9½

"The first six months that I was in prison, I did push ups every day and I didn’t talk to myself. The next six months, I stopped doing push ups, and I'll admit ... I talked to myself. A lot. The six months after that ... you dont want to know what I did."
("Life", season 1: ep. "Fill it Up")

Minun isosisareni oli ala -asteella koulussa. Heidän piti kirjoittaa aine. Opettaja kirjoitti aineisiin arvosanat, ja tähän vaadittiin vanhempien nimikirjoitus. Vanhemmat kuittaavat koulussa monenlaisia asioita. Isosisareni liimasi arvosanan päälle kiiltokuvan, sai nimikirjoituksen ja otti kiiltokuvan pois ja vei kouluun. Opettaja huomasi tämän ja tästä tuli vaikeuksia. Aineen arvosana oli 9½, kiitettävä. Isosisareni ei ollut typerä. Tuo teko oli kenties hänen elämänsä täysijärkisimpiä. Hän toki sai kiinnijäämisestään isoja rangaistuksia, eikä häntä puolustettu kouluinstituutiota vastaan. Tältä kohden vanhemman rooli oli näyttää että tämä lapsi tuomitaan teosta. Minä taas olin se kaveri, joka sai seiskoja kielissä. Ja tajusi että kysymys ei ole siitä, mitä tekee tai jättää tekemättä. Kunhan on tietynlainen ja ei jää rikkeistään kiinni niin että siitä koituu huonoa julkisuuskuvaa.

Tarinan ymmärtämiseksi täytyy tietää vanhempani. Minun isä oli töissä. Ja kun ei ollut, hän tappeli äidin kanssa. Loppuosan ymmärtämiseksi tarvitsee vain tietää minkälainen äitini on.

Hän on melkoisen lahjakas ihminen, osaa monia asioita. Hän jäi lasten syntymän jälkeen kotiin ja keskittyi lasten kasvatukseen. Ruoka oli aina pöydässä. Talo oli siisti. Kouluun mentiin ajallaan. Läksyt tehtiin ja niiden tekemisessä autettiin. Lapset harrastivat kulttuuria, balettia, musiikkia, taiteita, kirjallisuutta, runoutta. Vaikka perhe oli köyhä, tästä ei livetty vaan lapset maksettiin näihin harrastuksiin, vaikka sitä varten pitäisi leikata omista kuluista ja syömisestä. Uskontoihin ja hengellisyyteen tutustuttiin. Talo oli siisti ja siellä vieraili paikkakunnan ja vähän laajempienkin alueiden taiteilijoita. Elin hyvin monikulttuurisessa ja kulttuurin sävyttämässä elämässä.

Kaiken ytimessä oli kuitenkin ulkokuori. (Ja tämä ei ole mikään paradoksi.)

Kun jää kotiin, voi lapsille kertoa että miten kauhean uhrauksen heidän puolestaan on tehnyt. Lasten saaminen ja naimisiin meno esitettiin toistuvasti pahimmiksi asioiksi, jotka ihminen voi tehdä. Lapset olivat ensi sijassa este itsen kehittämiselle, mitä sitä voisikaan olla ilman. Kun lapsi osti lahjan, siihen viitattiin usein että "tälläkö maksat vuosien työn?" Kaiken pitää kompensoida ja aina yhdenkin teon pitäisi kompensoida kaikki uhraus.

Lapset olivat kuitenkin hyödyllisiä yhdellä tavalla. Jos he menestyvät, saa maineen hyvänä kasvattajana. Arvosanat olivat tätä kautta hyvin tärkeitä. Jo aivan pienenä esimerkiksi minua verrattiin pihan muihin poikiin. Ja lukiossa minun piti tietysti kilpailla Matin kanssa, joka oli huippu urheilussa ja monissa muissa aineissa. Minun tuli kyetä kaikkeen samaan, tai kyseessä on epäonnistuminen.

Toki tästä sparraamisesta oli paljon hyötyä. Olin ensimmäisiä jotka osasivat sitoa kengännauhat. Osasin esimerkiksi lukea ja laskea ennen kouluun menoa. Vanhemmitenkin sain paljon erilaisia taitoja. Kun luin muutamia poikakirjoja peräkkäin, sain huutoa siitä että luen alhaista kirjallisuutta. Joten luin kaunokirjallisuuden huipputeoksia, klassikoita. Isoja määriä. Tästä on tiettyä apua esimerkiksi äidinkielessä ja monissa muissa lukuaineissa. Minulle opetettiin myös tapoja ja osasin siksi käyttäytyä rituaalinomaisesti oikein. Hengellisyyttä pidettiin erityisen tärkeänä, joten minua ei kannustettu mihinkään arvotyhjiöön, mutta samanaikaisesti minua ei työnnetty mihinkään tiettyyn uskontoon tai uskomisen lokeroon. Ja eru uskontojen edustajat istuivat meillä usein pitkiä aikoja, joten itse asiassa monenlaisiin ja jopa keskenään riiteleviin ideologioihin tutustumista pidettiin ikään kuin selviönä. Tätäkin kautta kasvatus oli ihan kohdallaan.

Isosisareni oli minua paljon parempi, siistimpi, huolellisempi. Hän oli älykäs ja ahkera lapsi. Mutta silti meitä voisi verrata "Kaikki rakastavat Raymondia" -sarjan Robertiin ja Raymondiin. Robert on sarjassa kunnon mies, mutta hän on jotenkin "huonompi lapsi". Raymondin luonteessa on isoja puutteita, mutta hän on se "parempi lapsi". Isosisareni kertoikin kokeneensa kaunaa suuntaani siitä, että sain ilmaiseksi sen, mitä hän ei isolla työllä saavuttanut. Syynä oli se, että isosiskoni oli toisella tavalla tyhmä. Hän "ei vaan osannut" katsoa kokonaisuutta. Sillä kaiken ytimessä on se, että keneen teot kohdistavat kehuja. Isosisareni menestyi liian hyvin. Hän sai liikaa glooriaa itseensä. Kun älykäs ja ahkera lapsi menestyy, hänellä täytyy olla jotain ansioita itselläänkin. Isosiskoni vei valokiilaa liikaa itseensä. Minulla taas oli juuri oikea, strateginen määrä, kaseja. Koulussa hain kohtuu hyvää menestystä. Ja kun typerä ja hassunkurinen poika menestyy, on ansio tietysti äidin. Olin lähinnä tottelevainen ja yritin pysyä lopun aikaa piilossa.

Ideanani on tuskan minimointi. Strategian syvin oivallus on siinä että mitenkään ei voi toimia täysin oikein. Teet mitä tahansa, niin toimit väärin. Toimit miten tahansa, saat jotain ongelmia. Asian ytimessä on hakea se tasapaino, jossa menestytään niin hyvin että ei kohdata tästä seuraavia ongelmia liikaa, mutta ei olla niin hyviä että tilanne koettaisiin liian kilpailuhenkisenä. Tässä on helpoin olla.

Helpoin osa oli sitä että toimi kuten haluttiin, unohti itsensä ja toimi temppuapinana.

Esimerkiksi kitaraharrastukseni johti siihen että jouduin laatikosta vedettävän temppuapinan rooliin. Minut saatettiin spontaanisti vetää soittamaan joitain tiettyjä kappaleita. Ja jos en onnistunut, sain kuulla epäonnistumisestani paljon jälkikäteen. Temppuapinan rooli oli kuitenkin markkeri eräästä tärkeästä asiasta. Kun olit temppuapina, hoidit tehtäväsi täydellisesti. Täytit tietyn julkisuuskuvan tarpeen, sinussa oli kaikki olennainen. Sisältö taas ei näy, joten se ei ole olennaista vaan suoritus. Kaikki itse hommaamani harrastukset olivat tietysti sellaisia että niiden kohdalla tämä olisi vaikeaa. Esimerkiksi shakin kohdalla oli kätevää, kun demonstrointi vaatisi pelaamista, eikä ulkopuolisille sellaiset sanat kuin "gambiitti" tai "haarukka" tai "fianchetto" ole muuta kuin hienon kuuloisia sanoja. Sen sijaan mikään huonosti rämpytetty "Enter Sandman" on jotain jonka tunnistaa ilman minkäänlaista koulutusta. Täytin roolini ilman suoritepakkoa. Tämä oli ensimmäinen askel siihen suuntaan että onnistuminen voi tarkoittaa muutakin kuin temppuja tekevän sirkushahmon roolin täyttäminen. (Ei pelastanut. Olen tätä nykyäkin ihan täysi pelle. Ja ylpeä tästä.)

Toki tässä kohden oli joitakin ongelmia. Olin liian huono kielissä. Sain seiskoja. Seiskat olivat liian huonoja. Niistä alkaa jo kohdistumaan kyselyjä siitä että olisiko äiti sittenkin jotenkin "keskiverto". Massaa, josta erottautuminen oli se keskeisin juttu. Epäonnistumiseni taas jotenkin ikään kuin vihjasi että kasvatus olisi huonoa. Tämä tekee epäonnistumisesta loukkauksen. Toki syyllistä joskus etsittiin myös systeemistä. Vian täytyi silloin olla systeemissä, eikä esimerkiksi minun laiskuudessa tai tyhmyydessä tai hairahtumisista. Jotka olivat "se uskottavin syy".

Jouduin huonouteni vuoksi harjoittelemaan kieliä : Isosiskoni teki paljon töitä asian eteen, esimerkiksi hän preppasi minulta kysymyksiä jossa käytiin läpi joka ikinen 5 -luokan saksankirjan sana. Sanakokeita tehtiin sarjassa, kunnes olin saanut kaikki sanat vähintään kerran oikein. Tässä oli monta iteraatiota. Mutta kielten numerot eivät parantuneet treeneistäkään huolimatta. Vaiva ei siis kantanut tässä kohden hedelmää.

Minä en liimaillut kiiltokuvia.

Nimikirjoituksien väärentäminen olisi ollut naurettavan helppoa. Sillä siinä missä minun isän nimikirjoitus on tunnistettavan näköinen hässäkkä, joka on logomainen ja lähes mahdoton toistaa, on äitini nimikirjoitus enemmänkin siistin käsialan kirjoitusnäyte. En kuitenkaan lähtenyt tälle linjalle. Minä piilottelin. Tämä on minun tapani valehdella. En osaa tai osannut tehdä sitä suoraan, mutta tätä tein sitten senkin edestä.
1: Voin ylpeydellä sanoa että vanhemmillani ei ollut juuri mitään käsitystä elämästäni. Kuvaavaa on se, että koulukiusaamiseni laajuus oli äidilleni "yllätys". Ja se, että minulla on aspergerin syndrooma ja samanaikaisesti molemmat vanhempani ovat pitäneet minua hyvin sosiaalisesti taitavana ihmisenä. Ja monta muuta vastaavaa asiaa.

Minä siis vain piilottelin, jätin asioita piiloon. Minulla oli eri paikkoihin kätkettyjä seiskoja. Jopa joitain kutosia ja pari yksittäistä vitostakin oli erinäisistä kokeista. Opettajien byrokratia ei yleensä huomannut että kokeita ei oltu palautettu. Ja jos huomasi, niin minä olin se kaveri joka hukkasi hansikkaitaan. Mahdollisesti pari kertaa päivässä. Parhaimmillani onnistuin hukkaamaan kenkäni. Tosin tässä kohden minulla oli usein myös "ulkopuolisia auttajia, jotka eivät pyytäneet lupaa tähän aktioon". Kaikesta huolimatta huolellisuusnumeroni oli ainut, joka tässä kätkemisessä kärsi. Ja se oli muuten "ihan riittävä". Kiltit ja hieman hulluna pidetyt pojat saavat kiltteydestään hyviä numeroita ja hulluudestaan armoa pikku virheisiin.
1: Koulussa minut tunnettiin itkuhihittelijänä. Syynä ei ollut erityinen emotionaalisuuteni, joksi se tulkittiin. Minun elämäni oli hyvin laskelmoitua. Minun piti olla hyvä mutta ei liian. Tämä vaatii yllättävän paljon valmisteluja. "Emotionaalisuuteni" luonteen ymmärtäminen on helppoa sitä kautta että miettii miksi "Black Adder" -komediasarjan vankilassa on se hihittelevä vanki.
2: Tietysti joitain merkkejä päätyi vanhemmille asti. Tätä kautta tein joitain pahoja virheitäkin. Esimerkiksi kävin kerran typeryyspäissäni kinan englannin kielessä. Äitini väitti kiven kovaan että "destiny" tarkoittaa juhlapäivää. Hän todisteli tätä siteeraamalla lauluja. Tämä minun kritiikkitoiminta oli tietysti auktoriteetin loukkaamista. Ja kun olin huomionarvoisan huono kielissä, se että osoitin etevyyttä tässä asiassa oli samanaikaisesti erityisen vakava loukkaus. Jos olisin englannin mestari, tämä tietysti olisi ollut enemmän merkki hyvästä kasvatuksesta.
3: En ollut täysin lahjakas tilanteenhallitsija. Esimerkiksi mainittavin mokani oli se, että minulla meni laittoman monta vuotta ja pettymystä sen ymmärtämiseen että siinä missä luvattu rangaistus on käytännössä sama kun toteutettu rangaistus, oli tehty lupaus jotain muuta. Sain valehtelijan maineen, kun kerroin että "jos teen näin saan tätä". En nimittäin muista ainuttakaan tämänkaltaista lupausta joka olisi pidetty.

En vain osannut. Olin toki laskelmoiva ja piilotteleva elukka. Mutta piilottelu oli helppoa, koska asiasta ei oltu kovin kiinnostuneita ensisijassakaan.

Sillä toinen tapa, jolla sain suosiota muita enemmän oli terapeuttina toimiminen. Tämä tarkoitti käytännössä sitä että kuuntelee tuntikausia valittamista eri aiheista. Se oli aina valittamista. Huvittavinta on tietysti se, että en oikeasti tässä prosessissa oppinut äidistäni juuri mitään. Sillä esimerkiksi hänen tarinansa siitä mitä Peräseinäjoella oli Hämäläisen Marjatan (isäni äidin) kanssa oli tapahtunut muuttui kovasti eri kertomuskerroilla. Tapahtumat olivat enää juuri ja juuri tunnistettavaksi siksi mitä viikko aikaisemmin oltiin sanottu. Ja se oli täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä oli sanottu vuosi sitten. Minun käskettiin "laittaa korvan taakse". Tämän käskyn tottelu oli virhe. Näiden ristiriitojen esiintuomien ei ole järkevää. Tein sen virheen vain kerran, ja sain huomata että se että nostaa esiin sen, että kertomukset ovat ristiriidassa tarkoittaa sitä että väitän tietäväni hänen elämänsä kulun häntä itseään paremmin. Kuinka voisinkaan, kun en tänä päivänäkään saa tarinoista yhtenäistä tolkkua. Se, mitä Peräseinäjoella on tapahtunut on jäänyt minulle täysin käsittämättömäksi, "sadoista työtunneista huolimatta".

Erikoisen hauska piirre oli se, että minut pistettiin pitämään päiväkirjaa. Sen sisältöä, käsialaa tietysti vahdittiin. Siksipä osasinkin sekä pitää sitä hieman kätkettynä, että kirjoittaa siihen poliittisesti korrekteja asioita. Toki osa kirjoituksista on sellaisia että myös ilmaisuni oli määrättyä. Esimerkiksi minun käskettiin kirjata tappelu "destiny" -sanasta kirjaan siten että minä temppuilin. Sisältöä ei täsmennetty. Kirjoitin sanan monta kertaa väärin (tempuilin, temppppuilin...), ja tämäkin tulkittiin tietysti temppuiluksi. Mitä se tietysti olikin. Hauskinta on se, että minulla on tuo päiväkirja itselläni, ja muistan tapauksen kohdan lukiessani. Etua tästä pakotteesta ei siis ollut, pikemmin päin vastoin.

Muihin perheenjäseniin nähden pääsin esimerkiksi kotitöissä helpolla. Tein niitä toki jonkin verran, mutta verrattuna esimerkiksi isosisareni panokseen, se oli hyvin pientä. Syynä oli se, että olin miespuolinen. Takana ei suinkaan ollut asenne siitä, että miesten työ ei olisi tehdä eri asioita. Hän suorastaan kertoi kaikille että hänestä miestenkin tulee osallistua kotitöihin, ja kertoili mitä hän minut pistää tekemään. Mutta jokainen mies on potentiaalisesti väkivaltainen ja vaarallinen. Tämä näkyi tarkkana sensuurina, että väkivaltaviihde ei turmelisi. Vesipyssytkin olivat kiellettyjä, ne kannustivat väkivaltaan. En joutunut tekemään kotitöitä, jotta en katkeroituisi tai vääristyisi ja minusta tulisi mies, eli väkivaltainen ja paha. Tätä kautta elin aika suojatusti.

Tietysti meitä rangaistiinkin. Rangaistukset tietysti kuuluvatkin kaikkeen kasvatukseen.

Tärkeää oli tietysti se, että joka ikinen rangaistus oli yksittäistapauksena jollain lailla perusteltu. Rangaistukset vain olivat täysin satunnaisia. Joskus samankaltaisesta teosta lyötiin vyöllä ja joskus se ohitettiin, ja joskus laitettiin pimeään huoneeseen ajoiksi jotka olivat minuuteista tunteihin. Rikkeen suuruus ei ollut rangaistuksen suuruuden selittäjä. Rangaistuksien luonne ja sisältö olivat täysin kaaoottisia. Ja usein syyllisyys keksittiin melko keinotekoisesti. Huonona päivänä se, että pikkusisko tiputtaa hattunsa pois päästä, kun olet tätä vahtimassa, johtaa selkäsaunaan. Vaikka yritätkin laittaa sen hatun päähän. Toisena päivänä hatun poisottaja voisi saada rangaistuksen.

Ainut hallittava ja merkittävä anomalia oli se, että syntymäpäivänä sai aina selkään. Vaikka yrittäisi olla miten kiltti ja huomaamaton. Joskus rikosta ei edes tapahtunut. Ja joskus toisen tekemä paha teko tulkittiin minun tekemäksi, kun silmäni sanoivat. Omasta mielestäni silmäni sanoivat vain sen, että ennen kuulustelua tuomioni on jo julistettu. Selkäsaunat loppuivat vasta kun annoin ymmärtää että seuraavalla kerralla kostan fyysisen assaultin samalla mitalla ja kutsun sitä itsepuolustukseksi.

On tärkeää huomata että rankaisusta ei nautittu. Rankaisu oli äidille aina kova pettymyksen paikka. Kska rankaisua tarvittiin vain jos hänen haluamansa ei toiminut. Eli takana ei ollut minkään asteista sadismia. Satunnaiset ja joskus kovatkin rangaistukset olivat vain yksi keino pitää kontrollissa, jos siinä pysyttiin ja kaikki pyöri juuri tietyllä tavalla, sitä ei tarvittu. Syntymäpäivä oli poikkeus koska silloin on sankari ja ikään kuin saa asiaankuulumatonta gloriaa ympärilleen.

Meidän perheessä lyötiin. Ja isosisareni ylläpiti tätä toimintaa ryhtymällä sankariksi, joka asettui tulilinjalle, puolustamaan äitiä. Häntä lyötiinkin tämän johdosta, ja äitini sai glooriaa, uhristatusta. Hän oli uhrautuva marttyyri joka puolusti lapsiakin väkivallalta. Minä en mennyt väliin ja minua on lyönyt meidän perheessä vain yksi henkilö. Se ei ollut valitettavasti se äitiä lyövä, joten tästä ei saanyt puhua. (Kyllä, tämä erikseen kiellettiin.)
1: Toki lyömistä saattoi edeltää se, että viikon tai parin ajan vain haetaan riitaa, ja sitten huudetaan. Ymmärrän että lyöminen on erityisen paha asia. Mutta ymmärrän myös että huutamisensideossa on rajat. "Olin vihainen" on kuitenkin puolin ja toisin vain selitys, ei oikeutus.

Hänen poismuuttonsa jälkeen minun odotettiin ottavan hänen paikkansa. Sen sijaan puolustin reviiriäni. Kun minua kerran yritettiin laittaa vasten tahtoani ottamaan lyödyn paikan, uhkasin ihmisiä lattialistalla. Esitykseni oli ilmeisen vakuuttava koska tätä lattialistaa ei viety pois. Vaikka taputtelinkin sillä reittäni vasten aina silloin tällöin, kun tilanne alkoi siltä näyttää. Tämä vähensi tappelua.

Samoin minua on sovittu kaikenlaiseen, kysymättä. Tämä jatkui aikuisenakin.
1: Esimerkiksi ateistivaiheessani minut komennettiin tukanleikkuuseen ja myymään lippuja kirkkoon. Otin sitten päälle värjäyksen ja muistutin mainita seurakunnan silmäätekeville siitä ironiasta mikä syntyy kun paatunut ateisti myy kirkkokonserttilippuja. "Kuvitteellisen Herran siunausta vailla." Avain ei ollut minun vakaumus, annoin tästä vastalauseeni jo ennen tilaisuutta. Strategiani toimi, koska tästä tuli ulkopuolelta lausuntoja. Se oli huonoa PR:ää juuri hänelle.
2: Toisen kerran meille päätettiin tulla kylään. Hän asui tällöin vielä melko lähellä. Päivä oli ennalta päätetty, jo ennen kuin minulle soitettiin. Kun minulla sattui sinä päivänä olemaan sunnuntaityövuoro, mainitsin että jokin muu päivä voisi olla parempi. Tästä tuli tietysti suuttumista ja oli selvää että päivän oli oltava tuo. Siispä sovin rahakkaan työvuoron pois. Kun tämä armas päivä koitti, heitä ei näkynyt. Kun soittelin perään, ilmoitus oli vain että ei jaksaisi, päivä ei ollutkaan hyvä. Tämä toiminta oli siis vielä aikuisena.
3: Asenteista kertoo jotain sekin, että kylään tullessa en uskalla näyttää yläkertaa ollenkaan. Alakerta on paljon sotkuisempi, mutta yläkerrassa minulla on miekkailusälää. Alakerrasta materiaali siirtyy yläkertaan tai piiloon mahdollisimman nopeasti. Koko miekkailu -identiteettini on loukkaus ja siten eräällä tavalla äärimmäisen paha asia. Sehän on sama kuin jos olisin lapsena tuijottanut "Turtlesia" tai hommannut vesipyssyn.

Samanaikaisesti hän kertoo että hän oli hyvä äiti, joka aina piti vaatteet puhtaana ja ruuan pöydässä. Hän hoiti ja laittoi harrastuksiin, tarjosi kalliitakin harrastuksia lapsille vaikka raha oli tiukassa. Ja että hän yritti parhaansa. Ja se pieni osa mielestä sanoo yhä, että joka ikinen sana tästä on totta. Ja ehdottomasti: Onhan se totta. Tuntuu kuitenkin että olennaisin puuttuu. Pieni sairas osa mielestä miettii että jos 12 -vuotiaana miettii sitä "miten olisi ihanaa jos ei olisi syntynyt että ei olisi toisen vaivaksi ja elämänpilaajaksi tullut", ei ole kovin iso loikka siihen mietteeseen mistä laajempi itsetuhoisia ajatteleva puoleni on saanut alkuvauhtia. Luulin lähes kaksikymppiseksi että on oletusarvoista että ihmiset vihaavat. Abortti. on. joskus. hyvä.

Kaikesta huolimatta en voi väittää että en rakastaisi. Toki erilaisia vaikeita solmuja on. En esimerkiksi pysty soittamaan aktiivisesti itse äidille. Mutta en toisaalta kykene olemaan vastaamatta kun hän soittaa. Ja pyrin olemaan väleissä. Pienissä paloissa kohtaamiset voivat toimia oikein hyvinkin. Tilanne olisi helppoa, jos kyseessä olisi kokoaikainen hirviönä oleminen. Paikoin kuitenkin osataan olla niin ihastuttava, että ei paremmasta väliä. Ja loppujen lopuksi minun suosioni painaa hänen vaa-assaan paljon. Luultavasti enemmän kuin kenenkään koskaan. Minulla ei ehkä ole arvoa, mutta mielipiteelläni hänestä on väliä. Palvontani tai tottelemattomuuteni sävyttää vahvasti koko minäkuvaa.

---

Kaiken kaikkiaan minua on kuitenkin ihmetyttänyt se, miten näissä kohtaamisisssa keskitytään tarinoihin joissa uhrina on nainen ja tekijänä mies. Ilmiö ei ole pelkkä parisuhdeongelma. Ohjeena on usein poistuminen ja välttely. Lapsen kohdalla tilanne on siitä hankala, että hän ei muunlaisesta elämästä tiedä, joten hän kokee tilanteen aivan normaalina. Poistuminen ei onnistu, etenkään kun keskeisin asia on se että perheen julkisuuskuvahan on täydellisen kunnossa. Ongelmat tulkitaan helposti "väliaikaiseksi" tai "lapsen oikutteluksi". Mikään tarina tuskin kuitenkaan pystyy välittämään kokonaiskuvaa. Ja helposti sitä alkaa pelkäämään että onkin "itse se tarinan narsu", joka toistaa tai on peräti alkuperäinen lähde kaikelle.