Patsaan kalpea hipiä.

Kun turisti menee vaikka katsomaan Kreikan Parthenonia, riemunkirjava ei ole se määrittely jonka tämä turisti näkemäänsä liittää. Jos häneltä kysytään minkälainen temppeli on ollut aikanaan, vastaus on hyvin samanlainen. Raunio on vain ehjä, väritys on sama. Parthenon on kuitenkin aikanaan ollut värikäs. Sen seinät ovat olleet ainakin osittain maalattuja, kirkkaita värejä on käytetty.

Vuosituhannet ovat vain kuluttaneet siitä värit pois niin että niistä on jäljellä vain minimaalisia jäämiä. Erikoista kyllä, marmorin vaaleaa sävyä pidetään nykyään hienostuneena ja alkuperäisenä. Jos ostat kreikkalaistyylisen patsaan, sen pitää olla valkoinen, koska juuri se on se joka tuo siihen sen filosofisen ja kultturellin ylevän sävyn. Kreikkalainen taiteilija voisi kokea tätä jopa loukkauksena, tai että patsas olisi puutteellinen. Se olisi kuin maalaamaton talo.

Tästä on helppo huomata että ihmisillä on vahva käsitys. Aito antiikkipatsas on marmorinvalkoinen. Alkuperäisellä tavalla väritetty temppeli tai patsas koettaisiin jotenkin epäaitona.

Värit ovat kuitenkin olleet hyvin tavallisia. Syynä on muukin kuin estetiikka. Värejen käyttö on nimittäin myös mahdin osoitus. Ensinnä monet värit ovat olleet aikanaan vaikeasti hankittavia ja tehtäviä, sekä kalliita. Niiden käyttö on siksi verrattavissa kultakoristelujen käyttöön. Ja väreissä on mukana toinenkin tekijä. Maalaaminen nimittäin vaatii työtä.

Itse asiassa koristeellisen maalaamisen vaatimat työmäärät ovat usein yllättäviä. Esimerkiksi John Man kertoo "Terrakotta -armeija" -kirjassa siitä, miten armeijan valmistamisen suurin rajoite oli maali. Sotilaat olivat aikanaan olleet myös hienosti maalattuja, eivätkä savenvärisiä. Ihmiset yhdistävät värittömyyden terrakottasotureihin, ja näkevät helposti vain vain sen että sotilaita oli paljon, ja että ne olivat isoja. Ja että tämä määrä on suurin ja vakuuttavin kiinan mahdon osoitus. Nämä ovat tietysti vakuuttavia saavutuksia. Mutta maalaaminen on silti vaatinut patsaiden muuta valmistusta enemmän aikaa. Maalaamisen hitaus on isompi rajoitus kuin tarvittavien uunien tai saven tai valajien määrä.

Mankin kiinnittää huomiota siihen että turistit haluavat savenvärisiä patsaita. Aidot terrakottasoturitkin olivat ylellisesti väritettyjä, jopa siistimmin väritettyjä kuin keisarin oikeat sotajoukot. Ihmiset haluavat ostaa patsaskopiot savenvärisinä, koska sellaisia ne patsaat ovat. Alkuperäisen kaltaiseksi värittäminen poistaisi aitouden taian. Syynä on varmasti se, että nykyään patsaat ovat savenvärisiä.

Tätä kautta maalaamiseen saadaan kauneuden lisäksi lisäpontta. Maalaaminen on myös merkki siitä että voidaan. Mukana on siis myös pröystäilyn sävyjä.

Voidaankin miettiä sitä, edustaako valkoinen tai savenvärinen patsas samaa ideaalia kuin mikä ideaali näistä vanhoista kulttuureista muutenkin on. Näemme helposti ateenalaiset kreikkalaiset erityisen sivistyneinä ja hienostuneina ihmisinä. Ja että länsimaisen kulttuurin alku on ollut ikään kuin huipentuma jota vain yritetään valjusti kopioida. Mennyttä on siis glorifioitu. Takana on yleinen tapa idealisoida. Jos jokin on kunnioitettavaa, siitä tehdään helposti kaikella tavalla kaikissa alueissa kunnioitettavaa.

Ihminen vain harvoin näkee sitä että hyvin monen taideaarteen takana on ollut paitsi maalari. myös pröystäilynhaluinen mesenaatti, joka on tämän teoksen tilannut ja siitä maksanut. Taiteilijoihin halutaan tietysti liittää mielikuva köyhyydestä, ja moni taiteilija onkin ollut köyhä. Kuitenkin on samalla selvää että pröystäily ja rehentelynhalu ei vielä tarkoita että aikaansaannos olisi ruma tai "ei taidetta". Kaupallisuus ei välttämättä saastaa kaikkea mihin se koskettaa.

Aitoa antiikin henkeä kuvannee tässä hyvin sekin, että Parthenonkin oli temppelitoimintansa lisäksi myös rahavarasto. Deloksen meriliitto, ja myöhemmin Ateenan imperiumi säilyttivät siellä varojaan. Ateenaan on vain jostain syystä helpompi liittää mielikuva hengellisyydestä, temppelitoiminnasta. Rahaa siihen ei yhtä voimakkaasti liitetä. Tämän tuloksena kulttuurikokemus on yhtä lailla "valju ja vain osan näkevä" kuin näkemys temppeleiden ja patsaiden värityksestä.

Eräällä tavalla osuvaa onkin se, että juuri ne unohdetut värit liittyvät siihen unohdettuun pröystäilyyn. Aika on ikään kuin kullannut muistot ajoilta jolloin ei olla oltu edes elossa. Ja sitten menneisyys on kuin lapsuuden kesät jolloin aurinkoisia päiviä oli paljon enemmän kuin sadepäiviä. Asia tuntuu tältä, koska sadepäiviä on karsittu. Jotain on jätetty pois.