Objektiivisuus

"älä lyö miekkaan vaan aina suojattomiin kohtiin \ aina päähän, vartaloon jos haluat säilyä vahingoittumattomana \ jos osut tai osut harhaan, aina hyökkää seuraavaan avoimeen kohteeseen \ kaikissa tapauksissa käännä kärki kohteeseen \ hän joka lyö laajoissa kaarissa usein joutuu häpeään"
(Döbringer fechtbuch Warusseppäin mukaan)

Kamppailu on monimutkaista. Ei ole yksittäistä helppoa "voittamatonta iskua", jonka opettelemalla pärjäisi aina ja kaikkialla. Lisäksi kamppailusysteemit mukautuvat vallitsevaan lainsäädäntöön. Esimerkiksi Liechtenauer -tyylissä on painia soveltavia lukkoja, heittoja ja jopa päänhallintatekniikoita, joiden soveltamisesta saisi modernissa miekkailussa kilpailukiellon. Erilaisia tyylejä on paljon. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että kamppailu -urheilua olisi mikä tahansa huitominen. Toiset toimintatavat vain yksinkertaisesti ovat huonoja ja toiset parempia. Jotta kamppailulaji olisi järkevä missään suhteessa, täytyy olla jokin tapa jolla paremmuutta vertaillaan. Esimerkiksi Döbringer fechtbuchin sääntöä on taatusti testattu kokeilemalla miekkailua käytännössä. Jos tavoitteena on harjoittaa vanhaa, historiallista, miekkailua, aitoutta joudutaan tarkastelemaan. Ensimmäinen kriteeri on tietysti se, että tekniikat toimivat edes jotenkuten hyvin; Ne ovat kuitenkin syntyneet aikanaan aitoon tarpeeseen, joten ne ovat satunnaista huitomista tehokkaampia. Miekkailutekniikoiden historiallinen aitous taas tarkistetaan Windsorin mukaan sillä, että opettajat ympäri maailmaa tulevat toisistaan tietämättä samoihin loppuloksiin tietyn aseen suhteen. Ja koska perinne aina muuttuu ajan mittaan, historiallisia dokumentteja lukien lopputulos voi olla jopa lähempänä alkuperäistä, kuin mitä olisi jos perinne olisi katkeamatonta.

Tietämispuolella on tietenkin aivan sama asia. Jotta asioista voidaan keskustella mielipiteiden inttämistä tehokkaammin, on oltava jokin perusta, jota sovelletaan vertailussa. Foundationalismissa ongelma on ratkaistu sillä, että on oletettu olemassa perustava Todellisuus. Tälle todellisuudelle ominaista on muuttumattomuus ja ihmisen mielipiteistä riippumattomuus. Nämä ovat tietenkin oletuksia. Mutta ne takaavat sen, että asioita voidaan ymmärtää. Ludwig Wittgenstein taas näki maailman sanojen kautta. Hänestä ihmiset voivat vastata vain niihin kysymyksiin, joita he voivat esittää ja tutkia. Pelkkä sanamuotoinen kysymys ei tietenkään riittänyt, vaan täytyi tietää myös sanojen sisältö. Kun Wittgensteinille esitettiin määritelmä hyvyydelle muodossa "Se, mitä on oikein ihailla", Wittgenstein viittasi tilannetta kolmeen savimöhkäleeseen. Määrittelijä oli vain laittanut tyhjiä sanoja kasaan ja kutsui tätä määrittelyksi. Tosiasiassa määrittelyn jälkeenkään itse asian luonne ei selvinnyt yhtään, koska määrittelyssä käytetyt sanat olivat tyhjiä, sellaisia joita ei voinut tutkia, niillä ei ollut sisältöä. Wittgensteinin (sekä varhaisen että myöhäisen filosofian) mukaan oli vain asioita joista ei voinut puhua, ja joista oli vaiettava, ja sellaisia pulmia (puzzle) jotka voidaan ratkaista kielipelin sisällä. Karl Popper taas näki tälläisen filosofian melko epäkiinnostavana. Popperin mukaan aina on olemassa myös ongelmia (problems. Popperin mukaan vaikka kaikki muut kysymykset olisivat pulmia, olisi aina olemassa vähintään yksi aidosti "ei kielellinen ongelma".

Ongelma siitä, millä itse kieli oikeutetaan. Popperin mukaan pelkkä sanojen analysoiminen on toki tarpeellista, mutta että se ei saisi olla itsetarkoitettua. Popperin näkemyksen mukaan kieli on kuin silmälasit, joiden läpi katsotaan maailmaa. Lasit on hyvä pitää puhtaina. Mutta pääasia on kuitenkin niiden läpi katseleminen.

Hermeneutikot taas ovat valinneet erilaisen tien, sellaisen jota Wittgenstein kuvaisi sanoilla "siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". He katsovat tiede ja perustelumaailman kimppuna sopimuksenvaraisia sosiaalisia konstruktioita, joiden todellista reaalista pohjaa ei edes voida tutkia. Maailma avautuu heille ihmisten puhetapoina, tarinoina, evoluutiokertomuksina, tulkintojen tulkintoina. He eivät siis enään varsinaisesti yritäkään tutkia todellisuutta, vaan tutkivat pelkästään näitä tarinoita. Hermeuneetikko voi esimerkiksi kutsua "vakavasti täyden taiteen mukaan" tehtyä fysiikan tutkimusta puhumalla esimerkiksi vain piintyneestä tutkimustavasta. Tosin kaikesta huolimatta perustelun kiinnostavuus kaikilla, myös hermeuneetikoilla, syntyy nimenomaan siitä, että yritetään löytää vertailua. Siitä, että jotkut asiat ovat parempia kuin toiset eivät. Se, että hermeuneetikot eivät vertaile totuuteen, vaan pelkästään tutkimusmetodin sisäiseen tapaan, ei muuta tätä asiaa. Heille objektiivisuus on objektiivisuutta vain sovitun systeemin sisällä. Ei enää sen ulkopuolella. Silti tämäkin on enemmän kuin "ei mitään". Se ei sorru irrationalismiin, jossa aivan kaikki asiat olisivat yhtä perusteltuja.

Esimerkiksi Feyerabend kannatti metodissa nimenomaan järkähtämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että metodiin syvennytään ja sitä sovelletaan aina kaikille samalla tavalla. Jos jokin kriteeri toimii yhdessä paikassa, sen on toimittava myös muualla. Vaikka kielen ja käytetyn logiikan suhdetta todellisuuteen ei voida käsitellä objektiivisesti, asiat sen sisällä ovat sen omissa kriteereissä objektiivisia. Feyerabendin näkemystä käyttämällä jokin kohde osoitetaan epäobjektiiviseksi siten, että osoitetaan että henkilö soveltaa ja jättää soveltamatta kriteerejään eri tavoin eri tilanteissa aina sen mukaan, miten ne sopivat hänen omiin näkemyksiinsä.

Fenomenologisen näkemyksen mukaan taas kaikilla on oma näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä. Sen vuoksi ihmisen tulisi tiedostaa, millaisia nämä näkemykset ovat, sen sijaan että luulisi olevansa puolueeton. Tältä kannalta objektiivisuus on ongelmallista; On vain erilaisia näkemyksiä. Jotta ei sorruttaisi irrationalismiin, eli siihen että mikä tahansa kannanotto mihin tahansa olisi aivan yhtä järkevä, fenomenologinen tieteenfilosofi pyrkii objektiivisuuteen itsekriittisyyden ja kykyyn näkemyksiensä reflektoimisen kautta. Tämä ominaisuus löytyy todennäköisemmin niiltä, joilla on sisältöasiantuntemusta ; Asiantuntija joka tietää mitä ja minkälaisia loogisia rakenteita hänen kannattamansa perustelut käyttävät, kykenee tunnistamaan puolueellisuutensa.

Siksi järkähtämättömyyttä ja sisäistä rakennetta analysoivatkin käyttävät "jonkinlaista objektiivisuutta". Se ei toki ole "perinteistä objektiivisuutta". Mutta se kuitenkin käy keskustelua diskurssejen sisällä. Sen mukaan emme pääse määrittelemään totuutta. Mutta että silti voimme käyttää tiedettä osana tänä päivänä uskottavalta näyttävää havaintorypästä ja sen tulkintaa. Fenomenologin mukaan voimme tietää objektiivisesti onko jokin tiedettä ja käsitellä jotain havaintokokonaisuutta ja sen tulkintaa osana tänä päivänä uskottavalta vaikuttavaa systeemiä.

Ongelmana on vain se, luotatko systeemiin, tässä tapauksessa tieteeseen. Tätä asiaa hieman eri kannalta käsittelee Daniel Dennett kirjassaan "Lumous murtuu". Siinä hän
esittää argumentin, jonka mukaan naturalistiset menetelmät ovat todella objektiivisempia kuin muut menettelyt. Se antaa omassa kysymyksenasettelussaan erinomaisia vastauksia, jotka ovat perusteltuja kaikkien mielestä. Dennett kertoo että kukaan ei kiistä naturalistisen tieteen saavutuksia. Ihmiset eivät hypi kerrostalojen katoilta. Koska hekään eivät usko että kyseessä olisi "pelkkä valittu maailmankuva, jossa pysytään". Jos vaihtoehtona on shamaanin varoitus siitä, että jos tekee rituaalin, jossa käännytään kohti laskevaa aurinkoa sanomalla "zaarmanjarga" tekijä kuolee, ja jos joku fyysikko sanoo että jos hyppäät 10 km korkeudella lentävästä lentokoneesta alasti Siperian yläpuolella, kuolet, paatuneinkin fenomenologi uskoo jälkimmäistä enemmän. Tosiasiassa nimenomaan pseudotieteiden kohdalla ongelmana on se, että he muistavat viitata maailmankuviin, mutta eivät ymmärrä että "ontologiset vaikeudet" eivät vielä tee niistä vääriä. Heiltä jää käsittämättä se, että jonkin takana on "maailmankuva" ei tarkoita vielä yhtään mitään. He ovat itsekin pakotetusti sidottuja maailmankuvaan.

Dennettinkin mukaan tarkalla suurennoksella kirveen terä ei ehkä ole ole aivan siisti ja terässä on klommoja. Mutta että kirveen terän takana on sen verran massaa ja lyömisvoimaa, että näillä ongelmilla - joiden kiertämiseen ei ole keksitty mitään keinoa missään maailmankuvassa - ei ole juuri mitään merkitystä. Kirves näyttää silmämääräisesti terävältä ja sillä pystyy pilkkomaan halkoja. Ja tämän vuoksi ontologisista ongelmista huolimatta kaikki systeemit eivät kuitenkaan ole yhtä hyviä. Kaikki perustelusysteemit eivät ole yhtä kelvollisia. Pohjimmiltaan tieteellä on siksi jotain merkitystä suhteessa taikauskoihin. Muutoin fyysikon lausunto ei voisi voittaa poppamiehen lausuntoa. Astrologeillakin on järkähtämättömiä menetelmiä, joilla he tekevät tietokoneohjelmia, jotka laskevat tarkasti syntymähetken vaikutuksia. Heidänkin menetelmänsä ovat omissä määritelmissään tarkkoja ja ne antavat syötteestä samanlaisia tuloksia. Horoskooppien seuraaminen elämäntapana ei silti, järkähtämättömyydestä huolimatta, ole monienkaan mielestä tieteen tasoisella tavalla perusteltua.

Toiset systeemit yksinkertaisesti ovat kaikkien mielestä luotettavampia. Yhtenä syynä tässä on se, että jotta minkäänlaiseen tulokseen voitaisiin päästä, tarvitaan yhteinen kysymyksenasettelu ja vertailumenetelmät. Täytyy olla jokin yhteinen tapa päättää siitä, miksi asiat ovat yhtä perusteltuja, tai parempia tai huonompia.

Jopa fenomenologisen tieteenfilosofian mukaan asiantuntijuus merkitsee juuri tämän vuoksi. Lääkärit väittelevät, mutta tässä on järkeä vain koska heillä on yhteinen näkemys siitä, mikä on hoidon tavoite, ja tähän pääsemisen mittarit, sekä tietoa siitä millä tavoin tavoitteisiin saadaan mahdollisimman hyviä vasteita.

Yleensä pseudotieteilijöiden kanssa keskustelussa tämä ei onnistu, koska yhteinen kieli puuttuu. Astrologi syyttää kritisoijiaan "naturalismista", mutta ei salli oman näkemyksensä kritisoimista. Naturalismin vastustaminen on heistä kriittisyyttä, siis "tietellinen hyve". Tieteellinen astrologian kritisoiminen taas on väärän maailmankuvan tuottamaa vainoa. Vielä suuremmiksi ongelmat tietysti muuttuvat siinä vaiheessa, kun astutaan muiden pseudotieteiden alueelle; Monen pseudotieteen "tiedonfilosofia/tieteenfilosofia" koostuu pelkästä naturalismin tai muiden valtavirtatieteiden metodologian kritisoimisesta. Eli he kertovat vain että ovat erimielisiä. Mutta eivät kerro edes sitä, että ovatko he samaa mieltä jossain alueissa ja jos kyllä, niin missä. He eivät myöskään tee sitä, mitä heidän pitäisi, eli korjaisi tilannetta niin että se selittäisi paremmin ja objektiivisemmin. Toisin sanoen heidän näkemyksessään ei enää ole edes mitään mitä seurata eksaktisti loppuun asti. Heiltä itse asiassa puuttuu kokonaan tieteenfilosofia. He eivät tarjoa vaihtoehtoista uutta selitystapaa ja tähän liittyvää tutkimusmetodologiaa. He vain haukkuvat tiedemaailmaan "norsunluutornissa elämisestä".

Nämä pseudotieteilijät olettavat vastaavansa vaikka he eivät edes kysy. He väittävät itseään yhtä hyviksi vaihtoehdoiksi tai jopa paremmiksi ja vanhan korvaaviksi paradigmoiksi. Mutta selvästi esimerkiksi heiltä jää unohtumatta se, että hekin luottavat naturalismiin monissa osin naturalistinen päättely on heistä gravitaation kohdalla pätevää, mutta heidän mielipiteidensä vastaisilla alueilla niiden sitten jostain syystä pitäisi olla ongelma. Selväksi käy kuitenkin se, että naturalismin kohdalla kyse ei ole "pelkästä mielipideasiasta". Jostain syystä "maailmankuva -asioiksi" jutut muuttuvat heti kun siirrytään nimenomaan sille pseudotieteilijän harjoittamalle alueelle. He eivät kykene kertomaan millä tavalla heidän mallinsa selittää, eikä vain selittele. Syy tähän on selvä : He määrittelevät itsensä vain vihollistensa kritisoimisen kautta määrittelemättä itseään mitenkään sen kummemmin. He ovat tällöin jotain joka määritellään vain negaation kautta, "somethingelseism", joka on määritelty "joksikin ihan muuksi" ja tätä pidetään sitten vaihtoehtona. Toki tälläinen vaihtoehto on syntynyt "by definition", koska se on määritelty erilaiseksi. Mutta koska tästä erilaisuudesta ei ole kerrottu mitään, loppupeleissä heillä ei ole systeemiä. Tämmöisestä lähtöasetelmasta keskustelu on itse asiassa mahdotonta. On kaksi kieltä, joista vain toinen on määritelty. Niiden vertailuun ei täten ole edes teoriassa vertailun mittaria. Ja tämän jälkeen toinen näkemys tekee, tutkii ja selvittää samalla kun toinen puoli tyytyy vain haukkumaan ja tietämään valmiiksi ja olemaan itsekritiikin ulkopuolella. Koska he eivät kykene tähän, heille voi sanoa vain:

"Karavaani kulkee, koirat haukkuvat."

Sanonta sopii tilanteeseen erittäin hyvin, koska karavaanarit ja koirat eivät puhu yhteistä kieltä. Ja on kyseenalaista, käyttävätkö koirat haukunnassaan eksaktia kieltä, vai osoittavatko ne haukullaan vain mielipiteitään ja tuntemuksiaan karavaanin kulusta.