Tungos.

Unkurissa oli vastattu valokuvahaasteeseen. Sama kirjoitteluhaastehan vierähti tässäkin blogissa. Tämä kertoo jonkinlaisesta yhteydestä. Mutta jokainen joka osaa laskea yhteen "kaverin kaverin serkun kaverit" ja sen mitä "vanha tarina shakkilaudalle laitettavista jyväsistä" kertoo saa tulokseksi. Eksponenttilait puhuvat omaa karua kieltään. Kaikille on yhteys, ja luvut ovat isoja.

Vastaus oli tietysti hyvin erilainen. Mutta se sopii varsin hyvin suuriin lukuihin ja ihmismassoihin. Ja kohtaamiseen ja yhteyteen, joka on odotettavissa olevaa, mutta sisällyksetöntä. Hän otti esille ruuhkissa ryntäävät ihmismassat. Teeman voisi tiivistää seuraavasti: "me olemme yksilöitä, jokaisella meistä on oma tarinamme, mutta asemien masuunissa muutumme kasvottomaksi massaksi."... "kukaan ei katso toista silmiin puolta sekuntia kauemmin, koska kontakti uhkaa puhkaista julkisen tilan näkymättömän suojakalvon. tulemme ja menemme tuntemattomia, mutta silti yhtäläisiä reittejämme pitkin."

Tämä on eräänlaista kohtaamattomuutta joka syntyy liiallisesta kohtaamisesta. Karkeasti tämä rinnastuu vaikkapa siihen että jos kohtaa muutaman ihmisen, nämä ovat kavereita, mutta jos takana on iso joukko ihmisiä, on kyseessä fanitus. Sama aika jaetaan yhä pienemmille. Kohtaaminen muuttuu yhä vähemmän ainutlaatuiseksi. Yksi tai kaksi mummojen auttamiseen pyytävä voi olla mukava. Mutta jossain kulkee se raja jossa feissarien laumat ärsyttävät, vaikka asia on sama.

Itse katson olevani eräänlainen massantarkkailija. Lukiossa vietin paljon aikaani ATK -kopissa. Koska lukujärjestyksessäni oli aina yllättävä määrä hyppytunteja, ajat olivat ihan merkittäviä. Tämä oli näennäisen passiivista toimintaa. Sillä jos haluat tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monista, ei pidä ryntäillä. Pitää istua samassa paikassa ja katsoa. Tästä selviää nopeasti se, ketkä ovat verkostoituneita.

Tukipisteeni oli kuitenkin pahimman ruuhkan ulkopuolella. Tämäkin sopii tyyliini. Sillä mielenkiintoisimpia asioita ihmisistä paljastuu silloin kun nämä luulevat että kukaan ei näe heitä. Joskus tämä muuttaa koko käsityksen ihmisestä. Niuhon maineessa oleva kikkailee asemalla, koska luulee olevansa yksin. Näissä koin näkeväni ihmisen olennaisimman. Ruuhkakäytös on siis ikään kuin enemmän rooli.

Myymälävahtimestarinakin olin tietysti paljon vartijana. Tässä tarkkailussa kaikki on korostetusti massaa. Vain tietyntyyppiset tilastolliset poikkeamat ovat kiinnostavia, muu vain virtaa ohitse. Erikoinen ja epäiyttävä käytös on ratkaisevaa. Ja lopputulos näkyy käytännössä siinä miten hyvin osaat erottaa aidot tekijät ennakkoluuloista. Tässä eriytyneisyys korostuu. Ehkä tämä olikin se syy, miksi minut laitettiin usein pariksi tietyn henkilön kanssa. Hän oli hyvä näkemään jo etukäteen jos joku oli tulossa pahoihin. Itse olin tässä huono. Toisaalta hän ei osannut hoitaa kiinniottoja kovin kohteliaasti, eikä hän osannut tapellakaan. Nämä taas eivät minulla ole niin ongelmallisia. Tämä kyseenalaistaa hieman "unkurin" näkemystä siitä että massayhteiskunnassa vain virkavaltaa kiinnostaa. Virkavaltaa kiinnostaa vasta kun ei ole massaa. Suurimman osan ajasta se on hyvin tympääntynyt, kuin verovirasto jota kiinnostaa vain yhden numeron suuruus. Vartija kysyy vain "Mitä sinulla on taskussasi?" Ja vain poikkeavaan kiinnitetään huomiota - tosin sitäkin suuremmin ja tarkkaavaisemmin.
1: Tämä näkyy tietysti internetmaailmassa hieman toisella tavalla. Et ole kukaan ennen kuin sinulla on internetstalker. Trollit ja häiriköt ovat tietysti ärsyttäviä, mutta toisaalta ne osoittavat että olet sitä poikkeavaa ainesta, johon kiinnitetään huomiota että pidetään tarpeeksi tärkeänä seurattavaksi.

Kaiken kaikkiaan ruuhka tuntuu siis tukahduttavan jotain. Kuitenkin tähän on olemassa hyvin vastakkainen näkemys. Annikki viittasi Unkurissa Terry Gilliamin elokuvaan, jossa hullu näki ruuhkan tanssina. Tervejärkinenkin voi nähdä asiaa toisin. Tuntemani tyyppi jonka kanssa tein aikanani töitä (nimi unohtunut) selitti minulle eräänä päivänä siitä miten hän pitää siitä että katsoo ihmisiä ruuhkassa kiireisinä. Syynä ei ollut sellainen vahingonilo, kuin minulla voisi olla. Vapaapäivänä ruuhkan katselu voi korostaa oman vapaan tuntua. Hänelle syynä oli se, että ihminen ruuhkassa ja kiireessä kerrankin unohtaa itsensä. Jäljelle jää vain toimintaa, selkärangasta tulevaa rynnimistä, jota ihmisen ajattelu tai rooli ei juurikaan haittaa.

Tässä on kysymyksessä oleellisesti sama identiteetin tiputus, joka Unkurin kirjoittajasta tuntuu etäännyttävältä, ja minusta taas tuntuu roolilta. Mutta siihen suhtautuminen on hyvin erilaista. Helsingin asemalla oli liikaa ihmisiä, jotta heidän ihmissuhdesotkunsa toisiinsa tulisivat selväksi.