Jotkut, luultavasti hyvin harvat, ovat huomanneet käytöksessäni pienen juutalaismyönteisen sävyn. Olen toki kiukkuinen monista Israel -asioista, ja vastustan alaikäisten ympärileikkausta kovasti. Mutta muilta osin juutalaisuus on minulle varsin positiivinen uskonto. Sen sosiaalisuusmalli on erilainen kuin kristinuskon kulttuurissa. Ja se sopii paljon paremmin mieleni rakenteelle.
Juutalaisista on sanottava se, että se ei ole käännytysuskonto. Tämä on sen vanha piirre. Ja toinen mikä siihen liittyy, on tuoreempaa perua. He eivät pidä listoista. Koska holokausti. Kun saksassa kehitettiin hihamerkit, juutalaiset kantoivat niitä aluksi ylpeinä. Ihmisille on normaalia että he tuovat esiin identiteettiään. Siksi alakulttuurit pukeutuvat tietyillä tavoilla. Ihminen haluaa sekä kuulua joukkoon että erottautua. Hihamerkki toimi tässä mahtavasti. Kunnes se toimi liiankin hyvin. ; Holokaustiin liittyy tärkeä opetus. Nimittäin se sama minkä Stalinin hirmuteot ja noitavainotkin opettavat. Nimittäin sen, että identiteetti voi johtaa listoihin, listat valvontaan ja valvonta siihen että joku kuolee. Ja samalla opitaan se, että asiat voivat muuttua nopeasti. (Ja otin Stalinin esille siksi että hän liittyi kommunistiseen puoleen ja hänet voidaan nähdä ateistisiipeen liittyvänä. Kysymys ei siis ole siitä että uskonnot olisivat jokin erityinen paha.)
Ja tämä on aivan oikeasti vahva syy negatiiviselle uskonnonvapaudelle. Olinkin aikanani jopa Sipilän puolella siitä että hän ei halunnut korostaa vakaumusasioitaan. Häneltä tentattiin tietoa hyvinkin ankarasti. Jostain syystä Suomen humanistit ja fundamentalistit ovat siitä yhteisiä että heille kaikessa on kysymys "värin näyttämisestä". Esimerkiksi varsin leppoisanoloisista uskovaisistakin hengenasiat ovat niin yleisinhimillisiä, että ihmisellä olisi ikään kuin velvollisuus ottaa niihin kantaa.
Juuri näinhän ei ole. Lakikin tuntee sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden. Ja laki koskee kaikkia. Maailma ei pyöri pelkän positiivisen uskonnonvapauden varassa uskovaisten ehdoin. Perustuslaki ;11 §" ; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."
Sami Liedes edustaa kuitenkin toista kantaa. Hän ymmärtää, mielestäni aivan oikein, uskonnonvapauden vaikutuksen. Myös YK:n arvot muistuttavat että ihmisellä on oikeus myös kertoa omasta uskonnostaan. Lähetystyö ja julistus ei ole laitonta, vaikka se olisi ärsyttävää. "Lähetystyötä ei tarvitse erikseen "sallia"; se kuuluu sananvapauden piiriin ja on lähtökohtaisesti jokaisen oikeus myös koulussa, vaikka jotkut eivät siitä pidäkään (ja muutenkin oikeusvaltioissa yleensä se mikä ei ole erikseen kiellettyä on sallittua). Tietty on jossain määrin eri asia, mitä koulun työntekijä saa työajallaan tehdä, mutta tässäkin uskonnoton katsomus on vain samalla viivalla muiden katsomusten kanssa." Ja tähän liittyy tietysti se, että toisen vakaumusta ei tarvitse rapsuttaa. Ateismia ja uskontoa saa siis myös kritisoida, eikä moitetta tarvitse erikseen oikeuttaa. (Mikä näyttää olevan vierasta monille jotka suuttuvat kun pääsiäisen aikaan tulee uutisointeja joissa Jeesuksen tarinan jotain historiallista puolta raotetaan tavalla joka vihjaa että tarina ei ehkä olekaan täysin tosi.) Siksi minäkin saan sanoa että kristinuskosta lisäkuuntelu kiinnostaa yhtä paljon kuin omien pallien tunkeminen tehosekoittimeen ilman puudutusta.
1: Tosin tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi miten joissain kouluissa oli vietetty päivä rummutellen afrikkalaisessa hengessä. Moni kristitty oli järkyttynyt lasten puolesta. Hyvin monesta lähetystyö koskeekin vain kristittyjä, eikä esimerkiksi "islamilaisia pakanoita".
Liedes on kuitenkin hieman pulassa negatiivisen uskonnonvapauden kohdalla. Hän esittää että "Negatiivinen uskonnonvapaus lienee merkittävämpi vain uskonnottomien näkökulmasta. Olen pahoillani, mutta maailma ei pyöri teidän ehdoillanne. Kyllä se ihan yhtä paljon, väitän vielä että enemmänkin nykyilmapiirissä, koskettaa meitä kristittyjä, kun joudumme kieltäytymään osallistumasta johonkin, mikä on selvästi vakaumuksemme vastaista. Johan silloin ollaan vaatimassa äänekkäästi lääkärien ja ministerien eroa." Ihmettelen reaktiota muutamastakin syystä.
Ensimmäinen voisi olla se, että aiheena on ilmeisesti ne joissa uskovainen ei ole halunnut palvella homoseksuaalia, tai jos lääkäri ei ole halunnut tehdä aborttia. Näissä on kysymys siitä että kouluihin joudutaan kun synnytään. Abortteja joutuu tekemään jos ja vain aktiivisesti itse valitsee työn jossa niitä joutuu tekemään. Esimerkiksi minä olisin ollut varsin omituinen jos olisin vartijan töissäni päättänyt että en pamputa ketään koskaan. Toki minut tunnettiin älyttömänä voiman alikäyttäjänä, sinä tyyppinä joka kertoo paskan vitsin siinä vaiheessa kun muut olisivat jo pamputtamassa. Mutta kun valitsee tietyn työn, niin tietää tai pitäisi tietää mitä siinä joutuu tekemään. Ja näin kysymys ei ole enää siitä onko negatiivinen uskonnonvapaus toteutunut vaan siitä onko ihminen rationaalinen priorisoija joka miettii tekojensa seurauksia. Ero pikkumaisuuden ja asiallisen uskonnonvapauden välillä on tällä kohden melko selvä.
Mutta sitten toisaalta. Olen itsekin korostanut että työpaikat hoitavat usein asioita sisäisin ratkaisuin. MTT:llä oli esimerkiksi sikojen kastrointiin liittyviä eettisiä rajoitteita. Tööitä oli paljon, joten ne jotka eivät tätä suostuneet tekemään tekivät jotain muita töitä. Asiat pyrittiin sumplimaan. Ja ratkaisut olivat sellaisia että niistä tuskin voisi tehdä mitään yksiselitteistä lakia jolla toteuttaa asiat kaikkialla. Ja siksi itse asiassa symppaan jossain määrin lääkäreitä jotka eivät halua aborttia tehdä vaikka se kuuluukin heidän työhönsä.
1: Pienemmässä määrin olen huolestunut siitä että abortinteko on kuitenkin proseduuri jossa kognitiivinen dissonanssi voi johtaa huonontuneeseen työtulokseen ihan ilman mitään pahoja intentioita. Ja virheet ovat pahimmillaan vammautumisia tai kenties jopa kuolemaa. Ja vain minimaalisessa määrin mietin mahdollisuutta jossa uskovainen ei voi sietää potilaana olevaa ateistia ja päättää tehdä jotain joka on analoginen niille teoille jossa fundamentalistikristitty ryntää kiväärin kanssa aborttiklinikalle. En pidä tätä kovin relevanttina mahdollisuutena.
Ja itse hakisin itse asiassa diplomatiaa tätä kautta. Liedes on toki tapansa mukaan kylvämässä epäsopua ja riitelyä. (Mikä on ihan hauskaa puuhaa, ei siinä mitään.) Ja siksi hänen argumenttinsa on rakennetta "kristityt ovat todellisia uhreja ja negatiivinen uskonnonvapaus on turhaa uskonnottomillakin". Mutta tosiasiassa Liedes varmasti kykenee ymmärtämään että näissä kohdin juuri uskonnon luoma tabu on arvokas. Kenties neutraalius ei olekaan sitä että kaikki tekevät kuten perinteisesti on ollut tapana. Kenties neutraalius onkin enemmän pluralistista häsläämistä jossa "sian kuohitseminen" ikään kuin vaihdetaan "paskaraapan korjaamiseen", tai mikä tilanteen mukaan sitten soveliasta onkin. Ja tätä kautta voidaan huomata että negatiivinen uskonnonvapaus olisi hoidettu Suomessa kaikilta erityisen heikosti. Ja tämän korjaaminen hyödyttäisi sekä uskovaa että ateistia.
Mutta ei. Sen sijaan Sami Liedes empaattisesti selittää että "Vielä ei olla meidän kristittyjen osalta niin pitkällä Suomessa että tarvitsisi pelätä paljon muuta kuin työnsä tai virkansa menettämistä, mutta ei siitä ilmapiirin perusteella kovin kaukana olla. Ah, vaikeus kun joutuu ilmaisemaan uskonnottomuutensa, hahhah" Jostain syystä sen jälkeen kun aloitin vuonna 2004 uskontokeskustelun luullen uskontoa kohtuu turvallisena alueena, olisin ottanut asian vakavammin. Mutta sen jälkeen kun sain tappouhkauksen siitä syystä että minulla oli julkisesti väärä mielipide evoluutioteoriasta, on naurattanut merkittävästi vähemmän. Etenkin kun tapaukseni ei ole mitenkään erityisen uniikki. Uhkailuja on saatu aika absurdein syin. Eikä siinä ole mikään ihme, koska ilmiön takana on kokonainen alakulttuuri.
Enkä tässäkään lähde lietsomaan mitään "meitä kiusataan, ei teitä" -henkeä. Sillä argumenttini ei ole se, että uskovaiset olisivat pahoja. (Henkeni on, että uskovaiset ovat ihmisiä. Ja ihmisissä on variaatiota. Ja tämän vuoksi uskovaisissakin on variaatiota. Ja myös variaatiota helvetin pahaan suuntaan. Kuten muissakin ihmisryhmissä. Ideologia ei valkopese ihmistä.) Päin vastoin, korostan sitä että mitään negatiiviseen uskonnonvapauteen liittyviä päätöksiä ei saa tehdä jos oma perse ei ole tulilinjalla. Esimerkiksi jos Liedes kokee että hänen työpaikkansa olisi uhattuna jos hän mainitsee väärät mielipiteensä, en minä pakota häntä niitä kertomaan. En vaikka julistus olisikin minun positiivisen uskonnonvapauteni mukaista. Samoin jos pelkää saavansa turpaan kertomalla vääriä mielipiteitä rasismista, maahanmuutosta tai mutiaisista, on se aivan riittävä oikeutus pitää suu kiinni. (Mikä on aivan eri asia kuin sensurististen käytänteiden salliminen. On eri asia antaa lupa vaieta, kuin pakottaa hiljaiseksi. Mielipiteen saa siis sanoa vaikka se on provosoiva ja vaikka sanomisen jälkeen saisi turpaansa.)
Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sinänsä viaton "Suvivirsi" voi olla jossain kansalaisuustesti, vaikka se Helsingin alueella tuskin onkaan. Ja tällöin on aivan oikeasti relevanttia miettiä sitä että miten voi toteuttaa samanaikaisesti kaksi asiaa (a) sen, että ei halua osallistua uskonnolliseksi kokemaansa tilanteeseen vasten omaatuntoaan ja (b) ei joudu ilmaisemaan vakaumustaan ääneen.
Itse asiassa Lieteen ja minun ero onkin havaittavissa siitä että hän juoksee ympäri internettiä ateistejen suljetuillakin palstoilla vittuilemassa. Minä taas keskityn lähinnä (a) ateistejen palstoille tai (b) hyvin julkisiin paikkoihin. Jos Liedes kokisi todellista vainoa, hän olisi viettänyt öitään paskahalvauksessa kotonaan. (Itselläni on jopa pari vuotta totaalista anonyymiä internetaikaa sen takia että en uskaltanut sanoa yhtään mitään yhtään missään.) Negatiivisen uskonnonvapauden arvon ymmärtää nimenomaan ja vain vainottu.
Siksi on hyvä kysyä juutalaisilta. Juutalainen tietää että sankarillinen juutalainen tunnustaa identiteettinsä saksalaiselle keskitysleirinkerääjälle. Mutta ovela juutalainen on se joka välttää tilanteen. Ja oppii myös sen, että haudat täyttyvät niistä sankareista. ; Sankarin määritelmä onkin tavallaan se, että ihminen tekee enemmän kuin terve järki ja velvollisuus vaativat. Ja olisi julmaa tehdä sellaisia uskonnonvapausnormeja joiden vuoksi ihmiset voidaan pakottaa sankaruuteen. Se olisi yksinkertaisesti liiallista.
Siksi en esimerkiksi pidä siitä kun Liedes aprikoi ateistejen puolesta syitä miksi he eivät halua että lapsi "käy tutustumassa" uskontoon. Eli mahdollisuus jäädä pois jumalanpalveluksista nähdään hänestä pikkumaisina. "Miksi
haluatte niin kovasti estää lapsia tutustumasta muihin
maailmankatsomuksiin kuin omaanne? Joku hysteria siitä, että ihmiset
valitsevat väärin?" Kysymys on melko absurdi. Siinä on suunnilleen mitään järkeä jos ja vain jos kysyjä ei kykene irtautumaan kristillisestä viitekehyksestään. Kristitty ajattelee varmasti että ateisti pelkää että lapsi kääntyy. Että jumalanpalvelus on kipinä joka kääntää kohti Kristuksen rakkautta. Tämä ei ole kovin vahva pelko. Kristityt eivät kieltäydy joogasta siksi että kääntyisivät hinduiksi vaan siksi että tämä ei heistä ole oikein. Kristityksi kääntymisen pelko ei ole se ongelma. Se on se, että uskonnon kokee omaa vakaumusta vastaan sotivaksi ongelmaksi.
Sami Lieteeltä ei tähän löytynyt argumentiksi oikein muuta kuin sen että ateistien vakaumus ei olisi yhtä arvokas kuin kristittyjen koska eihän ateisteilla edes ole Jumalaa joka rankaisisi väärintekemisestä. "Mitä muuta kesken survivirren poistuminen sitten on uskonnottomille kuin tapa ilmaista vakaumuksenne? Mikä pakko teillä on poistua, jos ette
halua sitä ilmaista? Ei kai teillä ole jossain joku jumala, joka olisi rankaisemassa teitä lähtemättä jättämisestä?" En sano muuta kuin että ateistien uhat ovat maallisempia. Ja Sami Liedes, kuten muutkin uskovaiset ovat olemassa. Ja joku heistä on kognitiivisesti niin kehittynyt että osaa juuri ja juuri mahdollisesti kolkuttaa ovea kirveen kanssa. ; Ja kuten Sami Liedes itse otti kantaa kuolemantuomiota koskevan teologisen artikkelin kohdalle; "Yleensäkin kuolemanrangaistuksen vastustaminen Raamatun perusteella tuntuu yleensä perustuvan joko vahvaan päätelmään kääntäjän valitsemasta sanasta ("älä tapa"; alkukielessä sana tarkoittaa nimenomaan oikeudetonta tappamista) yhdistettynä muiden raamatunkohtien huomiotta jättämiseen tai älyttömän laajentavaan tulkintaan Jeesuksen ja aviorikoksesta kohdatun naisen kertomuksesta. Minä vastustan kyllä kuolemantuomiota, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi väittää tämän aatteen nousevan suoraan Raamatusta kuin ehkä tangentiaalisesti, lempeyteen ohjaavien periaatteiden osalta. Historiallisesti taas kuolemantuomio on minusta ollut ihan paikallaan. Miten muuten vakavista rikoksista käytännössä voisi rankaista vaikkapa jossain painentolaiskulttuurissa, jossa vankeus ei vain ole vaihtoehto (ellei sitten mennä johonkin sharia-tyylisiin käsien katkomisiin)?" Tuollaisten jälkeen on turha ihmetellä, että miksi uskonnoton ei välttämättä halua paljastaa vakaumustaan. Joku voi oikeuttaa ateistin tappamisen ihan täysin. Eikä rikota Raamattua vastaan yhtään.
Hihamerkkiä en pakota ketään ottamaan. Ja olen valmis identifioitumaan uskonnottomaksi jotta muiden ei tarvitse. Niin, että kenties joskus kantaa ei tarvitse ottaa. Eli vakaumusta ei ole pakko kenenkään paljastaa. Pidän tätä ulostuloani typeränä riskinottona, pulmien hankintana sellaisella tavalla jota joku minua romanttisempi tyyppi kutsuisi sankaruudeksi. Syynä on kuitenkin enemmänkin se, että olen valmis pakenemaan uskoni puolesta rajalle heti kun sota syttyy. (En tosin sille rajalle josta on vihollinen tulossa..) ; En ole valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta, mutta itsepuolustukseksi olen valmis käyttämään tarvittavan määrän väkivaltaa. Sen kanssa ei ole mitään vaikeuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti