Uusi Suomi uutisoi uudesta tarjotusta selityksestä vauvojen yöitkuille. Selitys on intuitiivisesti aivan järjetön, jopa tyystin typerä. Sillä selityksenä on se, että vauva itkemällä estää vanhempiensa seksihaluja. Arkijärkihän sen sanoo että vauva itkee yksinäisyyttä, pimeänpelkoa tai niitä asioita joiden vuoksi nämä pikku sinappikoneet rääkyvät päivisin. (And yes they do, I've heard myself!) Silloin mieleen voi tulla halveksivia lausuntoja ja ajatuksia kuten "Höpö höpö höpö. Millaisessa maailmassa tuollainen "tiedemies" elää? Miten sitten yhteisöissä, joissa ei käytetä ehkäisyä, kymmenlapsiset perheet ovat tavallisia?"
Itse asiassa intuitiolla ja omakohtaisella kokemuksella teoria onkin juuri sitä mallia jota voisi odottaa väsyneeltä äidiltä. Kun itse kävin opiskeluaikanani pakollisia harjoitteluja lypsykarjatilalla, työ oli korostetun ympärivuorokautista. Yöllä piti käydä tarkastusvuorossa ja sitten aamulla olla taas pyyhkimässä utaretta. Kun tätä tekee yli viikon ja väliin sattuu osumaan huono poikiminen joka vie yöunet tyystin yhdeltä yöltä, mieleni loi teorian jossa evoluution portaat kääntyivät täysin ympäri. Syntyi mietteitä siitä että miten niin ihminen on luomakunnan kruunu ja miten niin ihmisen älykkyys on superhyvä adaptaatio. Kun lehmät ovat onnistuneet valloittamaan ihmiset hoitamaan oman lisääntymispotentiaalinsa maksimoimisen. Miten nauta orjuuttaa. Ja jumalauta, ruoho on tehnyt tämän orjuutuksen vielä nautojakin tehokkaammin. (Olin hyvin väsynyt.) Että juttu on tosiaan "Höpölöpöhöpölöpöhöpölöpö! Kaikkee sitä saa kuulla, enneku korvat tipahtaa päästä! Tääki on semmonen pöllöuutinen, että ihmetyttää ja tulee mieleen, että eikö niillä ny mitään muuta tekemistä oo, ku laukoo tommosii lonkalta vedettyjä ihmejuttuja?"
Kysymys on kuitenkin vakavammasta tieteestä.
Uutinen on itse asiassa lähtökohtaisesti järjetön lähinnä jos asiaa lähestyy arkijärjellä ja intuitiolla. Ja valitettavasti mutuilu näiltä pohjin tarkoittaa vain hyvin harvoin yhtään mitään kaunista tai älykästä.
Itse muistan oppineeni tähän oleellisesti liittyvät tiedot Matt Ridleyn kirjasta "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa". Se tuo esiin evoluutioon liittyviä puolia. Ja iskee sen ytimeen mikä on adaptaatio. Ridley tuo kirjassa esiin erilaisia konflikteja joita on esimerkiksi miehen ja naisen välillä ja naisen ja tämän lapsen välillä. Useinhan näitä käsitellään vain yhteistyönä. Mutta tämä on vain puolet tarinasta.
1: On selvää että nainen ja mies tuottavat lapsen joka hyödyttää molempia geneettisesti. Mutta siitä huolimatta tässä on kilpailua. Kuten kilpailua siitä kumpi saadaan panostamaan enemmän jälkeläisten huoltoon.
2: Samoin eläimissä on tavallista, että jälkeläinen on geneettisesti vain puolet sisaruksistaan kun taas emon kannalta jokainen jälkeläinen on puolet sen geeneistä. Tästä seuraa tilanne jossa esimerkiksi selittyy se, miksi nisäkkäillä emot yrittävät vieroittaa jälkeläisiä ja poikaset yrittävät vastustaa vierottamista.
Takana on Hamiltonin sääntö, joka määrää sisaruusrakkauden rajat. (Tai tarkalleen sen, missä määrin luonnonvalinta suosii niitä alleeleja vaikka niistä tulisikin itselle yksilötasolla takkiin.) Sisaren kuluttamat hoivaresurssit sallitaan jos ja vain jos rB \C. (Jossa r on todennäköisyys jolla satunnainen geeni on kohdeyksilössä perinnän seurauksena sama, B on kohdeyksilön saavuttama kelpoisuushyöty ja C on yksilölle itselleen koituva kelpoisuushaitta.)
Käsittelin aiheeseen liittyviä puolia myös aikanani blogauksessa
Koska K -strategisteilla jälkeläinen haluaa hieman enemmän hoivaa kuin vanhemman on älykästä antaa, syntyy konfliktitilanne jossa on ihan mahdollista ottaa esiin konfliktimalli jossa "Seksihaluja tappavat keskeytykset ja äärimmäinen väsymys heikentävät naisen hedelmällisyyttä"
1: Siksi jos mietitään miten monilla sitten on kymmenen+ lasta ja pidetään sitä hurjana, unohdetaan helposti kysyä että miksi ei saman tien kahtakymmentä lasta. "Paljon" määritelmä on siis itse asiassa häiriintynyt, tai oikeastaan "paljon" määritetään sen mukaan miten paljon ihmisillä on lapsia noin yleensä. Ja tämä kysymys taas koskee suoraan lapsilukua ja sen laskemista, joten luonnollisesti kaikki vauvojen käyttämät keinot ovat jo "vertailukohtaluvussa". Tunnetasolla varsin vetoava argumentti onkin itse asiassa illuusio.
Teoria näyttää sotivan useiden "äidinvaistot ovat ihana asia ja vauva suloinen" -näkemystä korostavien arvomaailmaa vastaan. Eli ajatus siitä että vauva ja äiti eivät ole yksi symbiootti on jotenkin loukkaava. Pahiten tässä kolhitaan nähtävästi
1: Mielen teoriaa, joka olettaa että vauvan tietoinen mieli ja siihen liittyvät intentiot ovat oleelliset. Vauva tuskin edes tietää mitä seksi on. Toiminta on se joka ratkaisee onko käytös adaptiivinen. Ihmiset tekevät paljon asioita jotka eivät ole heidän tietoisen laskelmointinsa tuloksia. Alitajuiset ja refleksinomaiset tavat ovat jopa häiritsevän yleisiä.
2: Rakkauskäsitystä joka liitetään äitiyteen. Valitettavasti äitiys ei ole sen sadunomaisempaa kuin parisuhdekaan on sokerihuurrettu paratiisi. Realismi harvoin kattaa ihanteita. Lapsien, kuten siipankin, kanssa on usein lähinnä jaksettava. (Joka on eri asia kuin sanoa että lapsi olisi kamala ja avioliitto typerin aktio johon ihminen voi mennä.)
Kuitenkin samalla olisi selitettävä psykologisesti se, miksi lapset ovat usein kiittämättömiä vaikka vanhemmat kokevat repineensä itsensä hajalle. (Asiassa on tietysti paljon variaatiota ja osa lapsista on hyvinkin kiitollisia.) Tämä selittyy hyvin konfliktitilanteen lopputuloksen kanssa ; Lopputulos on kompromissi. Ja siksi vanhemmat päätyvät todennäköisimmin antamaan hieman enemmän kuin haluaisivat, mutta lapset saavat vähemmän kuin heille yksilötasolla ideaalista olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti