Modernismissa kysymys ei ole pelkästä ajankohdasta, vaan ajattelutavasta. Modernismin idean saa melko hyvin selitettyä Kunderan kautta. Hän esitti että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Tästä esimerkiksi ammatinvalinta oli usein suvun perinne. Takana oli ajatus siitä että jokaisella yksilöllä on paikka suuressa järjestyksessä. Ihminen oli hyvä ja eli hyvää elämää jos hän täytti tuon ulkoamäärätyn tehtävän. Tämä oli raskasta. Modernismissa sen sijaan siitä että ihminen luo itsensä, rooli tulee ihmisen sisältä. Tätä kautta ihmisen elämä modernissa maailmassa on (sietämättömän) kevyttä. Entisessä maailmassa myös elämän merkitys tuli ulkopuolelta, ja ihmiset kahlittiin merkitykseen. Modernissa maailmassa taas merkitys jää hajanaisemmaksi. (Siksi sietämättömän.)
Taide valjastuu esimodernissa maailmassa hyvin helposti propagandaksi. Sillä hyvä maalarikin määrittää roolinsa sen kautta miten hyvin täyttää kokonaisuuden osoitukset. Vain siinä kohden, missä taiteilijalla on vapautta, hän voi valita. Ja vain tässä piirissä hän voi olla aidosti luova. Esimoderni taiteilija tiivistyy siksi helposti käsityömestariksi, jonka tehtävänä on toisintaa perinnettä ja ylläpitää järjestelmää. Moderni taiteilija taas luo, tekee omia valintojaan, toteuttaa omaa sisintään ideologian sijasta, ja tekee uniikkeja asioita eikä välttämättä seuraa mitään perinnettä. Esimodernissa maailmassa ja kulttuurissa luovuus on tietysti mahdollista, mutta vain sitä kautta että se ei ole täysin esimoderni. Toisaalta modernissakin taiteessa on tiettyjä tyylilajeja, ja arvostelutapoja jotka kertovat että se on osittain esimoderni.
Irrottaakseni ajankohdan tuoreuden, sijainnin, ja modernismin, otan avukseni kaksi naishahmoa, jotka kuvaavat hyvin moderniuden ja esimoderniuden luonnetta.1 Molemmat sarjat ovat toki melko uusia sarjoja. Mutta niiden sisäinen arvomaailma ja suhtautumistapa kuvaavat tilannetta hyvin eri tavalla. Vaikka molemmissa on hyvin vahvoja ja kauniita naishahmoja.
1: "Buffy Vampyyrintappaja" -sarjan Buffy. Toisteisuusvitsin vuoksi "se vampyyrintappaja" Mutta voisin sanoa myös että se chearleader. Hän elää urbaanissa maailmassa. Mutta hän on hyvin esimoderni. Hänen roolinsa on se, että hän on jo syntymässään vampyyrintappaja. Hänen roolinsa on tappaa vampyyrejä. Valinnanvaraa ei ole. Merkitys tulee ulkoa. Ja hänen luonteensa on "Kuolema on lahjasi". Hän toteuttaa luonnetta (1) tappamalla vampyyrejä, jolloin hänellä on taito eli lahja tappaa näitä verenimijöitä (2) Hän uhrautuu maailman puolesta kuolemaan, eli hänen kuolemansa on lahja ihmiskunnalle ja (3) kuolema on lahja hänelle, sillä hänen elämänsä on yhtä vastuuta ja painavuutta.
2: "Xena - soturiprinsesa" -sarjan Xena. Toisteusuusvitsin vuoksi "se soturiprinsessa". Hän elää ulkoisesti vanhakantaisissa oloissa, mutta hänen roolinsa on hyvin moderni. Sarjan ajan hän itse asiassa taistelee esimodernia itseään vastaan. Hän on riidoissa Ares -jumalan kanssa, joka haluaa hänet ajamaan asioitaan. Tässä kohden Xena itse asiassa mielestäni päihittää Kunderan esittämän keveyden pelon, sillä Xenan elämä on täynnä merkitystä. Hän itse valitsee roolinsa, hän on individualisti. Ja näyttää että itsekkyys on vain yksi muoto individualismia. Xena on määrittänyt oman halunsa tarkasti ja taistelee sen puolesta, ja tätä kautta jokainen hänen aktionsa on merkityksellinen. Xena ei tottele Jumalia, vaan haluaa sen sijaan hyvittää menneen elämänsä pahat tekonsa, ja yrittää muuttua eettisesti paremmaksi ihmiseksi. Ja hän määrittää tämän hyvän itse, sen sijaan että kuuntelisi esimerkiksi Areen määritelmää siitä miten hänen tulisi itseään toteuttaa. Hän saa avukseen prosessissaGabriellen, joka yrittää myös toteuttaa itseään ja hankkia taitoja. Henkilöt täydentävät toisiaan niin, että Schopenhauer olisi esittänyt että elämäntahto liittäisi heidät rakastajiksi, jos he vain olisivat eri sukupuolta, elämäntahtohan tavoitteli ensisijassa lisääntymistä.
Tätä kautta on selvää että uskovaisuus on modernin ja esimodernin välissä. Tämä jännite valitettavan usein paljastuu yksisuuntaisena: Uskovainen puolustaa omaa vakaumustaan erittäin modernilla vetoamuksella, uskonnonvapaudella. Mutta hän ideologisesti pohjimmiltaan vihaa koko käsitettä. Jos hänelle ehdotettaisiin skenaario jossa kaikki ihmiset olisivat kääntyneet hänen uskontoonsa, hän olisi ilahtunut. Jokainen käännynnäinen on voitto. Tätä kautta hän arvostaa uskonnonvapautta vain omalla kohdallaan, mutta ei muiden.
Minulla oli tietysti muutakin ideaa kun kirjoitella erikoisista naishahmoista ja fundamentalisteista. Halusin nimittäin ottaa esille Jussi K. Niemelän. Hänen pukeutumisensa ja esiintymisensä on melkoisen paljon perinteisen maskuliinisen miehen kuvausta, joten häntä on mukavaa rinnastaa ja yhdistää naishahmoihin.
Jussi K. Niemelä on hyvä esimerkki siitä miten moderni ja esimoderni voivat kohdata toisensa erikoisella tavalla.
1: Hän kertoo "Islam ja sananvapaus" -kolumnissaan monenlaista joka on hyvin modernia. Hän puolustaa sananvapautta ja pitää uskontoja pahana koska ne ovat tätä vastaan: "Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin. Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot." Hän kertoo kristillistä dominionismia kovin muistuttavasta vanhoillisten islaminuskoisten piilo -jihadista, jossa halutaan rajoittaa toisenlaisia ajatuksia. Ja tietenkin "Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia." Tämä on erittäin modernia, ja hän puolustaa oikeuttaan olla erimielinen uskovaisten tahojen kanssa. Sekin on uskonnonvapautta. Ja nostaa esiin sen, että uskonnonvapauden vastustaminen uskonnonvapauden nimessä on "tietyllä tavalla varsin ongelmallista." Hän muistuttaa että poliittinen korrektius on itse asiassa sensuuria ja modernin sanan vapauden vastakohta.
2: Hän on samassa jutussaan myös hyvin esimoderni. "Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia." Tässä on tärkeää huomata että ihmisoikeudet on määritelty kulttuurisesti, ne ovat ideologiamuodossa ja niitä voidaan levittää. Niissä kielletään ja sallitaan tiettyjä asioita. Jussi K. Niemelä siis itse asiassa esittääkin pelottavan objektiivisen absoluuttisen moraalin malliksi ihmisoikeusjulistusta. Tämä oikeusjulistus on toki sinällään uusi keksintö. Ja on modernia valita jokin tietty rooli. Moderni yksilö voi olla kristitty, ateisti tai vaikka seurata ihmisoikeusjulistusta. Mutta jos näistä tehdään ohjenuora, jota pitäisi kaikkien seurata, kyseessä on jonkinlainen kaipaus esimoderniin.
Tämän toki pitäisi rauhoitella niitä fundamentalistej, joiden mukaan moraalin olisi pakko olla objektiivista. Sillä Niemelä selvästi luottaa objektiiviseen moraaliin, ihmisoikeusjulistus ei edusta hänelle mitään johon pitäisi suhtautua relativistisesti. Objektiivinen moraalihan ei loogisen väistämättä vaadi Jumalaa, ja itse asiassa Jumalan vallan antamisessakin sekoitetaan keskenään valta ja oikeutus. Siinä on kyseessä pohjimmiltaan auktoriteettin vetoaminen. Tätä kautta päästään perinteiseen objektiivisen moraalin dilemmaan. "Kenen objektiivinen moraali on objektiivisesti oikea". Sillä eri uskonnoilla ei ole yksimielisyyttä muusta kuin siitä että juuri heillä on aito objektiivinen moraali ja muut ovat väärässä. Ja sisällöt kuitenkin eroavat toisistaan melko paljon.
1: Ja jos niiden samanlaisuuksia katsoo ja lähtee tätä kautta hakemaan yleisinhimillisyyttä, päätyy melkoisen lähelle ihmisoikeusjulistusta.
Tosin tässä kohden olen Niemelän kannoilla. Sillä tosiasiassa kaikenlaisia valtapelejä on käytännössä hyvin paljon. Moni ajattelee että valtapeli on automaattisesti moraalitonta. Itse kuitenkin miettisin asiaa kahdessa vaiheessa. Ensin katsotaan onko kyseessä valtapeli, ja sitten katsotaan mitä asioita se rajoittaa, ja sitten tapellaan siitä halutaanko nämä rajoitukset kaikille vai ovatko ne vain yksilön uskonnon mukaisia, vai salitaanko niiltä ketään. Jos minun ideologiaani kuuluisi se, että itsetoteutuksen nimissä haluaisin treenata zornhut -tekniikkaa ohikulkijoiden päähän ja haluaisin hioa tämän taitoni äärimmilleen, on useimmista ihan sallittua sensuroida tätä. Demokratia ei siis ehkä ole täydellinen modernin elämän luoja, mutta se toimii paremmin kuin moni muu asia.
1 Postmodernit feministit ovat arvostaneet Buffyä, vaikka hän on hahmona periaatteessa vain esimoderni mies jolle on annettu naisen ruumis. Hahmo ja juonen rakentaminen on niin esimoderni, että tarkkaavaisten postmodernistien voisi luulla suuttuvan. Ja lesboyhteisöt ovat ottaneet Xenan ja Gabriellen omikseen, vaikka sarjaa seuraten on helppoa tajuta että hahmot ovat heteroseksuaaleja. Biseksuaalisuus on keskustelun alla. Ja lesbous on melko lailla right out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti