Kulttuurirelativismi on antropologien käyttämä periaate, jonka mukaan kutakin kulttuuria tulee ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. Siinä ihmisiä ja heidän kulttuuriaan ymmärretään sitä kautta, että heidän oletetaan olevan täysjärkisiä ihmisiä. (Tätä ei tietenkään tule sekoittaa moraalirelativismiin, jonka mukaan moraali on mielipidekysymys, vaikka tämä väärinjako onkin erittäin yleinen.)
Länsimainen ja itämainen taistelu eroavat toisistaan; Jo pinnallisesti, ilman mantereiden metallien määrän analysointiakin, tarkastellen katana on kaarevateräinen ja nopea kun taas eurooppalainen pitkämiekka on väistimellinen, suora ja hieman painavampi. Syynä tähän on sopeutuminen juuri tietynlaisiin taisteluolosuhteisiin ja mentaliteettiin. Eurooppalainen miekka on suora nimenomaan siksi, että purkkiin pääseminen viiltävällä liikkeellä on "ns. rajoitettua". Täytyy pistää ja tähän suora terä kelpaa paremmin. Japanissa suojaukset taas suojasivat lähinnä huolimattomilta iskuilta. Koska he arvostivat liikkuvuutta. Siksi heillä on kaarevat, nopeisiin viiltoihin soveltuvat miekat. Molemmat taistelutyylit ovat osin samanlaisia, ja ympäristöstä huolimatta niissä on tiettyjä eroja, kuten kaarevuus. Eroavaisuus ei vielä kuitenkaan tarkoita että toinen olisi järjetön ja toinen tätä kautta oikeampi ja parempi.
Tämä on ollut antropologisesti järkevää. Fyysikko Murray Gell - Mann käsittelee kirjassaan "Kvarkki ja Jaguaari" sitä, kuinka ihmisten järkevyyden odottaminen on ollut viisasta. Hänen mukaansa etnobotanistit ovat esimerkiksi koulukunta joka hyödyttää lääketiedettä siten, että se tutustuu shamaanien lääkekasveihin ja tutkii sitten mitkä niistä toimivat. Gell-Mann kuitenkin korosti myös sitä, että kaikki shamanistinen tieto ei ole hyödyllistä, vaikka osa onkin. Hänen mukaansa niistä on hyötyä vain jos ne on tiedemaailmasta erilleen selvitetty kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä. Sellaisia, kuten "paraneeko haava kun sen päälle laitetaan tälläinen haude". Sen sijaan muut kysymysmenettelyt eivät tehosta tiedonetsintää, eli painota arvailuamme. Esimerkiksi on tavallista että shamaani parantaa samanlaisuuden periaatteella, jossa esimerkiksi keltatautia parannetaan jollain keltaisella, vastakkaisuuden periaatteella, jossa kaksi asiaa katsotaan vastakkaisiksi ja niitä käytetään toisiaan vastaan esimerkiksi jos tauti aiheuttaa paiseita, etsitään kasvi jossa on kuoppia pinnassaan. Tai jossa kasvin muodon yhteys taudin ajateltuun syyhyn katsotaan selitykseksi. Nämä ovat tavallisia, mutta toimimattomia menettelyjä, jotka luultavasti antavat kansan silmissä uskottavuutta mm. homeopatiassa.
Vastaavasti voimme miettiä, onko eurooppalaisessa miekkailussa tavanomainen tervehdys tai se että kendokan miekan yli kävely on epäkunnioittavaa välttämättä järkevää. Koska emme tietenkään aina tiedä eroa suoraan, eli tiedä esimerkiksi sitä onko katanan terä ylöspäin pitäminen telineessä rakenteellisesti säilyttävämpi, vai onko kyseessä perinne ja tapa ilman sen järkevämpää syytä, näitä asioita tulee myös tutkia. Se ei muutu järkeväksi tavaksi vain sen takia että se on jonkun tapa. (Samoin kuin etnobotanistikaan ei voi vain ottaa jokaikistä shamaanin esittämää lääkettä suoraan aitona uutena parannuskeinona. Vaikka monet luontaislääkinnän kannattajista toisin ajattelevatkin.)
Eli toisin sanoen meidän on otettava huomioon että tutkittavat ihmiset ja kulttuurit ovat paitsi rationaalisia myös irrationaalisia. Tämä on ihan rationaalinen yleistys, koska länsimaalaisetkin ihmiset ovat sekä rationaalisia että epärationaalisia. Voidaan siksi sanoa että "kulttuurirelativismin" määrittelyn voisi soveltaa siihen, että ihmiset kaikkialla ovat "sekä rationaalisia että epärationaalisia". (Näin ympäripyöreä määrittely sen vuoksi että en halua ottaa kantaa siihen onko eri kansalaisuuksien älykkyydessä joitain eroja. Tämä ei ole välttämätöntä. Ja vaikka se olisi tottakin, sillä on merkitystä vain jos siitä ei tehdä kehäpäättelyä, jossa ensin kaikki kulttuurit määritellään yhtä älykkäiksi ja tältä pohjalta päätellään niin.)
Tästä päästäänkin sujuvasti budolajeihin. Ki -voimaan viittaaminen joko suoraan tai epäsuoraan on niissä ihan tavallista. Silti ainakin jotkut taistelutaitojen mestarit osaavat myös oikeasti esittää toimivia kamppailumetodeja. Kriittisyys on kuitenkin tarpeen, koska jotkin kamppailumenetelmät sisältävät toimimattomia huuhaalemenettejä enemmän kuin toiset eivät. Kaikkea huuhaata ei kuitenkaan välttämättä tule lytätä. Ne voivat olla harmittomia ja luonteeltaan sellaisia että niillä ei tavoitella kaupallista etua. Eikä niihin uskomista vaadita.
Siksi minulla ei ole mitään esimerkiksi Guy Windsorin shamanistisia näkemyksiä vastaan. (Itse asiassa kunhan opiskelupaine vähenee, ajattelin aloittaa swordschoolissa harjoittelun.) Hän itse on kertonut avoimesti uskovansa tiettyjen harjotteiden henkisempään pohjaan, mutta ei kiellä että niille ei saisi keksiä muita, esimerkiksi ateistisia, selityksiä tai että niihin pitäisi edes uskoa. Keinoja käytetään pohjimmiltaan vain koska ne toimivat, olipa syy mikä tahansa
Toisin sanoen avomielisyys on tärkeä asia. Aikidon perustaja "O-sensei" Ueshiba harjoiteli useita eri kamppailulajeja ennen kuin kehitti niistä omansa. Tämä tutustuminen on tärkeää, koska siten ihminen saa perspektiiviä; Hän saa vähintään arvokasta tietoa siitä minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia muilla lajeilla on, ja mitä heikkouksia omalla systeemillä on suhteessa niihin. - Ja näitä tietoja voi aina käyttää edukseen vaikka ei lajista muutoin vakuuttuisikaan. Ja hyvät periaatteet voi lisäksi ottaa omaan käyttöön. Mutta mitä tahansa ei voida ottaa. Toimimattomat periaatteet eivät ole vain taikauskoa. Ne ovat lisäksi vaarallisia niille jotka niihin luottavat. Eli skeptikon kielellä: "Pitää olla avomielinen, mutta ei niin avomielinen että aivot valuvat korvista."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti