Eleganttius ja yksinkertaisuus.

"Lyö tai pistä lyhintä mahdollista matkaa \ oikea miekkailu on suoraviivaista ja yksinkertaista eikä epäröi \ lyö suoraan miestä kohti, päähän tai vartaloon \ mikä vain on lähinnä ja nopeiten saavutettavissa \ tee tämä nopeasti ja mielummin yhdellä iskulla \ kuin neljällä tai kuudella \ mikä jättää sinut auki ja vastustajallesi mahdollisuuden."
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)

"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)

Eräs Krav Magan(‏קרב מגע‎ aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.

Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.

Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.

Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".

Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.

Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.

Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.