Harmaa Halme ja roolin loppu

Alter egot ovat eräänlaisia toisia persoonia, näyteltyjä valerooleja. Tällä kertaa voisi katsoa hieman vaikka niiden kaupallisuutta, myyvyyttä ja kiinnostavuutta.

Teräsmies -sarjakuvia ostetaan koska teräsmies itse on supersankari. Tämän naamio, Clark Kent, ei kiinnosta ketään. Sen sijaan esimerkiksi Zorroa seurataan sen vuoksi että tämän naamio on kiinnostava. Itse virallinen persoona, Don Diego de la Vega, ei ole syy seurata tai ostaa Zorro -lehtiä. Tietenkin alter ego ei aina liity sankaruuteen. Moni superkonnakin on naamioitunut tai esittää kakkosroolia. Osa on hyvinkin neutraaleja.

Yllä mainituilla sankareilla on rooliasu, joka erottaa roolit toisistaan.

Joskus on vaikeaa sanoa mikä on naamiaisasu, ja mikä ei ole. Esimerkiksi Hulk on Robert Bruce Banner, nerokas tiedemies. Hänen muodonmuutoksensa on hyvin dr. Jekyll ja mr. Hyden kaltainen. Kuitenkin näitäkin seurataan koska Hulk paiskoo ja rikkoo, ja koska tohtori keksii. Molemmat näistä hahmoista ovat tavallaan yhtä oikeita. Toisen niistä jättäminen jättää pois olennaista.

Hulk on mielenkiintoinen ottaa esille tarkemminkin.

Hulkissa tapahtuu sarjakuvatarinan edetessä degeneraatiota. Aluksi Banner muuttuu Hulkiksi vain öisin. Myöhemmin Hulkiksi muututaan suuttuessa päivänvalossakin. Aluksi Hulk oli yhtä älykäs kuin Bannerkin, vain persoonallisuus muuttui. Mutta myöhemmin Hulk alkoi esiintymään älyllisesti vajavaisena. Koska Hulk on gammasäteilypatteri, hänen voimansa kasvavat ajan myötä koko ajan, joten muutokset ovat odotettavissa. Kaiken kaikkiaan Hulkilla onkin neljä persoonaa, jotka vaihtuvat. Yksi näistä on Hulkin persoonien yhteenliittymä, Viisas Hulk, joka edustaa täydellistä Banneria kaikessa potentiaalissaan.
1: Hulkista on tehty myös "spin off", Ultimate Hulk, joka imee voimia Bannerin alitajunnasta. Tämä on riettaita puhuva ja hänellä kasvavat voimien lisäksi myös kaikki tunteet.
2: Tietysti myös Kristinuskon Jumala on hyvin Hulkmainen. Hänessähän on kolme yhdessä. En kuitenkaan vedä tätä teologiaa mainintaa pidemmälle. Sillä tavoitteenani oli sanoa pari sanaa muista aiheista. Sarjakuvamaailmasta löytyykin Hulkin kohdalta eräänlainen ratkaisu kolminaisuuden mysteeriin.

Kiinnostavuuden kannalta Hulk tarjoaa maksimaalisen määrän viihdettä ja sporttia. Kun yty loppuu, Banner saa mennä.

Kaikki tämä höpinä sarjakuvasankareista voidaan sovittaa eräässä mielessä tuoreesti oman käden kautta kuolleeseen Tony Halmeeseen. Halmeella oli julkinen rooli, ja hänen arkiminästään ei voida välttämättä sanoa paljoakaan hänen julkisen roolinsa kautta. Tämä koskee tietysti aivan kaikkia julkisuuden hahmoja. Voi olla että heillä ei ole alter egoa, mutta tätä voi olla hyvin vaikeaa tietää. Halme ei julkisena hahmona ollut Teräsmies, vaan enemmänkin Zorro. Tai Hulk, koska hänen persoonansa ja hahmonsa ovat arkiminän ja julkisen minän kanssa sekoittuneita. On vaikeaa sanoa mikä on "näyteltyä Halmetta" ja mikä ei.

Kaarina Hazardhan kirjoitti hänestä kolumnin, joka synnytti paljon raivoa. Kolumnin voidaan kuitenkin nähdä kritisoivan muuta kuin Halmetta itseään. Sillä mielestäni kolumni kritisoi muita ihmisiä. Sen pitäisi olla selvää jo sen jälkeen kun lukee lauseen "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."

Sisältö oli mielestäni se, että Halmeelle annettiin pellen rooli. Hän täytti sitä miten kuten. Ihmiset eivät arvostaneet Halmetta tämän eläessä yhtä laajasti, ja kuolema marttyrisoi sen. (Vaikka seppuku ei ole Suomen perinnettä, jollakin tavalla kuolema pesee ihmisestä puhtoisen, antaa kritiikkisuojan.) Ja kun roolia ei täytetty, sitä saa mennä. Jos Zorro -sarjakuvassa Diego riisuisi maskinsa ja polttaisi sen, ja sanoisi "en mie jaksa aina olla mikään sorro", ja olisi sen jälkeen vain kotielämää viettävä aatelismies, ei sarjakuvaa enää ostettaisi. Tulkitsin tekstin niin, että Hazardista samoin kävi Halmeelle.

"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni."

En näe tässä vihaa vaan sääliä. Ärjyt sanavalinnat vain voivat peittää tämän. Pilkan pääkohde on "yleinen reagointi", joka tulee siitä kun kansa äänestää jaloillaan ja tästä syntyy yleinen tilastollinen toimintatapa. Sääli on tietysti sekin aina toista alentava, mutta lauseessa on jopa tästä eroavan myötätunnon sävyjä. Toki muussa osassa kolumnia on selvää että Halmeen menneisyys nähdään säälittävänä. Kuitenkin hän olisi ikään kuin saanut arvostusaseman yrittämällä parantua. Jos jokin saa pilkkaa, on rooli -Halme joka sai ihmisiltä suosiota, vaikka juuri tämä oli sitä säälittävää Halmetta. Ihmiset eivät välittäneet ihmis -Halmeesta, joka käy ostoksilla, vaikka sillä oli ansioita.

Halmeelta haluttiin Roolia. Ja kun sitä ei täytetty, ei asia ollut kiinnostava. Kuolema sen sijaan kiinnostaa, koska siinä on tarina, käänne ja loppu. Ei mitään hiipumista ja pois haipumista.

Eli tilanne oli aivan kuten "Beach" -elokuvassa. Siinähän ikilomalle turisteiksi siirtyneet elättävät itsensä rantalentopallolla ja vaihtamalla kannabista riisiin - ja länsimaisiin hyödykkeisiin kuten tamponeihin ja pattereihin. Paikallisuuden sijasta ollaan eristyneenä ja turismia yritetään tehdä elämäntavaksi. Tässä se, että joku selviää hain hyökkäyksestä on sankaritarina, ja siitä saa hyvän tarinan ja roolin. Hain hyökkäykseen kuollut taas haudataan ja tässäkin rooli on selvä. Mutta juuri kituva, sairas ja vammainen joka on paikalla koko ajan häiritsee hedonistis-lyhytjännitteis-individualistista turismirauhaa.

Tarinoissa lopettaminen on tärkeää. Esimerkiksi minä iloitsin kun yksi suosikkisarjoistani "Life" lopetettiin, koska juuri siinä muodossa sarja rakentuu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokaisella jaksolla on paikka. Iloitsin että lopettivat huipulle. Ja kirosin sitä että Dan Simmons jatkoi "Hyperionista" usean kirjan sarjan, vaikka kirja oli juuri ensimmäisen osan jälkeen täydellinen, ja myöhemmät osat olivat kuin jatko -osia, jotka eivät sisältäneet samanlaista tilaa, vaan lähinnä purkivat ensimmäisen kirjan hienouden auki. Siksi omitan vain ensimmäisen osan ja pyrin parhaani mukaan unohtamaan loput kirjasarjasta, jotka vahingokseni luin.

Mutta jätän tämän kirjoihin ja televisiosarjoihin.

Halmeen kohdalla ihmiset vaativat tältä roolisuoritusta, päällä olevaa alter egoa, tai "hän ei ole kiinnostava". Zorro ei saa katkaista miekkaansa, Batman ei saa saada burn outia ja jäädä lomalle. Hulk ei saa mennä munkkiluostariin ja parantua vihastaan täysin oppimalla vaikka joltain munkki -supersankarilta mystisen mielenhallintakyvyn.

Siksi Hazardin kannanotot olivat enemmän "massan kannan kritiikkiä".

Häntä inhotti se, että kuolema oli ikään kuin hyvä, jännä, käänne. Tylsän elämäntarinan sijasta elämästä tehtiin tarina dramaattisella lopetuksella. "Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty."

Etymologisesti katsoen englannin kielen sana "sacred" (pyhä, uskonnollinen ei vapaapäivä) on yhdistettävissä sanan "sacrifice" (uhri, uskonnollinen ei rikoksen) kanssa, kun otetaan latinan sana "sacrum" (pyhä esine). Kun tältä kohden sanotaan että "ihmiselämä on pyhä", on syytä erottaa uhraaminen aiheesta. Massat eivät näytä näkevän tätä eroa. Ehkä syynä on se, että jos joku nähdään vain roolina tai vain roolinsa kautta, tämä objektisoidaan ja esineellistetään jollakin tasolla.