Kun menee kirjakauppaan filosofia tai psykologiahyllyille, niistä on vaikeaa löytää "skienkeh" -tavaraa. Sen sijaan sieltä löytyy sen tyyppistä materiaalia joka sopisi sellaisenaan uskontohyllyyn. Karkeasti vinoillen voisi sanoa että useassa kirjassa "teologi ja holistinen hieroja osoittaa astrologian avulla miten Jeesus parantaa itsetuntosi ja orgasmisi". Nämä myyvät. Takana ei ole niinkään uskonto, vaan se että sen tilalle on tullut muuta.
Pahuus on medikalisoitu. Siitä on tehty Jumalan määräämän synnin statuksen sijasta horjuvaa mielenterveyttä. Kun tätä ei sanota ääneen, kuulostaa helposti siltä kuin mitään komentelevaa normittamista ei olisi tehty.
Siinä missä ennen oli normit ja käskyt, jotka sidottiin hyvyyteen ja pahuuteen, on tällä hetkellä liikkeellä kulttuuri jossa tämä nähdään komenteluna. Silti hyvin samantapaista toimintaa on yhä liikenteessä. On vain tapahtunut sanojen vaihtoa. Kun papit puhuivat sielusta, puhuu henkispsykologi mielestä. Kun pappi puhui hyvästä ja pahasta, puhuu henkiskyökkipsykologi mielenterveydestä ja vaikkapa neurooseista. Kun pappi puhuu pelastuksesta, puhuu henkiskyökkipsykologi esimerkiksi hyvästä itsetunnosta. Kun pappi esittää että rippi ja rituaali hoitavat, on henkiskyökkipsykologilla taikasanoina terapia ja toimintaterapia.
Tällä puheella ei ole tekemistä tieteen kanssa, tai edes aidon terapian. Siinä missä ennen ajateltiin että henkilöistä tehdään hyviä ihmisiä joiden sielu pelastetaan ja tässä jotkut asiat komennettiin pahoiksi, on uuden linjan tapana päättää että ne asiat joista pidetään ovat mielenterveydelle hyviä ja muut synnyttävät neurooseja. Molemmat kontrolloivat käytöstä aivan samalla tavalla. Ja mikä olennaisinta - myös medikalisoidussa synnissä, eli mielenhäiriöksi muutetussa vääränlaisessa käytöksessä - on takana oletus se, että on eettinen ja hyvä asia taistella mielenterveyden häiriötä vastaan. Joten siitä hyvä - paha -ajattelusta ei olla itse asiassa luovuttu lainkaan.
Luin Marko Hamilon "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" -kirjaa. Heti sen alussa on mielenkiintoinen esimerkki "kyökkipsykologiasta." Aiheena oli pornografia. Laajensin tämän esimerkkiä ja levitän tämän käsittelemään hieman eri aiheita kuin kirjassa.
Kuvitellaan skenaario että mies katsoo pornoa ja nainen ei pidä siitä ja valittaa. Aiheesta käyty kyökkipsykologiaversio menee seuraavasti:
1: Nainen esittää että miehellä on riippuvuus, obsessio. Jos mies myöntää tämän, hänellä on obsessio jonka hän tiedostaa ja paraneminen voi alkaa (tämä tarkoittaa irrottautumista pornosta). Ja jos hän kieltää tämän, niin tilanne on tyypillinen kaikille riippuvaisille. He kieltävät riippuvuutensa. Osoittaakseen että mies ei ole riippuvainen, hänen on luovuttava pornosta. Ja samaan tapaan kuin Anonyymi Alkoholisti on alkoholisti lopun ikäänsä, on myös pornoriippuvainen. Siksi jos mies palaa tauon jälkeen pornon pariin, hän on todistanut olevansa pornoriippuvainen. Hänhän ei kykene olemaan siitä erillään.
2: Mies esittää toisenlaisen syytöksen. Naisella on heikko itsetunto. Tämä kokee paperin itselleen varteenotettavaksi kilpailijaksi ja kokee oman arvonsa vain penetraation kautta. Tämä on huolestuttavaa, koska elämä muuten on niin paljon rikkaampi. Tämän vuoksi naisen täytyy osoittaa vahvuutensa, sen sijaan että syyllistäisi toista osapuolta ja yrittäisi hallita hänen käytöstään. Naisen itsetunnon huonoudesta taas on jo yksi varma todiste - se, että hän ei hyväksy miehen pornonkatselua. Osoittaakseen olevansa terve, naisen olisi lopetettava valittamasta pornosta.
Molemmissa näissä tilanteissa on jo ennalta päätetty että jokin toiminta on väärin. Tämän päälle liimataan "ad hoc -mielenterveysleimakirveellä" tilanteeseen sopiva heitto. Systeemi on rakennettu sellaiseksi, että se voidaan aina tehdä jotenkin. Syytetty ei voi puolustautua, koska jo vastaan paneminen on huolestuttava merkki siitä että moitteessa on perää, jopa vakavissa määrin. Laajemmin katsoen tämä liittyy näihin "nälvimisketjuihin" hyvinkin laajasti.
Ihmiset päätyvät keskustelemaan asian sijasta siitä miten toisen päässä on vikaa. Ja tätä kautta asian parissa ei edetä. Parhaimmillaan päädytään säätämään päätä. Ongelmana on kuitenkin usein todellisuus, joka ei ole yksilön oma. Esimerkiksi parisuhteen pornografian katsomisessa vaikeus on siinä että asian sopivuudesta on erimielisyys. Erimielisyys, riita, vaatii aina kaksi osapuolta. Valtapelissä, jossa molemmat syyttävät toisiaan vikapäiksi, ei ole voittajia. Kahden ongelma ei katoa sillä että joku myöntyy fiilaamaan omaa päätään. Eikä varmasti tee hyvää parisuhteelle, että toinen syyttää ensimmäistä hulluksi (and vice versa). Syntyy valtapeliä, jossa hävinnyt ei saa tehdä mitä haluaa ja myöntää olevansa vikapää. Muitakin tapoja varmasti on. (Sellaisia jotka jopa *gash* toimivat.)
Psykologisoidussa keskustelussa on nimittäin kaksi keskenään vastakkaista käsitettapaa, jotka voidaan liimata aina sen mukaan mitä mieltä sattuu olemaan. Aihe käsittelee seksuaalisuutta, ensinnäkin siksi että se on aiheena suosituin, ja toisekseen myös muut suositut aiheet, kuten itsetunto, linkitetään usein seksuaalisuuteen. Ongelmat ovat siis pohjimmiltaan seksuaalisia haavoja ja vammoja:
1: Perversio on epänormaalia käyttäytymistä, joka johtuu siitä että toisen käsitys seksuaalisuudesta on ohjautunut väärin. Tälläisen korjaaminen on tärkeää, ja perversion salliminen haittaa perverssin toimijan onnellisuutta.
2: Repressiossa taas kontrolloidaan normaalia seksuaalisuuden purkautumista, ja tämä aikaansaa perversioita, painostaminen ja sortaminen lisäävöt onnettomuutta.
Näkemyksiä on ollut monenlaisia. Esimerkiksi asian A tekeminen on yhdestä perversio, merkki jo aikaisemmin tapahtuneesta vääristymästä. Ja toisesta taas saman asian A kieltäminen on repressiota joka johtaa kieroutumisiin. Historialliesti tässä on jopa tylsän koulukirjamainen esimerkki: Eräässä vaiheessa homoseksuaalisuus oli vakava perversio jota yritettiin parantaa väkisin. Nyttemmin homoseksuaalisuus hyväksytään laajasti, ja sitä pidetään normaalina, sen kieltämisestä on tehty sortamista, eikä sitä pidetä hyvänä. (Tietysti pornografian kohdalla tilanne on hyvin samantapainen.)
Vaikeutena on tietysti se, että seksuaalisuus esiintyy jollain tavalla. Ja yllä mainitut eivät ole olleet yksiselitteisesti sairaita tai terveitä. Niistä ollaan oltu eri mieltä. Masturbointi voi siksi yhdestä olla perversio, eli sen tekeminen on ongelma, eli on tehtävä jotain jotta se samperin sairas runkkari lopettaa puuhansa. Toisesta taas masturboinnin kieltäminen on repressiota, ja ihmisestä tulee sairas.
Pohjimmainen liima on tietysti näkemys. Eli se normatiivinen näkemys, joka ihmisellä on etukäteen. Kyökkipsykologian termit ovat usein tälläisiä leimakirveitä, joissa omille mielipiteille esitetään auktoriteettista voimaa, onhan siinä hienoja sanoja ja kaikkea. Ja samoja sanojahan ne aidotkin psykologit käyttävät telkkarissa, joten ne on fiksuja myös arkisesti joustavammin käytettynä ilman psykologian opiskeluja. (Not.)
"Musta tuntuu että tuo on iljettävää" on uskonnolliselle "synti ja vääryys, jota Jumalakin vihaa ja josta seuraa Helvettiä, ja jolta hänet on pelastettava, vaikka väkisin!" Ja kyökkipsykologille se nimetään "mielenterveyden häiriö, joka haittaa hänen omaa terveyttään ja hyvinvointiaan, josta hänet on terapoitava." Tätä mollaamisrakennetta voi hyvällä nimellä kutsua nimellä Argumentum ad Psychobabble.
Kaiken kaikkiaan tästä on se, että psykohöpinä toimii vaikuttamisen keinoina juuri siten kuin sanoja haluaa. Esimerkiksi jos joku ei harjoita seksuaalisuutta avoimesti tai monella tavalla, hän on estoinen. Tämäkin voi olla perversio. Tästä täytyy tietysti parantaa, jolloin voidaan käskeä tekemään erilaisia asioita. Toisaalta taas jos joku harjoittaa seksuaalisuutta avoimesti ja monella tavalla, hän on pervertikko, jonka vääriä toimia on kitkettävä, jolloin ollaan jälleen tilassa jota joku kutsuu estoiseksi.
Tätä kautta koko käsite mielenterveys muuttaa luonnettaan. Se, mikä pinnallisesti esitetään tavoittelevan onnellisuutta, onkin pohjimmiltaan vain strategiapaketti siitä kuinka voittaa. Se ei olekaan keino parantaa maailmaa tunnistamalla mielenterveydeltä horjuvat ja auttaa heitä. Se onkin keino jolla kuka tahansa saadaan leimattua hulluksi ja toimimaan halutulla tavalla.
Ja tämä, jos jokin, on hullua. (*hups*)
3 kommenttia:
Otin taas Boyd+Richersonini yöpöydälle ja siinä törmäsin sosiologiseen havainnon tapaiseen: usk. liike ei menesty, jos johtajapappi on kulkenut yliopistollisen teologian läpi.
Voinee päätellä, että pappi oppinut kyseenalaistamaan ihmisten intuitiot ja levittämään epävarmuutta jne, joten ei menesty kansan parissa.
Kyökkipsyko-(/humbuugi)-kirjojen kanssa lienee sama juttu.
Täytyy kyllä sanoa, että Iltiksen Sofian sohvan neuvo painua maksullisiin jos vaimo pihtaa, on hämmentävän epäterveeltä kuulostava neuvo.
Medikalisaation käyttövoimana on sosiologien mukaan toisaalta lääketieteen halu pönkittää tärkeyttään yhteiskunnallisena instituutiona ja toisaalta moderneista potilas-asiakas-individuaaleista itsestään lähtevä hinku problematisoida koko elämänsä lääketieteellisesti. Peter Conrad on alkanut viittaamaan jälkimmäiseen aspektiin termillä "self-medicalisation".
Minulle tulee medikalisaatiosta mieleen ihan ensimmäisenä tämän päivän kaksi-, kolmekymppiset naiset, jotka googlettavat diagnooseja milloin millekin ahdistukselle tai ihmissuhdekriisille. Yhdysvalloissa ilmiöön viitataan jo ironisesti käsitteellä "shopping for a diagnosis". Shoppailumetafora johtunee ilmiön sukupuolittuneisuudesta: naiset ovat selvästi miehiä halukkaampia mieltämään ongelmat hoidettaviksi sairauksiksi.
Medikalisaatiota on aiheesta verrattu uskonnolliseen käyttäytymiseen. Lääkärin ja potilaan vuorovaikutus muistuttaa läheisesti papin ja ripittäytyjän kanssakäymistä. Vastaanotolla ravataan raportoimassa arjen toimintahäiriöitä kuin syntejä, ja lääkäri jakaa niihin avemarioita pillerien ja terapian muodossa. Tarkemmin katsottuna kyse ei ole hoidosta, vaan pitkälle erikoistuneesta stressinhallinnan rituaalista.
Kielen tasolla medikalisaatio näkyy mm. lääketieteellisen terminologian liudentumisena epätarkkoihin ja arkisiin ilmauksiin, kuten "apu", "avun piirissä", "tukitoimenpiteet", "saa tarvitsemansa tuen", "erityislapsi", jne. Nämä ovat erityisen suosittuja erilaisten yhdistystätien poliittisesti korrektissa kielessä.
Kiitos kommentistasi. (Kun tuottaa tätä tahtia tekstiä, on lohdullista että joku palaa vuodenkin vanhaan juttuun. Toiveissa oletusarvona kun ei ole että kukaan lukee kaikkea vaan tutustuu kiinnostaviin aiheisiin.)
Haluaisin näiden lisäksi nostaa esiin sen, että medikalisointia käytetään melko ahkerasti sen vuoksi, että lääketieteellä on nyky -yhteiskunnassa melko paljon valtaa. Aivan kuten tieteelläkin.
Siksi on houkuttelevaa ryhtyä "pseudopsykiatriksi" (vrt. pseudotiede, teeskentelee tieteellisyyttä imitoimalla kieltä jne.)
Näin syntyy paljon kukkahattutätipuhetta, jossa vaikkapa "evolutionismi" johtuu huonosta äitisuhteesta. Kaikki "omista arvoista eroava" perversioidaan, ja tämä kätketään naamioimalla se lääketieteellisen kielenkäytön taakse. Tällä määritellään muita.
Toki mainitsemasi jutut on myös hyvin totta. Ilmiö on vain hyvin monisäikeinen.
Lähetä kommentti