Ja tämä päänavaus voidaan liittää filosofiseen perinteeseen, jota ruumiinavaukset ovat myöskin omalta osaltaan tehostaneet. Nimittäin mielenfilosofiaan. Aivot ovat tietoisuuden, ajattelun ja vapaan tahdon elimeellistymä. Ruumiinavaukset muunsivat ihmisen vahvemmin "kellokonemetaforaksi" ja tämän kautta esimerkiksi aivot muuttuivat luonnontieteelliseksi konseptiksi. Ja tämä johti siihen että luonnontieteen filosofia tunki entistä vahvemmin alueelle jota ennen pidettiin sielun ja teologian alueena. ~ Äärimmäisen latteasti karkeistaen sielu oli nähty yliluonnollisena, mutta "kellokonemetaforaistetut aivot" muuttivat sen luonnolliseksi konseptiksi. Ja tätä kautta usein sitten päädytään puhumaan enemmänkin vain tietoisuudesta ja sen ominaisuuksista kuin sielusta sanan vahvimmassa mielessä.
1: Toki sielun elineellistämistä on tehty kauan. Mutta siinä missä Descartesin ajatukset kilpirauhasesta sielun asuinpaikkana olivat spekulaatiota jonka kanssa on helppoa olla erimielinen koska sen pohjalta enemmänkin tulkitaan havaintoja kuin että konsepti selittäisi jotain. Aivojen kohdalla relevanssi on kovempi. Jo ajatusprosessien pinnallinen kuvaus muistuttaa siitä, että Descartes teki tulkintansa koska hän ei tiennyt kilpirauhaselle mitään funktiota ja hänellä oli sielukonsepti joka piti lykätä jonnekin, hän päätti selittää mysteerinsä siten että sielumysteeri selitetään kilpirauhasmysteerillä. Aivojen kohdalla taas on sillä tavalla, että jos aivoja vahingoitetaan, tietoisuus katoaa. Kilpirauhasen kanssa ei käy samalla tavalla. (Näin pinnallisesti.)
Ruumiinavaukset liittyivät tietysti skientistiseen otteeseen. Mutta se korosti sitä, että vapaan tahdon ongelma muuttui hyvin relevantiksi ongelmaksi. Sillä sen ajan käsitys luonnontieteistä perustui ajatukseen luonnonlaeista jotka ovat ehdottomia ja säännönmukaisia. Voidaan sanoa että se edusti "esikvanttimekaanista tiedekuvaa". Ja tässä kysymys muuntuu eräänlaiseksi klassiseksi vapaan tahdon kannanotoksi jossa on kolme premissiä.
P1: Determinismi on totta. Eli jokaista tapahtumaa edeltää sen aiheuttava syy, joka sitoo tilanteet yhteen. Syy aikaansaa seurauksen, liimaa yhteen kahden ajanhetken välisen tilan joissa on ero.
P2: Ihmisillä on vapaa tahto.
P3: Vapaa tahto ei toimi yhteen determinismin kanssa.
Näiden ongelma muodosti sitten paradoksin. Jokainen premissi näytti validilta, sellaiselta joita siihen aikaan kannatettiin. Mutta niiden yhteennivoutuminen vaikutti järjettömältä ja väärältä. Näin ollen kannanotoista ei muodostunut "klassista argumenttia" vaan kyseessä jonkinlainen mysteerin esiinlietsonta.
Kun kaikki premissit olivat valistushenkisessä maailmassa aivan järkeviä oletuksia, ongelmaa haluttiin tietysti ratkaista. Ja tätä tietysti tehtiin kiistämällä joitain premissejä. Näin syntyi erilaisia koulukuntia. Ongelmat katosivat jos jokin premisseistä tai useampi niistä kiistettiin. Karkeasti ottaen luokittelun voi tehdä vaikka seuraavalla tavalla:
1: Libertarianistisen kannan mukaan determinismi on epätosi. Ihmisillä on vapaa tahto. Eikä muuten voi ollakaan, koska vapaa tahto ja determinismi ovat keskenään ristiriidassa.
2: Kovat deterministit (hard determinism) taas hyväksyivät determinismin ja sen että vapaa tahto ei sovi yhteen determinismin kanssa. Siksi heistä ihmisillä ei ollut vapaata tahtoa.
3: Pehmeät deterministit (soft determinism) luottivat sekä determinismiin että siihen että ihmisillä on vapaa tahto. He kiistivät sen että yhteensovittamisessa olisi ongelma.
Karkeasti voidaan sanoa että ensimmäiset kaksi ovat hyvin intuitionmukaisia. Moni sen sijaan näyttää kohtelevan P3 jonkinlaisena johtopäätöksenä. Ristiriitaa pidetään ilmeisesti melko intuitiivisesti seurauksena premisseistä P1 ja P2. Siksi on kenties hieman hyvä panostaa siihen että myös kolmas näkemys on ollut järkevä. Se kertoo siitä että se ei ole pakottava johtopäätös vaan nimenomaan kolmas oletus, joka täydentää paradoksin. Tämä selitys on tarpeen sillä eräs tärkeimmistä nykyajan vapaan tahdon ongelman mietinnöistä tunnetaan nimellä kompatibilismi (compatibilism). Ja siinä missä pehmeä deterministi uskoo että P1 on tosi ja P3 on epätosi, kompatibilismi sanoo pelkästään että P3 on epätosi. Ja yleisesti sanoen sekä kompatibilistit että pehmeät deterministit luottavat P2 totena.
Keinot tähän ovat monenlaiset. Yksi niistä perustuu siihen että vaikka vapaa tahto tuntuu hyvinkin selvältä käsitteeltä, se ei sitä ole. Hume demonstroi tätä omissa kirjoituksissaan. Hänen argumenttiaan voidaan pitää kompatibilismin kannalta merkittävänä. Ja se on intuitiivisesti hyvin arkijärjenmukainen. Vapaa tahto on yksinkertaisesti kyky "tehdä mitä haluat". "An Enquiry Concerning Human Understanding" sanookin tiiviisti, että "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may." Hume korosti, että (1) tämä määritelmä oli vapaan tahdon määritelmä (2) tämä määritelmä ei luonut ristiriitoja determinismin ja vapaan tahdon välille. Joku saattaa tietysti sanoa että määritelmä on väärä, mutta siitä huolimatta Humen ajatusketjut ovat sisäisesti ristiriidattomia, joten ei selvästi ole loogisesti väistämätöntä että determinismi ja vapaa tahto olisivat keskenään ristiriidassa.
Ajatus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä P3 pidetään usein vahvana. Se on, paitsi monien intuitioiden mukainen, myös jotain jonka taake on asettunut paljon aivan viisaitakin ihmisiä.
1: Nietzsche korosti että maailman on oltava mysteeri. Hän korosti vapautta ja hänen filosofiassaan luonto oli villi, haastava ja eihallittu. Hän selvästi näki luonnonlainomaisen luonnon potentiaalisena kahleena ja haasteena, liian Apollonisena. (Jonka vuoksi esimerkiksi evoluutio oli "epäesteettinen", joka oli häneltä hyvin tiukkasävyinen moite ja hänen filosofiassaan vakavaksi puutteeksi luokiteltava asia.)
2: Luonnonlakien maailma nähdään postmodernissa maailmassakin kohtuullisen usein jonkinlaisena kahleena. Voidaan ajatella esimerkiksi Irigarayn tapaan, että luonto on mysteeri jota pitää ihmetellä eikä selittää. Ideologiat ilmentävät itseään luonnonlakien malleissa. Ja luonnonlait ovat vapautta vastaan.
3: Kolmas luokka koostuu sitten Jerry Coynen kaltaisista "naturalisteista". Hän on saanut melkoisesti näkyvyyttä sillä, että hän kiistää vapaan tahdon juuri sen vuoksi että mielenfilosofiassa on paljastunut hyvin paljon asioita jotka ohjautuvat esitietoisesti, ja että tietoinen mieli on usein selittelijän roolissa.
On selvää että tässä listassa on jonkinlainen yhteys, tai ainakin kaikuja, tästä vapaan tahdon, skientismin ja näiden yhteensovittamisen tai yhteensovittamattomuuden filosofioista. Ja näin voidaan sanoa että mielenfilosofialla on merkittävä osuus tästä keskustelusta.
Nykyisin keskustelussa tietysti korostuu ääripäät joissa P1 näyttää nousevan erityisen keskeiseksi.
1: Deterministispainotteiset kertovat jonkinlaisella kaaosteorian tapaisella että pienet erot voivat johtaa eri lopputuloksiin ja miten mielipiteen muuttuminenkin on sidoksissa saatuun dataan. Ja ihmiset tekevät erilaisia asioita siksi että pienet muutokset alkutiloissa johtavat suureen eroon lopputilassa.
2: Indeterministit taas korostavat kvanttifysiikkaa. Sen syvästi intererministmin salliva sisältö kun tarkoittaa sitä että "sattuma" ei olekaan "mysteerin" tai "puutteellisen selityksen" kiertoilmaus. Se on silti tieteellinen konsepti jota voidaan lähestyä matemaattisesti jakauman, keskiarvon ja muun vastaavan kautta.
3: Toki useimmat kannattavat jonkinlaista semipropabilististä mallia. Ihan sen takia että vanha filosofinen vapaata tahtoa koskeva ongelma esittää, että jos maailma on indeterministinen ja satunnainen, emme voi ennakoida tekojemme seurauksia tai tavoitella niitä, jolloin vapaa tahto mitätöityisi vähintään yhtä vahvasti kuin siitä että emme oikeasti tekisi mitään valintoja.
Ja melko usein siitä tulee jollain tavalla maailmankuvallista.
Esittämäni malliseen argumenttiin törmää usein nykyään kohtuullisen hyvin tuossa muodossa. Ja ns. "teologisissa yhteyksissä". Ihmiset voivat aivan tosissaan selittää että vapaa tahto on ristiriidassa skientismin kanssa. Tällöin usein korostetaan että yliluonnollisuus ylittää klassisen syyn ja seurauksen, joten determinismin kahle koskee vain "naturalismia". Usein tässä peräti korostuu se, että P3 ei olisi ollenkaan premissi vaan se olisi jonkinlainen johtopäätös. (Toki osa argumenteista on parempia ja kaikki argumentit siitä että vapaa tahto on ristiriidassa.)
Ajatus on sinänsä erikoinen, että tosiasiassa varsinainen argumentti ei ota kantaa koko Jumaluuskysymykseen. Karkeimmillaan tämä näkyy kenties siinä että jos katsotaan deterministisiä oppeja, niin esillä on ateistinen stoalainen filosofia jossa oli vahva kohtalousko. Saman kohtalonuskon jakavat myös kalvinistit, joiden maailmassa ihmisellä ei ole "aidosti vapaata tahtoa", koska se olisi pois Jumalan suvereeniudelta. Jos sielu determinoi tahtoa ja tekoja, se ei kuitenkaan poista kysymystä syy-seuraussuhteesta joten sielun kanssa edessä ovat samantapaiset kysymykset siitä miten sielu-syy voidaan sitoa seurauksiin. Yliluonnollisen konseptin käyttäminen siis filosofisessa mielessä voi hämärtää argumenttia, piilottaa siihen kuuluvia elementtejä.
1: Toki indeterminismipuolellakin on paatuneita naturalisteja jotka kannattavat kvanttifysiikkaa. Indeterminismikään ei ole teologejen tai uskonmiesten omimaa aluetta. Joka kertoo siitä että peruspremissit eivät ole suoraan teologisia tai ateistisia, vaan niiden kautta saadut mietinnät lähinnä sitten tulkitaan teologisesti tai ateistisesti.
Tähän ei oikeastaan voi tehdä siististi oikein muuta kuin lainata Jukka Hankamäkeä. "Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”." ... "Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole" Tämä kertoo siitä että vapaa tahto on teologiassakin määritelty hyvin monella tasolla. Ja vapaalla tahdolla voi olla jopa luokkia, joista osa ihmisillä on ja osa ei ole. Vapaalla tahdolla on useita erilaisia määritelmiä.
Tässä mielessä kompatibilistien argumenteissa vapaa tahto on määritetty tavalla josta monet sitten ovat tyytymättömiä. Usein tämän seurauksena on se, että lloin P2 määritellään uudestaan, vapaa tahto määritellään uusiksi. Usein näistä määritelmistä seuraakin sitten se, että P3 muuttuu johtopäätökseksi. Tämä on mielenkiintoinen huomio, sillä tämänlainen presuppositionistinen logiikankäyttö on käytännössä aina vihje siitä että argumentin takana on jotain hämärää. Jos P3 suojellaan muuttamalla P2 siksi että joku tuottaa argumentin jossa on väärä lopputulos, vihjaa käytös siitä että jonkinlainen ketunhäntä on kainalossa. (Tämä on inhimillistä, tietyssä mielessä voidaan sanoa että maailmankuva dominoi mitä haluamme ja vapaa tahtomme työskentelee parhaansa mukaan siten että se suojelee tuota maailmankuvaa.)
Kun paradoksi muuttuu dogmaksi siksi että joku saa väärän lopputuloksen, tiedetään että kysymys ei ole asian selvittämisestä vaan jostain muusta. Pinnallisesti voidaan sanoa, että kysymys on erilaisista maailmankuvista. Ja tämänlaiselle on hyvä antaakin tilaa. Jos vapaa tahto määritellään eri tavalla, henkilöt ovat erimielisiä siitä mitä se tarkoittaa ja eri johtopäätös johtuu tästä. Mutta yleensä sävynä on se, että tätä uudistettua vapaan tahdon määritelmää pakotetaan keskustelun uudeksi normiksi, joka pitää hyväksyä ja joka pitää ehdottomasti kiistää tai kaikki eriävät näkökannat ovat riittämättömiä.
1: Filosofisesti on toki helppoa olla erimielinen, selittää että "tuon sinun vapaan tahdon määritelmän mukaan ihmisten vapaa tahto olisikin ihan uskomaton juttu", mutta tässä kohden on usein vaikeaa saada ymmärretyksi se, että tämä ei tarkoita samaa kuin kaikkien vapaan tahdon käsitteiden kiistäminen tai ajatus siitä että ihmisillä ei olisi vapaata tahtoa. Se sanoo vain että tuo tietty vapaan tahdon määritelmä hylätään, vaikkapa siksi että se on asenteellinen ja sen kanssa on varsin helppoa olla erimielinen.
Siksi kompatibilismi on kenties "kaduntallaajien kesken" relevantein muistutettava. Sillä se on peruskeskustelussa jotain joka ei oikein näytä olevan premissi eikä johtopäätös. Kompatibilismi ei kenties ole se perimmiltään Tosi mielenfilosofia, mutta se muistuttaa mukanakulkevista piilo-oletuksista. Se on käytännön kannalta "se tärkein kysymyksen alkuongelmien aukaisija". Ja se tekee tämän luultavasti siksi, että se on perimmiltään se kaikista epäintuitiivisin. Se pakottaa huomaamaan sen eron mikä on "tunteellisen varmuuden", "järkeenkäyvyyden" ja "loogisen ehdottoman johtopäätöksen" välinen ero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti