismin serkku, puolelta neuvoa. Koska olen minä, haen elämää kuoleman puolelta : Albert Camus esitti että itsemurha oli vapauden kieltoa. Hänelle vapaus oli todellisuuden hyväksymistä. On hyvä huomata että absurdismi on tässä irrationalismin vastakohta: Tosielämän absurdismin pakeneminen illuusioihin, kuten kuolemaan tai uskontoon, ovat valehtelua. Esimerkiksi idealistiset näkemykset tekevät maailman hallittavaksi ja ymmärretyksi, vaikka se on perusluonteeltaan outoa. Siksi Camus korosti sitä että elämän absurdismin hyväksyminen tarkoittaa elämän merkityksettömyyttä josta nautitaan täysin. Näkemys on elämänmyönteinen, vaikka elämä onkin "turhaa" ja elämän merkitykset ovat ihmisen päässä olevia keinotekoisia ja valheellisia luomuksia.
Surrealismissa, ainakin siten miten minä sitä sovellan, korostuu "antiloogisuuden" sijasta "semiloogisuus". Surrealisti ikään kuin lähestyy totuutta vääristävän peilin kautta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään metodi - tai esimerkiksi ulkonäkö joka saavuttamalla ollaan oikein. Surrealisti voi lähestyä asioita metodologisesti ties miten, ja siksi jokaisen surrealistin systeemi muodostuu hieman omanlaisekseen.
Tässä kohdassa huumori on, ainakin minulle, yksi tärkeimmistä menetelmistä. Tämä kulminoituu usein esimerkiksi provosoiviin performansseihin, tempauksiin.
Omalla kohdallani tästä ihannemuotoa edustaa onnistunut teekkarijäynä. Sehän on virallisesti "Teekkarihenkinen kuje tai pila, jonka ansiosta sekä yleisöllä että jäynän kohteeksi joutuneella on hauskaa." Hyvässä tempauksessa on kriittistä silmää, mutta samalla rakkautta jäynän kohdetta kohtaan. Hyvä pila tehdään usein parodian keinoja käyttäen. Tällöin kohteen omaa toimintatapaa matkitaan yli tai oudosti, jolloin se joutuu kohtaamaan oman itsensä vääristävässä peilissä. Koska mukana on aimo annos rakkautta, tämä ei ole hyökkäys, ja kohde voi oppia jotain itsestään. Toinen tapa on huomata että analogia on semilooginen perustelutapa : ihmeellisiä yhteyksiä etsien asia voidaan näyttää uudessa valossa. Näin kävi esimerkiksi kun Aalto -yliopiston värit huomattiin yhteensopiviksi Ikean kanssa ja siksi Otaniemessä liputettiin Ikeaa. Hyvä jäynä provosoi mutta ei raivostuta.
Siksi pelkkä ärsyttävä provosointi ei ole surrealistista, vaikka ne voivat yrittää lähestyä sitä. Esimerkiksi Tommi Paalanen rinnastaa Raamatun pornoonvaihtokampanjaansa MAD -lehteen, pahkasikaan ja muuhun vastaavaan - joiden itse katson vahvasti olevan sävyiltään "minun tapaani surrealistisia" lehtiä. Kampanja kuitenkin ärsyttää. Ne voivat toki osua maaliin ja näyttää herkkiä paikkoja. Mutta kyseessä ei ole vääristävän peilin näyttäminen joka lähentää kampanjoijat ja vastapuolen, vaan se todennäköisesti etäännyttää heitä toisistaan. Toinen vastaavan esiemerkki ärsyttäjästä voisi olla Ari "Paska" Peltonen, joka kertoi City -lehdessä että hän on saanut tappouhkauksia. Hänen tempauksensa raivostuttavat usein "vastapuolta".
Näilläkin kriittisillä ja vastustavilla ilmaisuilla on luultavasti paikkansa ja tilansa. - Ne ainakin tekevät naurettavaksi tahoja jotka usein muita naurettavina pitävät.- Mutta kannaltani olennaista on se, että vaikka ne pinnallisesti mukailevat tempauksia jotka ovat tärkeässä roolissa minulle, niiden asenteet jotka näkyvät sekä toimijoiden lausutusta että lausumatta jätetyistä seikoista, edustavat oman surrealistisen ajatteluni vastakohtaa.
Toki minäkin epäonnistun, esimerkiksi lipsahdun trollaamaan ärsyttämisen vuoksi ja provosoimaan toista vain siksi että tämä ärsyttää minua. Enkä aina onnistu välittämään tavoitetta. - Esimerkiksi kun tänään uskova pysäytti minut ja selitti miten Helvetti on kauhea paikka, selitin että näin on ja haluan sinne mielipidevangiksi protestina. Katsos kun en voi hyväksyä kidutusta rangaistusmuotona, samoin kuin olen vahvasti vastaan sitä että on vain yksi rangaistuksen pituus. Ja sitä että rangaistukset ovat ikuisia, jossain tule vastaan pakosti raja jossa mennään kohtuudesta ylikoston puolelle. Tässä kysymys ei enää ollut Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Tämä selvästi ärsytti, ja etäännyimme toisistamme, vahvasti. Eli epäonnistuin. - Mutta tämä ei muuta tahtotilaani tästä asenteesta.
Uskallan sanoa että Ollin tapa pysäytellä tuntemattomia ja kysyä heiltä kysymyksiä joihin ei löydy nopeasti muutaman sanan vastauksia, edustaa onnistunutta tempaustapaa. Hänen ei tarvitse parodisoida, koska hänen kysymyksensä iskevät suoraan asian ytimeen ja pakottavat ihmisen katsomaan mitä hänen identiteettinsa leimojen alla todella vahvasti kulkee.
Surrealistin elämä on ötökän elämää. Tämä selitys saadaan palaamalla puseron Kafkaan. Kafkalla kun novelli "Muodonmuutos", jossa ihminen muuttuu syöpäläiseksi ja yrittää ottaa kontaktia perheeseensä, tässä epäonnistuen. Tarina loppuu hyönteisen kuolemaan. Surrealisti tavallaan tietää että hän ei koskaan saa kontaktia muihin. Mutta yrittää silti. Ja etiikassa sitä voisi kuvata lainaus CMX:n "Päänsärkijästä" : "Tahdon elää, tahdon kuolla, niin kuin olisi paikka tuolla, hämärätaipaleen takana tuolla, tähtien välissä - mahdoton saavuttaa." Kuin olemassaolematon olisi olemassa, mutta kuitenkin siten että tämän olemassaolemattomuus hyväksytään selviönä.
Ja lopuksi nauretaan itselle, kun ei aina ymmärretä is-ought -ongelmaa joka mahdollistaa tämän toiminnan ihan rationaalisena vaihtoehtonakin.
Kuvassa on bloggaajan pärstä joka heijastuu kahtena miekan terän ja väistin kohtaamispaikassa. Molemmissa heijastuksissa naama on vääristynyt koska se ei heijastu suoraan tasaiseen pintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti