Ällistys kestää kuitenkin vain vähän aikaa, kun asiaa tarkastellaan sitä kautta miten muut ovat reagoineet kääntymisiin. ; Kun juttelee julistajien kanssa muista kuin heistä itsestään, varsin pian herää ajatus siitä että monesti "ensin yksi asia" naksahtaa ja pikku hiljaa edistytään. Kääntyvä itse kokee kääntymisen nopeana ja dramaattisena. Mutta sivusta seuraaja näkee sen prosessina.
Psykologiassa tiedetään että ihmiset reagoivat kognitiiviseen dissonanssiin, eli nykyisen maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä uhkaaviin tilanteisiin, yleensä assimiloimalla. Eli sivustaseuraavan kokemus prosessista on psykologisesti uskottavampi. Ja tämä korostaa sitä että ihmiset eivät ole itselleen objektiivisia. Lake wobegon -efektin takia 80% luulee olevansa keskivertoa parempia. Olemme itsellemme optimistisempia. Ja ajattelemme että olemme niin kriittisiä ja taitavia ajattelijoita että muutamme mielemme heti kun vastakkaista argumentistoa löytyy. Ajattelemme näin itsestämme vaikka tiedostaisimme että jopa tiedemiehissä on havaittavissa paradigmanmuutoksen hitaus. Eli se, että teoriat jäävät eläkkeelle sen sijaan että ne kumoutuisivat.
Tästä syystä monella blogini pitkäaikaisella lukijalla saattaa olla realistisempi käsitys itsestäni kuin minulla itselläni. Se on nöyryyttävä tuokio. (En opi nöyryyttä, lähin sen sukulainen on egon raapiutuminen.) Kun mietitään mikä kääntyneen julistajan omaelämänkerrallinen anekdootti on, on pakko palata muistiin. Omaelämänkerralliseen muistiin.
TV 2 näytti vuonna 2007 dokumentin Douglas Brucesta joka yht'äkkiä menetti omaelämänkerrallisen muistinsa. Hän kykeni yhä loogiseen ajatteluun ja osasi erilaisia taitoja ja tietoja. Hän vain unohti läheiset ihmisensä, historialiset tapahtumat. Myös rakkaat harrastukset menettivät merkityksensä. Luonne muuttui, esimerkiksi huumorintajun luonne vaihtui. Syvällinen keskustelu onnistui myös entistä paremmin. Tämä yksittäistapaus muistuttaa siitä että episodimuisti on itse asiassa korostettu osa omaa identiteettiä eikä mikään objektiivinen - tai välttämättä edes filosofisesti ansiokas - puoli ihmisyyttä.
En siis väitä että kääntymiskertomukset olisivat suoraa valehtelua. Sen sijaan ne ovat tarinankerrontaa jossa;
1: Havaintoja tulkitaan tietyllä tavalla, tavalla jossa asioita yhdistellessä yhteys ei oikeastaan toimi kuin subjektin itsensä kannalta uskottavasti. Sen vuoksi julistaja voi esimerkiksi väittää olevansa okkultisti mutta ääriateisti. Paahtoleipä -blogissa tämä teema otettiin esiin, ja juuri tämänlaisesta omaelämänkerrallisesta outoudesta annettiin esimerkki jota on painettu uskonnollisiin lehtiin asti; Julistajalle ei ole ollenkaan omituista tai sisäisesti hoopoa väittää oleensa New Age -okkultismia harjoittanut yliluonnolliseen vahvasti uskova ääriateisti. Samoin usein esille näyttää tulevan se, että tapauskonnollisuus on nykyisen uskon mukaan de facto ateistia, joten jokainen tapaluterilainen on saanut "ateistimenneisyyden". Samoin jokainen jäsentymätön elämäntapa jossa ei ole mietitty mitään muuttuu ateismiksi. (Mikä tietenkin lähinnä loukkaa niitä joiden ateismi on jäsentynyttä. Ja selittää miten entisten ateistien kompetenssi ateistien kanssa keskustelussa on niin surkeaa.)
2: Ihmisten episodimuisti on herkkä valemuistoille. Ihmiset siis sepittelevät tosiasioita aivan uusiksi. Muisti täyttää aukkoja ja luo uusia detaljeja. Ja mikä erikoisempaa ; Episodimuistin kertomuksen toistaminen vääristää muistoja mutta vahvistaa tunnetta niistä. Tarina muuttuu, mutta itse on varma että se on aina pysynyt samana. Ja jokainen toistokerta tuo tunteen siitä että tarina on aina ollut juuri näin. Kyse ei ole valehtelusta, koska valehtelu on tietoista.
Kristityt hakevat kääntymiskertomukseensa ihmeen. Sillä mitä fundamentalistisempi seura on kyseessä, sitä enemmän uskovat kertovat siitä että miten he ovat autolla sateessa ajaessaan rukoilleet ja osuneet alueelle jossa ei sada, ja tulkitsevat tämän joksikin jossa Jumala siunasi rukouksen ja lopetti sateen. Ihmekokemuksia sepitellään siitä miten ihmeellisesti kaatunut ratas on automaattisesti fysikaalisesti mahdoton ja tarkoittaa poltergeist -ilmiötä. Näitä luodaan osittain siksi, että näitä kautta saa uskottavuutta. Kun ihminen näyttää että hänellä on Herran armolahja, hänen täytyy olla myös hyvä kristitty. Sillä eihän Jumala anna kusipääateisteille rukousparantamisen lahjaa, vaan lahja demonstroi uskon voimaa ja Jumalan totisuutta vain oikeaoppisille jaettuna. (Tämä kannustaa valehteluunkin, mutta en ota tässä tätä valehtelukulmaa oleelliseksi.) Ihmettely ja yhteensattuma muuttuvat tiedoksi ihmeestä. Mikä ei johdu siitä että fundamentalistit olisivat harhaisia tai tyhmiä ihmisiä. Vaan siitä että he ovat ihmisiä. Tietyt syvät ja törkeän laaduttomat ajatustavat ovat ihmisille aivan lajityypillisiä.
Kristillisen kääntymistarinan muoto taas voidaan johtaa kahteen hahmoon.
1: Paavaliin. Hänen kääntymisensä Damaskoksen tiellä on tarina joka on täynnä muodonmuutosmetaforia. Yht'äkkinen ihmeenomainen muuttuminen jossa valonleimahdus muuttaa kaiken - mukaanlukien matkareitin. Kääntymys, conversio, on sekä sanan etymologiassa että Paavalin tarinassa sekä henkinen että maantieteellinen. Kristillinen kulttuuri, kuten juutalainenkin, korostaa suuntautuneisuutta, orientaatiota. Ja tämä taas on sekä asenteellista suuntautumista että sitä että sitä kuvataan ikään kuin maantiedon metaforin. Kristitty Paavali on matkalla (in via) itään (oriens ~ orientaatio) ja Jerusalemiin paluu on paluuta maalliseen paratiisiin (in patriam). Paavalin tarinassa ihme korostaa Paavalin erityisyyttä että sitä että Jumala on prosessissa ytimessä, ei ihminen. (En nyt lähde tästä siihen mitä tapahtuu jos putoaa hevosen selästä ja saa aivovamman ja epilepsian. Se olisi aivan liian helppoa. Lähestyn asiaa semifaktuaalisesti episodimuistin kautta, enkä ota medikalistista tai valehtelua korostavaa kulmaa tähän. Se on ainakin tässä kohden tarpeetonta.)
2: Augustinukseen, joka otti itsensä ja oman entisen elämänsä moittimisen oleelliseksi osaksi filosofista keskustelua. "Tunnustuksia" -teos on täynnä entisen elämän syntisyyden korostamista. Hän teki konversiokertomuksista "jälleen muodikkaita".
Kristillisessä kääntymistarinassa on aina kysymys henkisestä tiestä. Yksilöihminen ei korostu. Prosessissa on usein draaman kaari, jossa korostuu se että on jonkinlainen uudelleensyntymisen hetki, joka määrittää sitten sen miten koko elämäntarina kerrotaan. Tässä objektiviinen tapahtuma on helposti varsin etäällä siitä mitä tosiasiassa tapahtuu. Muistimme rakenne takaa että tämä on mahdollista ilman valehtelua. ; Kristillinen konversiokertomus liittyykin vahvasti ihmeen korostamiseen. Sekä siihen että ihminen on todella vahvasti tilivelvollinen. Katolisen kirkon rippi korostaa tilivelvollisuutta sosiaalisesti kirkolle, mutta protestanttiset suuntaukset korostavat nekin yleensä tilivelvollisuutta suoraan Jumalalle. Vaikka katolisen kirkon rippi tuntuukin monesta protestantista instituution vallankäytön keinolta. (Mitä se rehellisesti sanoen onkin. Puhutaan terapiasta, vaikka terapiaa se ei ole aina koska parantumista ei aina seuraa, mutta se on poikkeuksetta ja väkisin ja ilman ainuttakaan poikkeusta myös tiedusteluaktio jossa yksilön strateginen tieto on muuallakin kuin hänen päässään.)
Kääntymiskertomus onkin siksi kristillisen identiteetin tunnustamista julkisesti. Se on uskontunnustuksen henkilökohtaistettu versio. Samalla korostetaan reflektiota jossa kristitty on tekojensa ja päätöstensä kanssa aina henkisellä tiellä. Arkea ja pyhää ei saa erottaa ja kristityn on siksi mietittävä tekojaan suhteessa Jumalaan. Itsetuntemus on siis aina myös tilivelvollisuuden väline. Ja ruminoidessa ja reflektoidessa episodimuistin muutokset enemmän kuin todennäköistyvät.
Toki kääntymiskertomuksen kertoja on muutakin kuin ideologiansa uhri. Hän on myös ideologiansa vallankäyttäjä. Ja hän saa kiitokseksi auktoriteettia ja valtaa, ja retorisen työkalupakin jolla sneerata vääräoppisille sillä tavalla miten kunnon kristillisen kusipään eräiden mukaan kuuluukin. (Läheskään kaikki eivät tokikaan noudata tätä tietä, onneksi. Liikaa on heitä jotka näin kuitenkin tekevät.) Tarinassa menneisyyttä kuvataan usein siten että se tuo tiettyjä etuja kertojalle;
* "Kyllä minä tiedän miten vääräuskoiset ajattelevat, olen ollut sellainen itse" -hengessä voidaan toimia kuten Justinus Marttyyri, joka "Dialogia Tryfonin kanssa" -teoksessaan kivenkovaan esitti että hän oli itse ja omakohtaisesti kokeillut läpi kaikki ideologiat ennen kristinuskoa. Tämä on tietysti uskottavaa, koska tosiasiassa moni ihminen kiertää ja kokeilee erilaisia uskomuksia. (Olen itsekin tehnyt niin.) Vauhdin hurmassa ei toki saa mitään jäsentynyttä tai syvää näkemystä yhdestäkään, mutta tämä tosiseikka ei luonnollisesti haittaa kääntymiskertojaa. Kysymys ei ole objektiivisuudesta vaan ideologisesta tavasta kuvata henkistymisprosessia. Kokeilusta tulee asiantuntijuutta "puolitotuudellisesti" juuri sellaisella tavalla jonka episodimuistimme rakenne meille hienosti mahdollistaa.
* Entisen elämän saastaisuudella rypemisessä luodaan kontrasti siihen miten jotkut ideologiat ovat perseestä ja toiset ovat niin mainioita elämäntapoja joissa rehellisyys, lainkuuliaisuus, terveys ja onnellisuus ja järkevyys osuvat yhteen.
* Ihminen saa korostaa nöyryyttä haukkumalla entistä elämäänsä johon ei enää sido itseään, joten egoa ei tarvitse oikeasti kolkutella lainkaan.
* Käännyttämiseen liittyy myös luottamuksen hankinta. Toinen saadaan kertomaan, tunnustamaan, omaelämänkerrallisen muistinsa oleellisia mutta noloja asioita (ns. strategista tietoa). Ja koska tätä ei levitetä kovin helposti, kannattaa vedota ihmisten vastavuoroisuuteen. Tästä päästään siihen että kääntymiskertomus on keino "tunnustaa ilman riskiä" ja toinen sitten vastavuoroisesti "tunnustaa riskillä". Tästä ei ole manipulointi ja aivopesu kaukana.
Antiikin kreikassa niihin ei luotettu. Sillä demokratia -innovaatiostaan innostuttuaan Ateenassa tiedettiin, että diktaattorien tavat kertoa itsestään menestystarinoita liittyivät enemmän valtaan kuin ansioihin. Valikoimalla ja värittämällä kertomukset pönkittivät valtaa. Ja selkeästi minulla onkin tässä konversiokertomusperinteessäni tämä kulma. (Ja miksi ei olisi. Uskovaiset osaavat kehitellä episodeina kerrottuja tarinoita jotka eivät ole historiantutkimuksen mukaan tapahtuneet, ja sama "korkeintaan semifaktuaalinen tarinankerrontamylly koskee nykyaikaa ja sen tapahtumia.) Antiikin kreikassa tartuttiin stilukseen vain jos haluttiin kirjoittaa ylös kirjallisuutta tai historiaa. Egoilu ja brassailu olisivat vieneet karismaa ja uskottavuutta. (Perinne jonka soisi kasvavan nykyisessä anekdootteihin keskittyvän sosiaalipornon ja postmodernisti kaiken maailmankuvallisuutta ylikorostavassa maailmassa).
Kuitenkin kun lukee tätä blogia, voi huomata että käytän äärimmäisen paljon nimenomaan "ensimmäistä persoonaa". Minämuotoa esiintyy kenties jopa enemmän kuin vakavasti narsistiseen persoonallisuushäiriöön sortuneilla. (He ymmärtävät että hovin pyörittäminen vaatii erilaisen strategian.) Tämä johtuu siitä että
1: Tyylini on muuten liiankin toteava, ja väitelauseita listatessa ei ole kätevää hokea "minun mielestäni" -sanaparia. Asioita ei sanota mitenkään muuten koskaan missään.
2: Blogini on monin paikoin antiviestintää. Eli siinä missä moni valitsee sanansa jotta uskottavuus olisi maksimissa, minä pyrin ärsyttämään ihmisiä. Tämä tekee heistä, paitsi hostiileja, myös kriittisempiä. He eivät ota juttujani niin vakavasti.
Tässä noudatankin perinnettä joka on haettava muualta kuin kristillisestä konversioperinteestä.
1: Näkemykseni saadaan juuri sieltä antiikin kreikasta jossa omaelämänkerrallisuus koettiin huonoutena. ; Sieltä löytyy kuitenkin sellainen retoriikan mestari kuin Isokrates. (I kuuluu nimen alkuun.) Hän kertoi omakohtaisia tarinoita. Mutta niissä minän osuus oli demonstratiivinen. Eli oli jokin suuri pääsääntö joka tehtiin ymmärrettäväksi asettamalla itse esimerkiksi. Tämä johtaa tietysti siihen että oma persoona asetetaan tulilinjalle.
2: Jossain määrin minulla on viitteitä myös Ancius Manlius Severinus Böethiuksen asenteeseen. Hänen omaelämänkerrallinen "Filosofian lohdutus" oli lohtua hakevaa kirjallisuutta (consolation). Tässä tarinan kaari ei pääty sankaruuteen, eli siihen että entinen huono korvautuu voitolla ja paremmuudella. (Joka on kristillisen konversioperinteen standardi.) Se sen sijaan hakee aitoa nöyryyttä. Tilityksessäkin voi olla dramaattisia tuokioita, rajatiloja. Mutta niiden käsittely on erilaista.
Eräs blogini kantavia teemoja onkin, egoilun ja minämuotoisuuden lisäksi, juuri syvä huonouden ja epäonnistumisen korostaminen eksistentiaalisen elämän ytimessä. Tietyssä määrin tämä tietysti johtaa siihen että entisenä kristittynä tarinani näyttää siltä että Augustinus olisi oikeassa. Että eikristitty rypee huonoudessa ja kristitty on ylemmällä ymmärryksen portaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti