Ihmiset osaavat usein selittää mitä esimerkiksi latinankielinen ihminen tarkoittaa - että Homo sapiens tarkoittaa "Viisasta ihmistä". Oman kielen kanssa tämä alkuperä on tietysti salatumpi. Sanana ihminen on outo.
Kaisa Häkkisen "Nykysuomen etymologinen sanakirja" kertoo, että "ihminen" -sana on läsnä kaikissa suomen kielen lähisukukielissä. (Karjala imehnine, vepsä inehmoi, vatja inehmiin ja viro inimene). "ihminen" saattaa olla alun perin tullut mordvan sanasta inze, vieras. Toiset arvelut viittaavaat alkusanan olevan ilma-sanan ja ihme -sanan johdoksia.
Mutta jos tämä unohdetaan, saadaan aikaan hauskoja mietintöjä. Ne eivät ole kielitiedettä, tai oikein mitään tiedettä. Siinä toki käytetään kielitieteeltä kalskahtavia juttuja, mutta oikeasti mietintö on eräänlaista pseudotiedettä. Siitä voidaan kuitenkin oppia jotain, ja tämän varoituksen jälkeen se toiminee tässä apuna.
"nen" -pääte on suomen kielessä yleinen. Sillä on eräänlainen vähentävä merkitys. "Poika" -sanasta tehdään "poikanen", ja "oja" -sansta "ojanen", joka on paljon pienempi. Ehkä vahvimmillaan konnotaatiot ovat sellaisissa sanoissa kuin "nainen - naikkonen", jossa vähättelyssä on jopa alentavia sävyjä.
Mikä on siis se "ihmi", josta olemme vähempiä?
Toinen käyttötapa "nen" -päätteelle on sukunimissä. Esimerkiksi omassa sukunimessä "hämäläinen" viitataan paikkaan, Hämeeseen. Ollaan siis nimen kautta Hämeessä asuvia, vaikka kuinka uudellamaalla elettäisiinkin. Tämä tuo mieleen esimerkiksi saksassa käytössä olevan sukunimilisän "von". Toki vaikkapa "von Lichenstein" voi vaikuttaa ensisijassa aatelisuudesta, mutta se kuitenkin viittaa siihen mistä tämä aatelinen on peräisin. Saksan "ausbaimitnachzeitvonzu" -hokeman osaaja tunnistaa sijamuodon kun sen näkee. (Kun vaan vielä muistaisi mitä ne hokeman sanat tarkoittavat.)
Mikä on siis tämä "ihmi" josta olemme?
Ehkä apuja löytyykin sanan vääntelyllä. Naikkonen -sanassa on väännetty sanaa, perussana on nainen, ei naikko. Tätä kautta voidaan kysellä vaikkapa ihmen perään. Ja tämän keksinnön jälkeen voidaan leikkiä sanan "ihme" alkuperällä. "Nykysuomen etymologian sanakirja" valaisee tätä asiaa. "ihme" -sanallakin on vastineita. (Karjala imeh, vatja & viro ime.)
Pohjoissaamen vastinesana on amas, joka tarkoittaa "outo, vieras, hassu, kummallinen, omituinen". "Kielitoimiston sanakirja" kertoo että substantiivina ihme tarkoittaa yliluonnollista, selittämätöntä, jumalallista tunnustekoa ja hämmästyttävää asiaa tai tapahtumaa. Kaikenmoinen hämmästys, kummastus tai pula, kiipeli, ahdinko ... liittyvät sanan käyttöön.
Näistä me olemme tulleet ja näihin me vähän olemme tuleman.
Toki yllä oleva ei ole mikään "aito historia". Mutta ehkä sen pitäisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti