Rautalankaa.

Utilitarismin periaatteena on ollut hakea tekoja joista on eniten hyötyä kaikille. Tätä on kritisoitu siitä että se olisi egoismia. Se on puolustautunut siten, että utiliteetti on se, mikä tuottaa eniten hyötyä kaikille. Siksi jonkun täytyisi joskus toimia omaa etuaan vastaan, jos siitä on enemmistölle hyötyä. Mielenkiintoiseksi tilanne menee tietysti talousajattelussa. Siellä utiliteetti näyttelee tärkeää roolia.

Ongelmana on tietysti maailman mutkikkuus. Koska utilitarismi lasketaan seurausten kautta, on usein vaikeaa tietää tekojen kaikkia seurauksia. Laskelmat ovat usein mahdottomia. Esimerkiksi ei voida sanoa mikä olisi utiliteetin kannalta ihanteellinen hinta maitopurkille. Missä on raja, jota alempi riistää lypsäjien joukkoa ja mitä ylempi nyhtää kaupassa olevan kuluttajan. Ja paljonko kauppias voi vetää välistä että yleinen hyöty täyttyy.

Kapitalismi on ratkaissut ongelman selittämällä että egoismi on sittenkin oikein. Se on ehkä pohjimmiltaan paha asia, mutta se ei haittaa koska se yhteiskunnallisena ilmiönä tuottaa paljon hyödyllisiä seurauksia.

Tämän puolustamiseen on kehitetty esimerkiksi minusta melkoisen vakuuttava näkymätön käsi- ajattelu jossa teurastajan itsekkyys takaa sen että joku pilkkoo sinulle sian. Ja kun joku toinen voi ryhtyä teurastajaksi, tämä ei uskalla kyniä liikaa. Lopputuloksena on tietysti se, että pistetään erilaiset egoistiset halut vastakkain ja näin syntynyt kysyntä ja tarjonta määräävät hinnan.
1: Mielestäni vakavin vasta -argumentti tälle on yhteismaan tragedia. Siinä jokaisen kannattaa riistää yhteisomaisuutta, koska jos yksikin ahnehtii, hän saa enemmän ja muille jää vähemmän. Positiivisimmillaan syntyy kauhun tasapaino, pahimmillaan yhteinen omaisuus tuhlataan ja sitten kenelläkään ei ole mitään.
2: Ajatuksen naurettavin puolustus on tihkumisteorian sovellustapa jossa ylirikastumista yritetää puolustaa ; kun argumentoidaan että ahneet ja rikkaat tuhlaavat rahojaan, seuraa tästä se että hyöty pyörii ympäriinsä ja muutkin saavat etua. Jos rahan kierto on hyvä asia, rahat pitäisi suunnata köyhille. Tämä on selvää kun katsoo tilejä. Rikkaiden pankkitileillä on levossa isoja summia jotka eivät ole kierrossa.

Kuitenkin voidaan sanoa että tässä on vastakkain kaksi isompaa linjaa:
1: Prudentaalinen ajattelu, jossa itsekkyys on prioriteetissa ensimmäinen. Egoistinen ajattelutapa tavallaan esittää että itsekkyys on välttämätöntä. Tätä kautta ne ovat ensisijaisia. Laajempi moraali on kakkossijalla.
2: Laajemmin ajatteleva näkemys, jossa yksilö tulisi joskus uhrata yleisen nimissä. Tässä voitaisiin esimerkiksi rakentaa yhteisö, jossa yhteiskunta voisi hyvin jos yhtä kidutetaan. Esko Valtaoja kertoo lukeneensa tämänkaltaisen tarinan, ja piti siinä olevaa laajempaa ajatusta syynä sihen miksi hän ei hyväksy utilitarismia joka hylkää yksilön oikeudet. Realistisesti tämänkaltainen tarina voisi syntyä siten että laaja eliitti julmasti orjuuttaisi ja ylityöllistäisi pienen "tekevän luokan". Nämä muutamat raukat nuolisivat lattiat puhtaiksi ja tarjoilisivat, kun enemmistö viettäisi kivaa elämää.

Ongelmana tässä on tietysti se, että molemmat tavat ovat sisäisesti koherentteja. Lähes kaikki ongelmat ovat priorisointikysymyksiä.
1: Egoistinen voi nähdä yhteismaan tragedian, ja näkee sen johtuvan siitä että kukaan ei halua olla "se yksi" joka uhrautuu ja hoivaa yhteismaata. Mutta kun tämän vaihtamiseen pitäisi korvata korkeampi prioriteetti alempaan, vaatisi tämä arvojärjestyksen vaihtamisen.
2: Yhteisöllinen taas voi nähdä "muutaman kauhun yhteisen edun nimissä" -tilanteen. Mutta siinäkin prioriteettijärjestys on sellainen, että ei ole mitään syytä vaihtaa korkeampaa alempaan.
Yleisesti ottaen näitä näkemyksiä on yritetty kritisoida, mutta ne yleisesti ottaen jollakin tavalla törmäävät juuri tähän. Vasta -argumentin nielemisessä täytyisi olettaa lähtökohtaisesti että prioriteetit ovat väärässä järjestyksessä. Mutta kuitenkin kritisoitu ideologia on perusluonteeltaan juuri tämänkaltainen prioriteettivalinta.

Ratkaisuna on tietysti rautalangan vääntäminen. Kikka on siinä että ihmiset ovat emotionaalisia toimijoita eivätkä rationaalisia toimijoita. Narraatio, joissa on esimerkiksi "yhteismaita" ja "orjien luokkia", näyttää tilanneskenaariotarinamuotoisia esimerkkejä joilla kyseenalaistetaan arvojärjestystä tunnetasolta. Siksi suurin osa politiikasta ja arvokeskustelusta onkin epärationaalista mutta rationaaliseksi naamioitua tunnetasolta käytyä valtapeliä.
1: Tämä onkin tavallaan pakollista, koska tavoitteenahan on yleensä muuttaa asioita. Arvojärjestys on koherentti, oletuksista seuraa johtopäätös. Siksi se halutaan muuttaa yrittämällä saada toinen jotenkin vaihtamaan alkuoletuksensa toisiin alkuoletuksiin. Alkuoletukset taas ovat varsinkin arvoista puhuttaessa erittäin usein "vain tehtyjä valintoja". Tarinoiden kautta alkuoletukset on sidottu tunteisiin, ja niitä ehkä vaihdetaan toisten tunteiden kautta. Jos tästä tehdään systematisoitua byrokratiaa, muu on tämän kautta tehtyjen prioriteettien kautta tehtyä toimintaa.

Tämä keskustelu tavallaan kätkee prioriteetit, sillä keskustelua ei käydä niiden kautta. Prioriteettien tajuamattomuus toisaalta tuottaa myös ihmetystä siitä kun omat kertomukset ei toimikaan toisiin. Asiat on tehty omista prioriteeteista. Ja toinen näkee että se on ristiriidassa sen arvojärjestyksen kanssa, joka hänellä itsellään on. Ei siis ihme, että valtaosa näiden aiheiden parissa tai niitä sivuavissa aiheissa on lähes väistämättä paljon ohipuhumista, jossa toisen sanomaa ei ymmärretä. Jos ne eivät vaikuta tunteisiin, niitä ei ymmärretä argumenteiksi. Koska ne eivät oikeasti edes ole sellaisia.